"Taas kuningas tapettu!" - Keskiaikaisen valtion synty Ruotsissa
Keskiaikaisella valtiolla oli Skandinaviassa jo rautakautiset esimuotonsa. Varsinaisen valtion syntyä Ruotsissa edelsi kuitenkin pitkä ja hidas, mutta väkivaltainen prosessi.
Yksi Suomen historiaan kaikkein ratkaisevimmin ja pysyvimmin vaikuttaneista tapahtumista oli yhtenäisen valtion syntyminen naapuriimme Pohjanlahden toiselle puolen. Se kuinka, koska, miten ja miksi Ruotsi syntyi, on kiehtovien, mutta vaikeiden kysymysten sarja, joka oikeastaan vaatisi pitkät ja seikkaperäiset selvitykset. Tässä artikkelissa ei ole mahdollisuutta käsitellä aihetta kovinkaan seikkaperäisesti, mutta aiheesta kiinnostuneet löytävät runsaasti lisätietoja sisältävää ruotsin- ja englanninkielistä kirjallisuutta.
Mikä valtio?
Keskiaikainen valtio oli hutera, tehottomasti hallittu ja epäyhtenäinen kokonaisuus, jos sitä vertaa 1500-luvulta lähtien kehittyneeseen moderniin valtioon. Silti keskiaikaisenkin valtion syntyminen merkitsi pohjoismaissa perusteellista ja radikaalia yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Pohjolassa keskiaikaisen valtion ominaispiirteinä voidaan pitää muun muassa territoriaalisuutta eli maantieteellisiä rajoja ja hallintoalueita, yksinkertaisia, mutta kuitenkin vakiintuneita hallinto- ja oikeuslaitoksia, joiden toiminta perustui kirjoitustaitoon, keskiaikaista kaupunkilaitosta, jolle ominaista oli itsehallinto saksalaismallisine instituutioineen, kartanolaitosta, joka merkitsi sitä, että suuri osa talonpoikaisväestöstä joutui tyytymään lampuodin eli vuokraviljelijän sosiaalisesti heikohkoon asemaan sekä säännöllisen ja tuntuvan verotuksen ilmaantumista, johon liittyi myös verovapaiden yhteiskuntaryhmien synty. Keskiajalle ominaista oli tietysti myös roomalaiskatolisen kirkon mahtava asema.
Edellä mainitut tuntomerkit omaavan valtion voi katsoa Ruotsissa toteuneen lopullisesti 1200-luvun jälkipuolella Birger-jaarlin (k. 1266) ja hänen poikiensa valtakausina. Konkreettinen ja raskas jälki valtion synnystä ovat ne lukuisat kuninkaanlinnat, joita Ruotsissa rakennettiin noin vuosina 1250 - 1320. Myös Etelä-Suomessa mm. Turun kaupunki, tuomiokirkko ja linna todistavat, että vuoteen 1300 tultaessa valtio ja kirkko olivat lopullisesti vakiinnuttaneet asemansa täälläkin. Rajat toki olivat vielä hyvin erilaisia kuin nykyisin: mm. Ruotsin eteläkärki (Skåne) sekä suurin osa länsirannikosta kuuluivat Tanskalle 1600-luvulle saakka.
1200-luvun dramaattisia tapahtumia edelsi kuitenkin pitkä ja hidas, mutta silti väkivaltainen prosessi, jota meidän on syytä vilkaista hieman lähemmin. Keskiaikaisella valtiolla oli Skandinaviassa jo rautakautiset esimuotonsa.
Mistä valtio kasvoi?
Tukholman kaupunki muodostui jo keskiajalla Ruotsin tärkeimmäksi taloudelliseksi keskukseksi, jossa myös poliittinen valta usein majaili. Vastaavasti Uppsala, arkkipiispan kaupunki, oli kirkollisen vallan tyyssija. Vallan keskukset löytyivät siis Mälaren-järveä ympäröivistä maakunnista, Sveanmaalta. Ruotsin omakielinen nimikin tarkoittaa Svean valtakuntaa: Svea Rike - Sverige.
