Kristinusko viikinkiajan pohjolassa
Tällä esityksellä on kaksi tarkoitusta: luoda kuvaa siitä, miten kristinusko on levinnyt pohjoismaihin. Sen lisäksi tarkoituksena on kuvata kristinuskoa ja kristillistymisprosessia viikinkiaikana. Lähdemateriaali keskittyy paljolti Skandinaviaan, ja varsinkin islantilainen kirjallisuus on säilyttänyt tarkempaa kuvausta varhaisesta kirkollisesta järjestäytymisestä ja sopeutumisesta päällikköyhteisöihin. Muutos kuitenkin lienee tapahtunut Suomessa melko samalla tavalla, ainakin läntisen kirkon leviämisen yhteydessä.
Lähetystyö aloitettiin luonnollisesti ensimmäisenä Tanskasta. Tunnetuin varhainen lähetyssaarnaaja lienee Ansgar, joka toimi joitain vuosia Birkassa kuninkaan suostumuksella. Vuoden 850 tienoihin hän teki työtä Tanskan alueella, ja kuoli pohjoismaiden käännytyksen tukikohtana toimineen Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnan päämiehenä. Varhainen lähetystyö kohdistui ennen kaikkea Birkan, Hedebyn ja Riben suuriin kauppakeskuksiin, joissa oli jo ennestään kristittyjä. Siellä oli helpompi toimia, ja kauppapaikkoihin rakennettiinkin kirkkoja. Lähetystyö tuolloin ei kuitenkaan saavuttanut suuria voittoja.Pohjois-Saksaan Bremeniin perustettiin hiippakunta v.789 pohjoismaiden käännyttämistä varten. Kenties tämän vaikutuksesta merovingiajan lopulla 800-luvulla Suomessakin näkyy kristillisen esineistön lisääntyminen. Vaikutteita on tuolloin tullut myös idästä. Vaikutus kuitenkin jäi väliaikaiseksi, ja viikinkiajalle tultaessa löydöt taas häviävät.
Suomesta ei tunneta ristiriipuksia, joiden varmasti tiedettäisiin olevan jo viikinkiajalta peräisin. Länsisuomalaisessa aineistossa ristiriipuksia alkaa esiintyä 1000-luvulta alkaen. Kokonaisuudessaan 1000-luvun puolelle näyttävät ajoittuvan vain tasavartiset, kaksipuoliset krusifiksit. 1000-luvulla tulivat käyttöön myös palmettiristit, joita Karjalasta tunnetaan vielä 1100-luvulta. 1100-luvulla käyttöön tulivat ontot enkolpioristit. Kolmipyöryläristien vanhimmat kappaleet ovat 1000-luvulta, ja käyttö jatkuu aina 1200-luvulle.
Kristillisiä kalmistoja alkoi esiintyä jo 1100-luvulla Turun seudulla, josta samalta ajalta tunnetaan myös runsaasti esineellisiä ja siis pakanallisia kalmistoja. 1200-luvulla käytössä olleissa kalmistoissa ei pakanallisia piirteitä enää juuri esiinny. Euran alueella kristillinen hautaus on omaksuttu ilmeisesti hieman Turkua aikaisemmin Hämeessä siirtyminen esineelliseen hautaukseen on luultavasti tapahtunut aikaisintaan 1100-luvulla. Turun kalmistoihin verrattuna silmiinpistävää kuitenkin on, että puolipakanallinen välivaihe, puvunosia sisältävät kalmistot, puuttuu tyystin. Siirtyminen kristilliseen hautaukseen on tapahtunut nopeasti - kenties pakolla toisen ristiretken seurauksena.
Kuninkaille kristinuskon suosiminen oli monella tavalla edullista. Se helpotti kansainvälistä toimintaa, kauppaa ja politiikan hoitamista muiden, pääosin kristittyjen hallitsijoiden kanssa. Muut valtiot eivät myöskään saaneet pakanuudesta tekosyytä aseellisiin hyökkäyksiin. Kristinusko vähensi päälliköiden valtaa syrjäyttämällä näiden uskonnolliset tehtävät ja muutti monia muita traditioita. Tässä yhteydessä kuninkaan oli helpompi ajaa omat uudistuksensa läpi.
