Saamelaiset - pohjoisen kansa
Saamelaisten alkuperää on pyritty selvittämään ainakin 1800-luvulta lähtien. Ensimmäiset saamelaisia käsittelevät kirjalliset lähteet ovat peräisin 1200-luvulta (Historia Norvegia), joten saamelaisten vaiheiden tutkimisessa on sitä ennen turvauduttava pääosin kielitieteellisiin ja arkeologisiin lähteisiin.
Arkeologisten löytöjen vanhinta kerrostumaa edustavat kalliomaalaukset ja -piirrokset, joita saamelaisten esihistorialliselta asuma-alueelta on löydetty tuhansia. Kalliopiirrosten hallitsevia kuva-aiheita ovat pyyntikulttuureille ominaiset eläinsymbolit, ihmishahmot, veneet ja erilaiset abstraktit kuviot kuten auringoksi tulkittu ympyräristi. Kalliomaalauksista ja -piirroksista on kuitenkin vaikea varmuudella sanoa, ovatko ne saamelaisten tai heidän esi-isiensä tekemiä. Sama ongelma koskee myös myöhempien asutus- ja hautalöytöjen tulkintaa.
Nykykäsityksen mukaan niin saamelaiset kuin suomalaisetkin polveutuvat ainakin osin Fennoskandiaan jääkauden päättymisen jälkeen (n. 7500 eKr.) asettuneesta väestöstä. Suomalais-saamelaisen kantakielen (varhaiskantasuomen) uskotaan kehittyneen vähitellen kampakeraamisella kaudella n. 3300-1000 eKr.
Kantasaamelaisella kaudella (n. 2500 eKr.-400 jKr.) saamelaisten ja itämerensuomalaisten kieli- ja kulttuurierot syvenivät itämerensuomalaisten siirtyessä vähitellen maanviljelyyn saamelaisten pitäytyessä perinteisiin pyyntielinkeinoihin. Samoihin aikoihin saamelaisasutus levisi pohjoiseen ulottuen Laatokalta Jäämerelle ja
Ääniseltä ja Vienanmereltä Kölille.
Varhaissaamelaisena aikana (200-1300 jKr.) saamelaisten kontaktit muihin alueen kansoihin vilkastuivat, mikä vähitellen johti erilaistumiseen eri saamelaisalueiden välillä. Kantasaami alkoi hajaantua eri kieliksi n. 800-luvulla jKr, ja kehitys jatkui seuraavina vuosisatoina saamelaisväestön hajaantumisen myötä.
Saamelaiskielet ja nykyiset saamelaisryhmät
Saamelaiskieliä katsotaan olevan kymmenen (katso kartta): eteläisimpänä Jemtlannin seuduilla puhuttu (1) eteläsaame, sammumassa olevat (2) uumajan- ja (3) piitimensaame, elinvoimaisempi (4) luulajansaame,
saamelaiskielistä suurin (5) pohjoissaame, (6) inarinsaame, (7) koltansaame sekä Kuolan niemimaalla puhuttavat (8) kildininsaame, (9) akkalansaame ja (10) turjansaame.
Eri saamelaisryhmiä ovat kielen lisäksi erottaneet uskonto sekä erilaiset ympäristöolosuhteet ja niihin liittyen erilaiset elinkeinot. Koltat ja Kuolan saamelaiset ovat 1500-luvulta alkaen liittyneet ortodoksisen kirkon piiriin, kun taas muiden saamelaisryhmien parissa luterilainen kirkko on vaikuttanut voimakkaimmin.
Elinkeinot
Saamelaisten elinkeinoja ovat määrittäneet monenlaiset ympäristötekijät. Puuttomilla tunturialueilla elinkeinot ovat kehittyneet toisenlaisiksi kuin metsäalueilla tai rannikolla. Monien saamelaisryhmien elämäntapaan on myös keskeisenä kuulunut laajojen maa-alueiden kausinautintaa, joka on ilmennyt muun muassa tunturisaamelaisten vuosittaisissa laidunvaelluksissa. Elinympäristöjen ja elinkeinojen perusteella saamelaiset on perinteisesti jaettu metsä- eli kalastajasaamelaisiin, meri- eli rannikkosaamelaisiin ja tunturi- eli porosaamelaisiin.
Metsäsaamelaisten perinteinen elinkeinomuoto on koostunut erilaisista metsästyksen, kalastuksen, poronhoidon, karjanhoidon ja maanviljelyksen yhdistelmistä. Metsäsaamelaisiksi luetaan useita erillisiä saamelaisryhmiä: Inarin kalastajasaamelaiset, koltat, kildinin- ja turjansaamelaiset, Utsjoen ja Ruijan jokisaamelaiset sekä Ruijan ylängön
saamelaiset, jotka yhdistävät elinkeinoissaan karjanhoitoa, metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa.