Historioitsijat uskoivatkin pitkään, että Ruotsin valtio kasvoi Sveanmaalta käsin. Arveltiin, että jo rautakaudella svealaiset olivat valloittaneet eteläisemmät Götanmaan maakunnat Vänern- ja Vättern-järvien ympärillä. Täten yhtenäinen Ruotsi olisi syntynyt jo 500-luvulla! Uudemman, kriittisen tutkimuksen piirissä on kuitenkin kyseenalaistettu nämä kansallisromanttiset visiot mahtavasta ja yhtenäisestä muinais-Ruotsista.
Rautakaudella Sveanmaa oli runsasväestöistä seutua, jolta löytyy kiistattomia todisteita myös vallasta ja vauraudesta. Gamla Uppsalan suuriin “kuninkaankumpuihin” haudattiin jo vuoden 500 tienoilla rikkaita mahtimiehiä, mahdollisesti svealaisten kuninkaita. Myöhemmin, viikinkiajalla, mm. riimukivet todistavat Sveanmaan vauraasta viikinkiylimystöstä ja svealaisten kuninkaista löytyy kirjallisiakin tietoja. Birkan kaupunki, jossa asuttiin noin vuosina 750 – 975, kertoo vilkkaasta kaupankäynnistä ja kansainvälisistä yhteyksistä. Viikinkiajalla svealaispäälliköillä näyttää olleen Itämerellä ja Venäjän suurilla jokireiteilläkin voimakas asema, joka mahdollisti sekä kaupan että ryöstelyn ja pakkoverojen kiristämisen. Jo 800-luvulta on tietoja pakkoveroista, joita svealaiset kantoivat nykyisen Latvian alueelta.
Meriherruus ei kuitenkaan todista, että svealaisten kuninkaan valta olisi maallakin ulottunut kauas kotikontujen ulkopuolelle. Itse asiassa on mahdollista, ettei hänen valtansa ollut kovinkaan laajaa ja voimakasta edes kotona Sveanmaalla. Yksityiset mahtimiehet ja päälliköt eivät varmastikaan halunneet kuninkaan aseman liikaa voimistuvan. Viikinkiaikainen kuninkuus ei ilmeisesti ollut keskiaikaisen mallin mukaista territoriaaliruhtinuutta: kuningas tai päällikkö ei siis hallinnut jotakin tiettyä, rajattua maa-aluetta, vaan niitä ihmisiä, jotka tunnustivat hänet herrakseen. Tällainen valtapiiri saattoi olla hyvin epävakaa, häilyvä ja hajanainen kokonaisuus: naapuruksetkin saattoivat tunnustaa eri päälliköiden herruutta. Voimakas kuningas saattoi luoda hyvinkin laajan henkilökohtaisen valtapiirin, mutta sellaiset jäivät myös hyvin lyhytikäisiksi.
Sveanmaa oli siis vaurasta ja mahtavaa seutua, mutta ei näytä siltä, että yhtenäinen Ruotsin valtio olisi kasvanut sieltä käsin. Kuten mainittua, keskiaikaisen valtion tärkeimpiä piirteitä oli kirkon voimakas asema - juuri kirkko toi pohjoismaihin kirjoitustaitoon perustuvan hallintokulttuurin kanslialaitoksineen ja virkahierarkioineen. Pohjolassa kirkko oli siis oikeastaan valtion edellytys, joka kehittyi rinnan valtion kanssa tai jopa valtion edellä! Kirkko pyrki aktiivisesti kehittämään valtiota, koska se tarvitsi sellaisen suojelijakseen.
Sveanmaata ei kuitenkaan suinkaan voi pitää kirkollisen kehityksen edelläkävijänä. Vaikka uusi uskonto saikin siellä varhain kannattajia, myös pakanuus eli pitkään ja voimakkaana ja lähetystyötä kohtasivat moninaiset vaikeudet. Pakanauskonnon suuri kulttikeskus sijaitsi Gamla Uppsalassa.