Itäinen reitti
Viikinkiajalla etenkin Ruotsin viikingit matkustivat idäntietä aina Bysanttiin asti. Tätä kautta myös itäinen kirkko on tullut tutuksi. Moni soturi ja kauppias jäi idäntielle, mutta tietoja on myös sieltä palanneista, joista jotkut olivat ottaneet kasteen. Tällainen oli esim. Harald Hårdråde, joka palveli Bysantin varjagikaartissa v. 1038-1043. Kotimaahansa palattuaan hänestä tuli Norjan kuningas, ja hän ilmeisesti rakennutti kolme kirkkoa Oslon lähelle. Venäjään jääneet varjagit alkoivat nopeasti sulautua slaaveihin, mutta yhteydet pohjoismaihin säilyivät silti. Avioliittojakin ruotsalaisten viikinkien ja venäläistyneiden varjagien kanssa solmittiin: Jaroslav Viisas otti vaimokseen ruotsalainen kuninkaantyttären Ingigerdin, joka sai mieheltään Staraja Ladogan kaupungin ympäristöineen. Osittain tästä syystä tälle alueelle muutti ruotsalaisia viikinkejä. Kasteessa Ireneksi nimetty Ingigerd ryhtyi myöhemmin nunnaksi, ja kuolemansa jälkeen hänet kanonisoitiin.
Pohjolan asukkaat tutustuivat viikinkiajalla idän kirkkoon myös Venäjän välityksellä. Novgorodin ja Kiovan yläluokka oli tuolloin osittain alkuperältään ja sukuyhteyksiltään skandinaavista, olipa joukossa suomensukuisiakin henkilöitä. Varjagit johtivat rusien sotaretkiä Bysanttiin vuosina 860, 907 ja 941. Vuoden 907 hyökkäyksen jälkeen rusien varjagipäälliköt tekivät kauppasopimuksen, jonka mukaan he saivat perustaa Konstantinopolin muurien ulkopuolelle pysyvän kauppasiirtolan ja saivat avustuksen sen ylläpitoon. Aseellisten ryöstöyritysten jälkeen siis vakiintuivat kauppasuhteet, jotka mahdollistivat myös jatkuvan kulttuuriyhteyden.
Bysantin kirkon varhaista vaikutusta on voinut tulla Ruotsiin myös kiertotietä. Ansgariuksen kesken jääneen lähetystyön jälkeen vahvinta ja vaikuttavinta lähetystyötä Ruotsissa tekivät Irlannin ja Skotlannin kirkko, joka kansainvaelluskauden jälkeiseltä ajalta oli säilyttänyt läheiset yhteydet suoraan Itä-Rooman kirkolliseen perinteeseen ohi Rooman valvonnan. Ruotsin vanhimmat katoliset pyhimykset saatiin Brittein saarten suunnalta, ja Ruotsin kirkko säilytti kauan idän kirkon mukaista itsenäistä linjaa esim. papiston selibaattikysymyksessä.
Kauppayhteyksien kautta kristinusko oli levinnyt jo ilmeisesti varhain Venäjän alueelle. Kiovan ruhtinatar Olga otti kasteen v.957, ja toimillaan edisti kristinuskon leviämistä. Kuitenkin vasta ruhtinas Vladimir teki siitä valtionuskonnon v.988. Tällöin alkoi myös lähetystyö, joka ulottui pian myös Laatokan rannoille, jotka kuuluivat Novgorodin valtapiiriin ja jossa asui inkeriläisiä ja karjalaisia.