Meri- tai rannikkosaamelaiset asuvat puolestaan Pohjois-Norjan rannikolla saaden elantonsa lähinnä maataloudesta ja kalastuksesta. Merikalastuksella on alueella pitkät perinteet. Sitä ovat tehneet rannikkosaamelaisten ohella myös poropaimentolaisuutta harjoittaneet tunturisaamelaiset, jotka vaelsivat kesäisin rannikolle pyytämään turskaa, silliä ja merilohta.
Tunturi- eli porosaamelaisia elää pääasiassa Suomen ja Ruotsin Lapissa sekä Ruijassa. Heille on ominaista nomadinen elämäntapa: vuotuiset muutot porojen kanssa säännöllisiä reittejä sisämaasta rannikolle; metsäalueilta
ja jokilaaksoista tuntureille ja päinvastoin. Poronhoito elinkeinona lienee vakiintunut vasta keskiajalla. Sitä ennenkin yksittäisiä tunturipeuroja lienee kesytetty vetoeläimiksi, mutta vanhimmissa luotettavissa kuvauksissa saamelaisista (Adam Bremeniläinen 1066 ja Saxo Grammaticus 1200) heitä luonnehditaan metsästäjiksi, jotka kalastivat
kesällä ja liikkuivat riistan perässä talvella.
Yhteiskunta
Vanhan saamelaisyhteiskunnan perusyksikkö oli siita eli lapinkylä. Siita oli perheiden muodostama "osuuskunta", joka jakoi jäsentensä kesken peuranpyynnin ja sen tuoton, yhdistettyjen porokarjojen paimentamisen jne. Siitojen koko on luultavasti ollut keskimäärin sadasta viiteensataan henkeä. Siidan muodostaneet perheet olivat useimmiten sukua toisilleen ja suuren siidan kyseessä ollessa jakautuivat edelleen erillisiksi kotakuntien muodostamiksi ryhmiksi.
Eri kotakuntien edustajat muodostivat kotakäräjät, joilla päätettiin kyläyhteisöä koskevista asioista. Kotakäräjien toimialaan kuulu niin huolehtiminen sairaista ja vanhuksista kuin sosiaalisten normien kontrolloiminen ja päätösvalta jäsenten elinkeinonharjoitukseen käyttämien maa- ja vesialueiden suhteen. Siidan yhteismaan käyttöoikeus oli jaettu siten, että kukin kotakunta sai pääluvun perusteella nautinta-oikeuden tiettyyn osuuteen.
Siitajärjestelmä alkoi vähitellen rappeutua viimeistään 1500-luvulla erikoistuneen suurporonhoidon ja siihen liittyvien varallisuuserojen kasvun ja elinkeinorakenteen yksipuolistumisen myötä. Villipeurojen häviäminen ja täysnomadismin yleistyminen romahdutti viimein siitajärjestelmän suurimmassa osassa saamelaisaluetta 1800-luvun
loppupuolella.
IHMISEN ELÄMÄNKULKU
Syntymä ja nimenanto
Saamelaislapsi syntyi perinteisesti kodassa. Synnytyksessä avusti kätilö, jonka tuli kyetä mitätöimään mahdolliset pahan silmän äidille tai lapselle aiheuttamat vahingot ja ylipäätään hallita synnytykseen liittyvät uskomukset ja kiellot.
Nimenanto oli tärkeä tapahtuma, jossa lapsi otettiin suvun piiriin. Lapselle pyrittiin valitsemaan nimi suvun vainajien tai vielä elossa olevien jäsenten piiristä. Perinteisesti perheen esikoinen on nimetty isovanhemman tai vanhemman mukaan, perheen nuoremmat lapset taas vanhempien sisarusten mukaan. Sopivaa nimeä voitiin etsiä jo ennen lapsen syntymää muun muassa kyselemällä läheisiltä suvun elävistä tai kuolleista jäsenistä nähdyistä unista.
Kristinuskon vahvistumisen myötä saamelaisten perinteinen nimenantokäytäntö alkoi vähitellen väistyä, mutta usein kristillinen kaste pestiin kotona pois noitarumpujen kuviointiinkin käytetyllä lepänkuoriliuoksella ja lapsi nimettiin uudelleen perinteisen tavan mukaan. Nimeä saatettiin vaihtaa myös myöhemmin, jos lapsi vaikkapa osoittautui sairaalloiseksi. Sairastapauksessa myös aikuinen saattoi vaihtaa nimensä, jos katsoi sairauden johtuvan "väärästä" nimestä.
Avioliiton solmiminen
Avioliiton solmiminen oli saamelaisilla koko sukua koskettava tapahtuma, jossa taloudelliset näkökohdat painoivat yleensä enemmän kuin vaikkapa puolisoiden välinen ikäero tai keskinäiset tunteet. Yleensä saamelaismies pyrki valitsemaan puolisokseen tytön, joka omisti paljon poroja ja jolla katsottiin olevan hyvä poro-onni.