Katse Länsi-Götanmaalle
Götanmaan läntinen osa Vättern- ja Vänern-järvien välissä on sekin Ruotsin vanhoja ja vauraita asutusalueita. 500-luvulla bysanttilainen Jordanes tarkoitti ilmeisesti länsigöötalaisia kuvatessaan gauthigoth-kansaa, jonka miehet olivat tarmokkaita ja erittäin sotaisia. Sisämaassa sijaitseva Länsi-Götanmaa jäi helposti kuitenkin merellisen Sveanmaan varjoon.
Länsi-Götanmaalla oli mahtava eteläinen naapuri: Tanska oli pohjolan valtioista vanhin ja perinteisesti voimakkain. Tanskalaisvaikutus varmasti heijastui Länsi-Götanmaan oloissa monellakin tapaa. Ajoittain göötalaisten päälliköt kenties joutuivat tunnustamaan Tanskan kuninkaan herrakseen. 900-luvun lopulla ja 1000-luvun alussa sellaiset mahdikkaat Tanskan kuninkaat kuin Harald Sinihammas, Sven Kaksiparta ja Knut Suuri levittivät valtaansa moneen ilmansuuntaan. Ruotsissa aina Sveanmaata myöten on tältä ajalta monia riimukiviä, joissa esiintyy tanskalaisperäisiä arvonimiä: dreng ja tegn. Olivatko näiden arvonimien haltijat Tanskan kuninkaalle alamaisuutta vannoneita ruotsalaisylimyksiä?
Tanskan mahdin varjossa kehittyi Ruotsin alueella kuitenkin oma kuninkuus. Historian kulku vei göötalaiset lopulta tanskalaisten sijaan kohti svealaisia.
Ensimmäinen kuningas, jonka tiedetään hallinneen sekä svealaisia että göötalaisia, oli Olavi Erikinpoika noin vuosina 990 - 1020. Hän oli myös Ruotsin historian ensimmäisiä kristittyjä kuninkaita. Olavin lisänimi “Skötkonung” tavataan suomentaa “Sylikuninkaaksi”, mutta todellinen merkitys saattaakin olla skattekonung, “verokuningas” - kenties Olavi joutui maksamaan veroa Tanskan kuninkaalle. Tästä huolimatta Olavi näyttää olleen voimakas hallitsija. Voisi ehkä sanoa, että hänen valtakaudellaan Ruotsissa otettiin ensimmäiset askelet kohti keskiaikaista valtiota.
Sveanmaalla Olavin tukikohta oli Sigtunan kaupunki (perustettiin noin 975), jossa hän lyötätti Ruotsin ensimmäiset omat hopearahat. Mutta kun Olavi päätti perustaa Ruotsiin ensimmäisen hiippakunnan, ei piispanistuimen sijaintipaikaksi tullutkaan Sveanmaa, vaan Länsi-Götanmaalla sijaitseva Skara. Myöhemmin Olavi ilmeisesti menetti valtansa Sveanmaalla ja joutui perääntymään loppuiäkseen Länsi-Götanmaalle. Kaikesta päätellen kuninkaan vallan vankin tukialue sijaitsikin juuri Länsi-Götanmaalla, kenties Olavin suku oli alun perinkin sieltä lähtöisin.
On mahdollista, että monet jo kauan ennen Olavi Erikinpoikaa hallinneet “svealaisten kuninkaat” olivat itse asiassa lähtöisin Götanmaalta. Olavi on kuitenkin ensimmäinen hallitsija, josta meillä on tarkempia tietoja.
Olavi Erikinpoikaa ei voi vielä luonnehtia koko Ruotsin kuninkaaksi. Yhtenäinen Ruotsi oli yhä kaukaista tulevaisuutta, sillä Götanmaalta kasvavien kuninkaanvallan ja kirkon ote tärkeällä Sveanmaalla olivat selvästi yhä hyvin huterat. Ruotsissa oli joukoittain paikallisia päälliköitä, joista osa tunnusti kuninkaan löyhän herruuden, mutta osa luultavastikin puolusti itsenäisyyttään. Tuolloisen valtionhallinnon ajatteleminen tuottaa nykybyrokraatille ahdistusta: rekistereitä tai arkistoja ei pahemmin ollut, riimukivi saattoi täyttää virallisen asiakirjan tarpeen, kuninkaan käytettävissä olevan “virkamieskunnan” muodostivat lähinnä hänen omaan talonväkeensä kuuluvat soturit (hird) sekä orjat. Kuninkaan tulotkaan eivät olleet suuren suuret: sotasaaliin, pakkoverojen ja tullien ohella käytettävissä oli kuninkaan oman maaomaisuuden tuotto. Talonpojilta saatiin ehkä kiskotuksi jonkinlaisia veroja, mutta kovin systemaattista tai tuottoisaa verotus ei vielä tässä vaiheessa voinut olla.