Laatokan ympäristön suomensukuiset heimot joutuivat viikinkiajan lopulla Venäjän kirkon lähetystyön piiriin. Vepsäläiset asuivat Laatokan kaakkoispuolella, inkeriläiset eteläpuolella ja karjalaiset länsi-, luoteis- ja pohjoispuolilla, mistä heidän eräasutuksensa eteni sisä-Suomeen päin ulottuen 1000-luvulla Mikkelin tienoille. Samaan ryhmään kuuluivat myös tsuudit, joiden alueet ulottuvat Äänisjärven rantojen kautta Vienanlahden rannikoille. Suomalaisetkin ovat ilmeisesti saaneet varhaisimmat tietonsa kristinuskosta nimenomaan idästä, ovathan suomenkielen sanat pappi, risti, pakana ja kummi saatu muinaisslaavista. Täsmällisempi kirkollinen sanasto, kuten kirkko ja luostari, onkin jo sitten läntistä perua.
Idän kirkon vaikutus näkyy myös Karjalan arkeologisessa aineistossa ja nimistössä. Hautojen suunta muuttui itä-länsi-suuntaiseksi 1000-luvulta lähtien, ja hautoihin alkoi ilmestyä kristillistä esineistöä viimeistään seuraavalla vuosisadalla. Kaulariipuksissa oli kristillisiä aiheita ja useiden vainajien kaulaan on sijoitettu idän kirkon perinteen mukaisesti kasteristi. Laatokan itärannan asukkaat maksoivat 1100-luvun alkupuolella säännöllistä veroa Novgorodin arkkipiispalle, ja koko Laatokan Karjala esiintyy vuosisadan puolivälistä lähtien säännöllisesti Novgorodin liittolaisena Ruotsia vastaan. Kauppa ja sotilaallinen yhteistyö levittivät idän kristinuskoa Karjalaan. Kun Ruotsi vahvisti asemaansa Varsinais-Suomessa ristiretken avulla v.1155, Novgorod lujitti asemiaan Laatokan rannoilla munkkien lähetystyöllä, jota varten perustettiin Valamon luostari Laatokalle 1100-luvun puolivälin tienoilla.
Karjalasta ainut raja-ajoittava, rikkaasti varustettu hauta oli 1200-luvulta. Uuden uskonnon omaksuminen on tapahtunut huomattavasti myöhemmin kuin Länsi-Suomessa. Ennen 1200-lukua eivät karjalaiset kristinuskoa omaksuneet, koska Jaroslav Vsevolodinpoika vielä 1227 lähetti pappeja kastamaan karjalaisia.
Idän ja lännen ero syntyy
Idän ja lännen ero kärjistyi v. 1054 tapahtuneen kirkkojen eron jälkeen, vaikkakin vaikutukset näkyivät pohjolassa vasta vuosikymmenten kuluessa. Ruotsi liitettiin Rooman johtoon 1100-luvun kuluessa. 1200-luvun puolivälin tietämillä Varsinais-Suomi ja Häme liitettiin Ruotsiin ja Rooman kirkon yhteyteen. Idän kirkon vaikutusta pyrittiin tietoisesti kitkemään, ja Rooma kannusti Ruotsia laajentamaan kirkon valtapiiriä myös idän suuntaan. Aatteellinen leviäminen muuttui yhä enemmän poliittiseksi kilpailuksi.
Suomen alueista kilpailu eriytti suomalaisia kulttuurialueita; Suomi, Häme ja Karjala saivat yhä selkeämmin erottavia piirteitä. Kirkko liittoutui nousevan kuningasvallan kanssa, kytki yhteen kristillisen lähetystyön ja politiikan ja kytkeytyi myös kaupankäyntiin.
Kristinusko ja pakanuus
Saapuessaan Skandinaviaan kristinusko joutui vastakkain vanhojen jumalien kanssa. Tästä vastakkainasettelusta on säilynyt vain vähän tietoja - säilyneet lähteet, lähinnä saagat, ovat myöhemmin kirjoitettuja kristillisen ajan tuotteita. Niiden kirjoittajat ovat kuvanneet kristinuskoon kääntymistä omista lähtökohdistaan, eikä niiltä voi edellyttääkään uskontomuutoksen historian kirjoittamista. Jotain tästä muutoksesta on kuitenkin tavoitettavissa.