Tulevaan puolisoon tutustuminen ja kosinta tapahtuivat saamelaisalueella perinteisesti puhemiehen (joka saattoi olla myös nainen) välityksellä. Lyhyen epämuodollisen seurustelun jälkeen morsian kertoi alustavasti sukulaisilleen avioitumisaikeista esittämällä kosijalta saamansa lahjan, esimerkiksi huivin.
Tämän jälkeen alkoivat sukujen väliset neuvottelut, joissa puhemiehellä oli keskeinen osa. Puhemiehen tehtäviin kuului sukujen tutustuttaminen toisiinsa, välittäminen omaisuuden siirroista käydyissä neuvotteluissa sekä varsinaisen kosinnan esittäminen. Avioitumista edeltävät neuvottelut saattoivat kestää useita vuosia. Tänä aikana kosijan ja puhemiehen odotettiin jatkuvasti tarjoavan tytön sukulaisille alkoholia ja erilaisia lahjoja.
Varsinaisen kosinnan ajaksi tyttö toimitettiin metsään tai toiseen kotaan, ja vasta suvun hyväksyttyä kosinnan sulhanen sai mennä tervehtimään morsiantaan. Tällöin sulhanen kysyi tytöltä lupaa maata tämän kanssa, ja
luvan saatuaan ojensi tälle morsiuslahjaksi poronkieltä, majavanlihaa ja muuta erityisen hyvänä pidettyä ruokaa.
Hyväksytty kosinta merkitsi käytännössä avioelämän alkamista ja morsiamen omaisuuden hallinnan siirtymistä sulhaselle. Ennen kirkollista vihkimistä sulhanen ja morsian asuivat lapsuuskodissaan, mutta sulhanen saattoi
viettää öitä morsiamen luona.
Kirkollinen vihkiminen tapahtui tavallisesti jonkin suuren juhlapyhän yhteydessä, useimmiten tapaninpäivänä tai toisena pääsiäispäivänä. Häissä morsiuspari pukeutui lapinpukuihin, joihin oli kiinnitetty mahdollisimman paljon pahoilta hengiltä suojaavia hopeakoristeita. Morsiamen odotettiin käyttäytyvän vihkiäisissä muodollisen vastahakoisesti, muun muassa vastaavan papin kysymyksiin tuskin kuuluvalla äänellä. Vihkitoimitusta seurasivat pidot, joissa perinteisesti nautittiin myös runsaasti alkoholia.
Häiden jälkeen pariskunta asettui asumaan joko sulhasen tai morsiamen suvun luokse. Mikäli vaimon suku oli rikas, miehen tuli tarjota työvoimansa muutamaksi vuodeksi vaimon vanhempien käyttöön ennen kuin pariskunta saattoi muuttaa miehen sukulaisten luokse.
Kuolema ja hautaus
Lähestyvän kuoleman saattoi saamelaisten mukaan päätellä erilaisista ennusmerkeistä, joista yksi oli miedus eli marras, oudolla tavalla pyydystetty tai kohdattu eläin.
Kuolemassa ihmisen vatsanpohjassa asuvan henkisielun katsottiin tuhoutuvan päässä sijaitsevan vapaasielun siirtyessä vainajien valtakuntaan (Jábmiidáibmu). Kuoleman hetkellä kaikkien läsnäolevien tuli olla mahdollisimman hiljaa, jotteivät pelästyttäisi kuolevaa, joka säikähdyksen seurauksena saattaisi jäädä harhailemaan elävien ja kuolleiden maailman väliin. Tuonpuoleisesta vainajan vapaasielu saattoi aikanaan syntyä uudelleen sukuun.
Kodassa tapahtuneen kuoleman jälkeen ruumista varten leikattiin kotaan aukko siihen kohtaan, jossa vainaja oli kuollut. Hänet siirrettiin ulos siitä, ei kodan oviaukosta, sillä vainajat ja elävät eivät saaneet kulkea samaa tietä. Tämän jälkeen ruumis pestiin ja puettiin. Vainaja haudattiin yleensä kuolinpaikkansa läheisyyteen ja paikalle jätettiin merkki hautauksesta, kristillisenä aikana esimerkiksi puuristi. Vanhin saamelaisten käyttämä hautaustapa on arkeologisten löytöjen perusteella ollut maanpäällishautaus. Ruumis on myös voitu sijoittaa myös esimerkiksi
kallionkoloon tai maahan kivilaatan alle. Kristillisen hautauksen yleistyttyä ruumis sijoitettiin roudan ja kelirikon aikana väliaikaiseen hautapaikkaan (usein saareen), josta se talvella hangen kantaessa tai kesällä vesitse kuljetettiin uudelleen haudattavaksi.
Lähde:
Pentikäinen, Juha 1995: Saamelaiset - Pohjoisen kansan mytologia. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 596. SKS.
© 1996-2004 Harmaasudet ry