Ns. husaby-laitos on ilmeisesti peräisin 1000-luvulta. Husabyt olivat eräänlaisia kuninkaankartanoita, joita sijaitsi varsinkin Sveanmaalla. Niitä hoiti tilanhoitaja, bryte, ja ne toimivat kuninkaan majapaikkoina tämän matkustaessa alueella. Mahdollisesti ne olivat alunperin kuninkaan vastustajiltaan takavarikoima maatiloja.
Olavi Erikinpojan ja hänen seuraajiensa vähäisistä voimavaroista huolimatta kehitys, joka vähitellen johti yhtenäisen valtion syntyyn, oli käynnistynyt. Länsi-Götanmaalta kasvava kristillinen monarkia oli tässä suhteessa yksi keskeisimmistä tekijöistä.
Kuninkuus kehittyy, kirkko luo organisaatiotaan
Tietomme Olavi Erikinpojan seuraajista ovat kovin niukkoja: tiedämme kuninkaitten nimet, mutta emme heidän tarkkoja hallitusvuosiaan. Arvatenkin he pyrkivät vahvistamaan kuninkuutta tehden tiivistä yhteistyötä kirkon kanssa. Sveanmaa tuotti yllin kyllin päänvaivaa, sillä vallan lisääminen tällä vauraalla ja voimakkaalla alueella oli tärkeää, mutta svealaispäälliköt eivät ilmeisesti pitäneet liian mahtavista kuninkaista eivätkä liioin piispoista. Kirkollinen kehitys ei Götanmaallakaan ollut aivan mutkatonta. Niinpä esimerkiksi Skaran ensimmäinen piispa Thurgot sai tarpeekseen barbaarisesta hiippakunnastaan, hylkäsi tehtävänsä kesken kaiken ja pakeni loppuiäkseen Saksaan.
Skaran ensimmäisten piispojen esimies oli Hampuri-Bremenin arkkipiispa. Kyseinen pohjoissaksalainen arkkipiispanistuin oli jo viikinkiajalla saanut Pohjois-Euroopassa tapahtuvan lähetystyön johdon. Tätä oikeuttaan Hampuri-Bremen puolusti mustasukkaisesti. Kirkkopoliittista kädenvääntöä aiheutuikin runsain mitoin, sillä pohjolaan saapui myös englantilaisia lähetyssaarnaajia. Pidemmän päälle saksalaisvalta kirkossa ei ollut myöskään pohjolan kuninkaiden etujen mukaista. Hampuri-Bremeniin oltiin tyytymättömiä myös Roomassa, ja niinpä Tanskalle kuuluneessa Skånessa sijaitsevaan Lundiin perustettiin skandinaavinen arkkipiispanistuin vuonna 1104.
Kirkollinen järjestäytyminen eteni vähitellen Ruotsissakin. Uusia hiippakuntia perustettiin - eräs piispanistuimista sijoitettiin 1130-luvulla kuuluisan pakanapyhätön paikalle Gamla Uppsalaan. Kirkkopitäjälaitos alkoi syntyä. Jo 1100-luvun kuluessa Ruotsiin kohosi monia romaanista tyyliä edustavia kivikirkkoja; kivirakentaminen oli sekin yksi kristinuskon jäljissä tullut uutuus. 1100-luvun alkupuolella syntyivät myös Göötanmaalle Ruotsin ensimmäiset luostarit.
Noin vuonna 1130 kuninkuuden sai Sverker-niminen ylimys Itä-Götanmaalta. Itä- ja Länsi-Götanmaan keskinäisistä suhteista ei ole paljoakaan tietoa: on mahdollista, että Itä-Götanmaalla oli viikinkiajalla oma, erillinen kuningaskuntansa.