Varsinkin pakanoiden polyteistisessä maailmankuvassa Kristus näyttäytyi uutena jumalana; Kristuksen jumaluuden tunnustaminen tai edes kristityksi tulo ei välttämättä mitätöinyt vanhojen jumalien olemassaoloa. Ihminen myönsi uskovansa Kristukseen ja muihin jumaliin; kristinusko otettiin osaksi monikerroksista uskontojärjestelmää. Tarpeen tullen on sitten voitu turvautua niihin jumaliin, joiden arveltiin parhaiten osaavan auttaa. Tämä on ollut luonnollisesti yleistä etenkin pakanuudesta kristillisyyteen vasta kääntyneiden keskuudessa.
Kristusta verrattiin muihin, tuttuihin jumaliin. Tämä aiheutti kristinuskossa sopeutumispaineita: Kristuksen olisi sovittava myös sotaisan päällikköluokan jumalaksi. Germaanien keskuudessa parisataa vuotta aikaisemmin tehdyn lähetystyön piirissä muodostui kuva sotapäällikkö-Kristuksesta, jonka seuraaja tulisi saamaan runsaan palkkion. Tästä mielenkiintoinen esimerkki on v. 822-840 -luvulla Ludvig Hurskaan kirjoituttama Heliand-eepos. Se on mukaelma Vanhasta ja Uudesta Testamentista saksaksi, ja siitä on säilynyt 1500-luvun kuvaus, jonka mukaan "Kristus kuvataan siinä germaaniseksi kuninkaaksi, ja hänen seurueensa näyttää germaanien sankareilta. Heidän hyveitään ovat viisaus neuvoissa, rohkeus taistelussa ja uskollisuus kuolemaan saakka”. Kaanaan häistä tulee saksilainen hääateria, Juudan kaupungeista saksilaisia linnoja, Gennesaretinjärvestä Saksan meri.
Tämä kristinuskon ”germanisoituminen" vaikutti kristinuskoon monella tavalla, myös teologiaan. Ajatus Kristus-päälliköstä on selvästi löydettävissä vielä Skandinaviassa tehdyssä käännytystyössä, olihan sielläkin vallalla päällikköyhteiskunta. Toisaalta kuitenkin kirkko on myös levittänyt rauhan ja armeliaisuuden sanomaa, orjien vapauttamista ja almujen jakamista.
Suomessa kenties tilanne on voinut olla jo hieman toinen, tosin silloin kristinusko oli jo kytkeytynyt kuningasvaltaan, ja Kristus on luultavasti esiintynyt kuninkaan jumalana ja kuningas jumalan miekkana.
Tanskalaistenkin parissa vaati erityistä todistelua, että Kristus oli muita jumalia vahvempi ja että muut piti hylätä: tarinan mukaan piispa Poppo suoritti ihmeteon nostamalla kuuman raudan kätensä vahingoittumatta. Tämä vakuutti Harald Sinihampaankin Kristuksen voimasta.
Toisaalta taas myös vanhat jumalat ovat voineet ilmestyä ja osoittaa voimaansa: Floamanna-saagan mukaan Torgils Tordarsonille ilmestyi unessa Thor, joka nuhteli tätä vanhojen tapojen hylkäämisestä. Thor tappoi Torgilsin sian ja meinasi upottaa hänen laivansa merimatkalla, kunnes Torgils ymmärsi heittää Thorille lupaamansa härän yli laidan.
Myös esimerkiksi laivaonnettomuus saatettiin nähdä vanhojen jumalten kostona, kuten Kristinsagassa kerrotaan Stefnig Torgilssonille käyneen. Saattoivatpa jumalat vieraillakin ihmisten luona: Heimskringla kertoo, miten Odin vieraili valeasussa Olavi Trygvasonin luona kertoen tälle yön tarinoita ja häviten kuninkaan käydessä nukkumaan. Vasta aamun sarastaessa kuningas ymmärsi kuka vierailija oli.
Jumalat eivät olleet ainoa asia, josta piti kristinuskon myötä luopua. Myös haltiausko, vainajainpalvonta ja vuotuiskiertoon liittyvät elinkeinoriitit olivat tärkeä osa vanhaa uskonelämää. Pakanuus oli keskittynyt uskonnon kulttitoimituksiin, kun taas kristinusko oli kiinnostuneempi riitistä, selityksistä toimitusten taustalla. Tätä kautta kirkon oli helppo vähitellen soluttautua pakanalliseen uskonelämään, ja tästä syntyi kirjava synkretistinen yhdistelmä pakanallisia toimituksia jotka olivat saaneet kristillisen nimen ja sisällön. Vasta kristinuskon järjestelmällinen levittäminen kykeni hävittämään pakanuuden näkyvämpiä piirteitä.
Yksi sitkeimmin jatkuneista perinteistä oli vainajainpalvonta; siinä oli kyse jatkuvasta sukuyhteydestä, jota pidettiin pyhänä ja erottamattomasti maailmanjärjestykseen kuuluvana. Myös lasten heitteillejättö jäi pois vasta vähitellen kirkon järjestäytymisen jälkeen.
Suomesta on löytynyt kahdenlaisia ristillä varustettuja hautoja: toiset ovat vaatimattomasti varustettuja, toiset taas rikkaita, aseilla ja arvoesineillä varustettuja. Jälkimmäisissä haudoissa ristit voivat liittyä primsignaatioon, jossa henkilö otetaan alustavasti kirkon piiriin. Henkilö on saanut ristin ja tiettyjä oikeuksia, kuten käydä kristittyjen kanssa kauppaa, ilman että varsinaista kastepäätöstä on vielä tarvinnut tehdä. Viikinkiajalla tapa oli varsin yleinen kauppiaiden ja kristittyjen hallitsijoiden palkkaamien sotureiden parissa.
Kauppareittien varrella kristinuskon vaikutteita oli saatavilla, sekä kauppiaiden että satunnaisten lähetyssaarnaajien kautta. Syrjemmällä niistä saattoi luultavasti vielä välttyä. Varsinkin keskisempään Eurooppaan muuttaneet viikingit kuitenkin ainakin tiesivät kristinuskosta. Luultavasti koko viikinkiajan on ollut skandinaaveja, jotka ovat vakavasti tunnustautuneet kristityiksi, ja niitä, jotka ovat liittäneet Kristuksen muiden jumalten joukkoon ja ajoittain uhranneet tälle.
Kristilliset vaikutteet näkyvät myös kulttuurivaikutteina runoudessa: Sampsa-myytissä voi olla vaikutteita bysanttilaisesta Sampsonin kultista. Yhdeksän taudin synty taas voi liittyä itäiseen legendaan, joka liitti tautien alkuperän Herodeksen tyttäriin. Myös kipukiviajatus voi liittyä muinaiskristilliseen legendaan Golgatan kipuvuoresta.
Käärme ja lohikäärme esiintyvät myöhäisesihistoriallisessa taiteessa kristilliseen aihepiiriin yhdistettyinä. Tavallisimmat esimerkit ovat riimukivissä, joissa teksti on hakattu käärmehahmoon ja joissa voi samanaikaisesti olla huomattava palmettiristikuvio. Skandinaavisessa taiteessa ei käärme- tai lohikäärmeaiheeseen sisällytettykään negatiivista arvovarausta. Päinvastoin niitä pidettiin pelottavina, toisaalta suojelevina mutta myös kuvaamassa rohkeutta. Myös sauvakirkkojen kattorakenteissa esiintyi veistettyjä lohikäärmehahmoja.
Kristillisyys viikinkiaikana
Kristillisyys on voinut tulla tunnetuksi myös maahanmuuttajien ja orjien välityksellä.
Kristinuskon on mielletty edustavan yläluokan kulttuuriin liitettyä kansainvälisyyttä ja edistyksellisyyttä.
Kristinuskon tulo merkitsi alussa tuskin muuta kuin että kaikki kastettiin ja haudattiin siunattuun maahan. Pakanalliset temppelit hävisivät ja niiden tilalle piti rakentaa kirkkoja. Ensimmäisiä kirkkojen rakennuttajia ovat nähtävästi olleet godit. He katsoivat kenties velvollisuudekseen antaa käräjämiehilleen temppelien tilalle kirkot, vaikka heidän tehtävänsä nyt olikin pelkästään maallinen. Heidän käsityksensä evankeliumista näyttää olleen melko maanläheinen: monet päälliköt uskoivat, että jos he rakensivat kirkon, heillä olisi taivaassa käytössään tilaa niin monelle ihmiselle kuin heidän kirkkoonsa mahtui.