Sverkerin suvulle löytyi pian kilpailija Länsi-Götanmaalta. Erik Jedvardinpoika surmasi Sverkerin vuonna 1155 tai 1156 saaden kuninkuuden itselleen. Erik Jervardinpojan sanotaan tehneen piispa Henrikin kanssa niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen noin vuonna 1154 – kyseisessä matkassa oli kenties kysymys nimenomaan verotuksesta ja kannatuksen nostamisesta oman maan väen keskuudessa. Erik itse kuoli väkivaltaisesti viitisen vuotta valtaannousunsa jälkeen. Ruotsissa oli alkanut kahden mahtavan suvun verinen valtataistelu. Valtaistuin siirtyi vuorotellen suvulta toiselle aina 1220-luvulle saakka.
Erik Jedvardinpojan poika, Knut Erikinpoika, hallitsi noin 1167-1196. Hänen pitkä valtakautensa varmaankin merkitsi kuninkuuden voimistumista: Knut mm. aloitti uudelleen rahanlyönnin, jota viimeksi oli harrastettu Olavi Erikinpojan aikana yli 150 vuotta aiemmin. Mutta tuskinpa Knutkaan käytännössä kykeni hallitsemaan kovin tehokkaasti. Pitkään uskottiin, että Knut olisi rakennuttanut kivisten tornilinnojen, kastaalien, ketjun Ruotsin itärannikolle, jota Itämeren takaa tulevat pakanalliset merirosvot ahdistelivat. Nykytutkijoiden mielestä on kuitenkin epätodennäköistä, että vielä Knut Erikinpojallakaan olisi ollut taloudellisia tai muitakaan edellytyksiä näin mittavan rakennushankkeen toteuttamiseen. Rannikon kastaalit ovatkin ilmeisesti hyvin eri-ikäisiä. Jotkut niistä voivat olla 1100-luvun lopulta, mutta näissäkin tapauksissa rakennuttaja on joskus saattanut olla joku toinen taho kuin kuningas. Itä-Götanmaalla oli voimissaan sekä kilpaileva Sverkerin suku että luultavasti muitakin omaa vapauttaan vaalivia paikallisia mahtimiehiä.
Knut yritti - turhaan - turvata valtaistuimen omalle suvulleen. Sukunsa arvovaltaa hän pyrki pönkittämään julistuttamalla surmatun isänsä pyhimykseksi. Erik Jedvardinpoika muuttui Erik Pyhäksi, josta tuli aikanaan koko Ruotsin valtakunnan symboli.
Ruotsin yhtenäistymisen kannalta 1100-luvun merkittävin ilmiö ei ehkä kuitenkaan ollut Knut Erikinpojan kuninkuus. Paljon suurempi merkitys oli kaiketi oman arkkipiispanistuimen saamisella Ruotsiin. Uppsalan arkkihiippakunta perustettiin vuonna 1164. Toisin sanoen Ruotsi saavutti nyt kirkkohallinnollisen itsenäisyyden. Ja kaikkein tärkeintä oli ehkä se, että arkkipiispan alaisuudessa Ruotsi muodosti nyt ensimmäistä kertaa yhtenäisen, keskitetysti johdetun maanlaajuisen organisaation.
Birger-jaarlin suuri suku
Sverkerin suvun miehet eivät olleet ainoita Itä-Götanmaalta nousseita mahtimiehiä. Heidän rinnallaan vaikutti ns. Bjalbön suku. Tämän suvun varhainen merkkimies oli Birger Brosa (“Hymyilevä”), joka 1100-luvin jälkipuolella käytti itsestään arvonimeä “svealaisten ja göötalaisten jaarli”. Jaarli on vanha germaaninen arvonimi, jota viikinkiajalla käytettiin usein puoli-itsenäisestä, kuninkaalle alamaisuutta vannoneesta hallitsijasta. Ruotsissa syntyi jossain vaiheessa, kenties 1100-luvulla, käytäntö, jonka mukaan jaarli oli eräänlainen valtakunnan virallinen kakkosmies, arvossa seuraava heti kuninkaan jälkeen.