Pappeja oli kolmenlaisia:
1. Jotkut päälliköt, jotka olivat rakentaneet maatilalleen kirkon, olivat papeiksi vihittyjä ja toimittivat itse palvelukset omassa kirkossaan. Jos he omistivat useita kirkkoja, he saattoivat myös palkata muita pappeja palvelukseensa.
2. Pitäjänpapeiksi nimitettiin sellaisia, jotka vuosittain tiettyä summaa vastaan toimivat kirkkopitäjässä.
3. Kirkkopapeiksi sanottiin niitä, joiden opinnot oli jokin tietty kirkko kustantanut elinikäistä palvelusta vastaan. Nämä papit eivät olleet vapaita, ja heillä oli mahdollisuus vapautua kirkostaan vain opettamalla jotakuta toista, joka sitten oli valmis siirtymään hänen paikalleen. Jos tällainen pappi pakeni kirkostaan, kirkon omistaja saattoi vaatia hänet takaisiin kuin karanneen orjan.
Kuvauksia on kolmesta eri kirkkotyypistä: täyskirkoista, puolikirkoista ja rukoushuoneista. Täyskirkoiksi nimitettiin niitä kirkkoja, joissa jokaisena säädettynä jumalanpalveluspäivänä pidettiin jumalanpalvelus. Niiden yhteydessä oli aina hautausmaa. Puolikirkot eivät aina olleet hautauskirkkoja eikä pappi toimittanut niissä täyttä palvelua. Täyskirkot olivat yleensä sauvakirkkoja.
Kirkon vallan vahvistuessa päälliköt ja kirkko ajautuivat konfliktiin. Päälliköt olivat rakennuttaneet kirkot omille mailleen, ja he katsoivat omaavansa niihin myös perinnöllisen hallintaoikeuden ja oikeuden valita papit kirkkoihinsa. Kirkollisen verotuksen kannalta oli ollut myös suotuisaa lahjoittaa kirkolle omaisuutta, johon päälliköillä oli kuitenkin ollut aikaisemmin hallintaoikeus - nyt kirkko vaati sitä itselleen.
Suomesta on löytynyt ruumiskalmistojen yhteydestä myös rakennusten jäännöksiä. Liedon ja Nousiaisten alueelta löytyneet paalunsijat on tulkittu kellotornien jäänteiksi. Piikkiöltä on tarkoitukseltaan tuntematon rakennus, ja Mikkelin Visulahdella ja Tuukkalassa on kenties ollut pystyssä kirkko.
Ruotsissa on arveltu kristinuskon kiehtoneen erityisesti naisia sen julistaessa ihmisten tasa-arvoa ja kieltäessä lasten heitteillejätön. Monenlaisista viitteistä tärkeimpiä lienevät kirkon länsipäätyyn haudatut naiset; tämä paikka on kuulunut kirkon rakennuttajalle. Mikkelin Visulahdesta ja Tuukkalasta löydettyjen kirkkojen länsipäädyistä on löytynyt naisen hauta.
Kaupalliset kosketukset toivat tänne jo viikinkiajan loppupuolella kristillisiä vaikutteita ja esineitä, mm. ristiriipuksia, joissa heijastuvat läntiset ja itäiset vaikutteet. Itämeren piirissä esiintyvistä ristiriipuksista valtaosa on ornamenttiaiheisia ristiriipuksia. Niiden yleisyys saattaa johtua valmistamisen helppoudesta ja nopeudesta verrattuna pyhäinkuvilla varustettuihin. Myös kirkkojen kuvariita on voinut lisätä ornamenttiaiheiden levinneisyyttä. Myös krusifikseja tunnetaan pohjoismaista paljon, ja Gotlanti lienee ollut yksi niiden keskeisimmistä valmistuspaikoista.
Risti kristinuskon symbolina esiintyi Suomen arkeologisessa aineistossa ensimmäisen kerran merovingiajalla, jolloin käyttöön tulivat pyöreät, puhkinaiset soljet. 800-luvulle tultaessa kristillinen vaikutus lisääntyy selvästi; vaikutteita on tullut idästä, sekä kenties lännestä Bremeniläisen lähetystyön tuomana. Vaikutus kuitenkin viikinkiajalla taantui, tällöin kristillisistä vaikutteista jäljelle ei jäänyt kuin keskieurooppalainen aseistus. Ristiretkiajalla ristejä esiintyi jo useiden esinemuotojen yhteydessä, samoin kuin varsinaisia ristiriipuksia. Tästä alkoi Suomen varsinainen kristillistyminen.
Myöhäisesihistorialliset ristiriipukset sijoittuvat ajankohtaan, jossa perinteinen pohjoismainen taide sai vähitellen väistyä uusien, aluksi kristillisen kirkon välittämien taidesuuntausten tieltä. Eläinornamentiikkaa esiintyi kuitenkin Skandinaviassa kirkollisen taiteen piirissäkin vielä kauan kristinuskon läpimurron jälkeen. Suomesta löydettyjen ristiriipusten kuva-aiheissa on kuitenkin vain muutamia selvästi skandinaavisista eläintyyleistä lähtöisin olevia elementtejä.
Pronssikauden lopulla alkanut tapa polttaa vainajat ennen hautausta jatkui maanviljelysasutuksen piirissä aina 1000-luvulle lukuun ottamatta Euran-Köyliön-Yläneen aluetta, jolla ruumishautaus tuli käyttöön jo 500-luvulla.
Uusi usko alkoi muuttaa hautaustapoja. Kristillisyyden merkkeinä on pidetty vihittyjä kirkkomaita, jotka korvasivat paikalliset kylä- tai talokalmistot, polttohautauksen kieltämistä, länsi-itä -suuntaan hautaamista, hauta-antimien katoamista ja hautapuvun korvaamista käärinliinoilla. Mitkään näistä piirteistä eivät kuitenkaan yksinään todista kristinuskosta: muutosten omaksuminen tapahtui eri paikoissa eri aikaan. Alkoi muutaman sadan vuoden siirtymäkausi, jota voisi luonnehtia puolipakanalliseksi. On aina jossain määrin tulkinnanvaraista, mikä hauta tulkitaan kristilliseksi. Jotkut vanhat piirteet jäivät jossain pysyviksi, kuten esimerkiksi Viron kyläkalmistot esineellisine hautoineen.
Vuoden 1000 vaiheille tultaessa ruumishautoja ja -kalmistoja alkoi esiintyä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Etelä-Hämeen järviseudulla. Kehityksessä on pieniä eroja, mutta ristiretkiajalle tultaessa ruumishautaus alkoi olla vallitseva tapa, ja hauta-antimien määrä väheni. Hautaussuunnaksi vakiintui itä-länsi. 1300-luvun puolivälissä kyläkalmistojen ja omassa puvussa hautaamisen aika alkoi olla ohi koko läntisessä Suomessa ja Hämeessä.
Tomi Letonsaari
Lähteet
Baeksted, Anders 1986: Nordiska gudar och hjältar. Forum.
Kirkinen Heikki 1987: Bysantin perinne ja Suomi. Kirjoituksia idän kirkon historiasta. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Joensuu.
Ludvig, Ralph 1999: Kristillinen Eurooppa syntyy. Teoksessa Kristinuskon historia 2000, osa 1. Alkukirkosta renessanssiin. Weilin+Göös 1999.
Njardvik, Njördur P. 1989: Muinainen Islanti.Otava, Helsinki. Alkuperäisteos v. 1973.
Purhonen, Paula 1998: Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 106. Helsinki.
Taavitsainen J-P 2000:Häme ja Satakunta pakanuuden ajan lopulla. Teoksessa (toim.) Marja-Liisa Linder, Marjo-Riitta Saloniemi & Christian Krötzl: Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa. Tampereen museoiden julkaisuja 55.
© 1996-2004 Harmaasudet ry