Bjälbön suvun maineikkain edustaja oli epäilemättä Birger -jaarli. Birger oli Ruotsin todellinen hallitsija Erikin sukuun kuuluvan Maunu Sammalkielen kuninkuuden aikana 1230- ja 1240-luvuilla. Sverkerin suvun sammuttua Birgerin tavoitteeksi muodostui kuninkaanvallan lopullinen vakiinnuttaminen Sveanmaalla. Tässä hän sai vastaansa ”aidoiksi folkungeiksi” kutsutun upplantilaisylimysten liiton. Folkungit lyötiin vuonna 1247 Sparrsätträn taistelussa. Ruotsin valtiollisen yhtenäisyyden tiellä ei enää tämän jälkeen seissyt merkittäviä esteitä. Olavi Erikinpojasta alkanut prosessi oli saatettu loppuun.
Vallan painopiste alkoi siirtyä Sveanmaalle. Tätä kehitystä vauhditti Ruotsin vuorityön ja metallintuotannon nousukausi 1200-luvulla. Metallit - rauta ja kupari - olivat Ruotsin tärkein vientituote koko keskiajan ja vielä kauan sen jälkeenkin. Tärkeimmäksi vuorityöalueeksi kohosi Taalainmaan maakunta, jonka metallintuotanto laivattiin ulkomaille Mälaren-järven rannoille syntyneiden kaupunkien kautta. Mälarenin kaupungeista kuuluisin, Tukholma, on todennäköisesti juuri Birger-jaarlin perustama.
Birgerin vielä eläessä hänen poikansa Valdemar valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Valdemar menetti aikanaan kruunun veljelleen Maunu Ladonlukolle. Verisiä veljesriitoja käytiin suvun piirissä myöhemminkin, mutta Birger-jaarlin jälkeläiset istuivat Ruotsin valtaistuimella aina 1360-luvulle saakka. Birger-jaarlin, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon aikana keskiaikainen valtio toteutui Ruotsissa lopullisesti. Hyvin keskeinen osa tätä tapahtumasarjaa oli myös kruunun ja kirkon vallan vakiintuminen Suomessa.
Lopuksi
Edellä olevassa selostuksessa pääosassa olivat kuninkaat, jotka nousivat ja kukistuivat tiheään tahtiin. Me emme kuitenkaan tiedä, paljonko tavallinen ruotsalainen talonpoika tai hänen vaimonsa piittasivat noiden veristen valtataistelujen tuloksista. Vaikka jossakin kalskuivat miekat, veri roiskui ja suolet valuivat, täytyi maamiehen yhä kylvää ohraa ja keritä lampaitaan.
Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että tavallisen kansan, hiljaisen enemmistön, elämä olisi ollut enää vuonna 1300 samanlaista kuin 300 - 400 vuotta aikaisemmin. Kristinuskon tulo ja valtiovallan synty merkitsivät monenlaisia muutoksia ja jopa mullistuksia kaikilla ihmiselämän tasoilla. Esimerkkeinä voimakkaasti arkipäivään vaikuttaneista ilmiöistä voidaan mainita mm. voimakas väestönkasvu ja uudisraivaus, kaupunkilaitoksen synty, pitäjä- ja kihlakuntalaitos sekä tietysti uskonnonvaihdos.
LISÄTIETOA AIHEESTA
Populaareja teoksia:
Hagerman, Maja 1996: Spåren av kungens män. Om när Sverige blev ett kristet rike i skiftet mellan vikingatid och medeltid. Stockholm.
Sawyer, Peter & Birgit 1993: Medieval Scandinavia. From conversion to reformation circa 800 – 1500. Minneapolis.
Tieteellisiä perusteoksia:
Hyenstrand, Åke 1996: Lejonet, draken och korset. Sverige 500 – 1000. Lund.
Lindkvist, Thomas 1988: Plundring, skatter och den feodala statens framväxt. Organisatoriska tendenser i Sverige under övergången från vikingatid till tidig medeltid. Opuscula Historica Upsaliensia I. Uppsala.
© 1996-2004 Harmaasudet ry