Rautakautinen Karjala
Karjalan kulttuurialue, joka sisältää luovutetun Karjalan ja Savon, oli omaleimaista ja vahvaa seutua jo nuoremman rautakauden loppupuoliskolla. Viikinkiaikana alkanut kehitys saavutti huippunsa ristiretkiajan kansainvälisissä kauppasuhteissa ja vauraassa elämässä.
Ensimmäiset asukkaat saapuivat Karjalan alueelle jo mesoliittisella kivikaudella. Antreasta löydetty, noin 8300 vuotta vanha verkko painoineen sekä samasta paikasta kaivetut kivi- ja sarviesineet ovat kenties pudonneet veteen ruuhestaan keikanneelta kalastajalta.
Neoliittisella kivikaudella Karjalan alueen asutus oli jo melko tiheää, sillä lämmennyt ilmasto houkutteli väkeä vehreisiin metsiin. Viitisen tuhatta vuotta sitten aluetta koetteli kuitenkin huikea luonnonmullistus Vuoksen puhkaistessa Salpausselän harjun ja laskiessa vetensä valtavalla voimalla Laatokkaan. Suuren järven pinta nousi jopa 21 metriä merenpinnan yläpuolelle. Uusi, elämää jälleen moukaroinut muutos tapahtui noin 1300 eKr, jolloin Laatokan uudeksi lasku-uomaksi tiensä koversi Neva-joki. Laatokan jatkuvasti nousussa ollut vedenpinta laski useita metrejä ja asutuksen sijoja jouduttiin jälleen muuttamaan.
Noin 1300 eKr Volgan yläjuoksun ja Okan seudulta kantautui uusia kulttuurivaikutteita Karjalaan. Kampakeramiikan tilalle ujuttautui tekstiili- ja asbestikeramiikka. Muualla nykyisen Suomen alueella näkynyt nuorakeraaminen eli vasarakirveskulttuuri ei suuremmin vaikuttanut karjalaisiin joitakin esinekulkeutumia lukuunottamatta.
Karjalan pronssikausi on niukkalöytöinen. Kirveitä ja muita esineitä toki löytyy, mutta kovin aktiivista ei kaupankäynti tunnu olleen. Myös vanhempi rautakausi näyttää hiljaiselon aikakaudelta sekä löydöiltään että ilmeisesti myös asutukseltaan, vaikkakaan alueen ei uskota tyystin tyhjentyneen.
Uudisasukkaiden paratiisi
Viikinkien idäntietä on pidetty eräänä syynä autioitumiseen niin Etelä-Pohjanmaalla kuin Karjaankin seudulla. Kenties Pohjanmaalla kaupankäynti hiipui liikaa ja läntisen Uudenmaan asutus sijaitsi liian lähellä idänreittiä. Salpausselän taakse muodostunut asutus levisi nopeasti itään ja saavutti Laatokan rannan jo 800-luvulla.
Karjalan asutus voimistuu selvästi viikinkiajan edetessä. Hautalöytöjen perusteella mainiot kauppapaikat ja suotuisat luonnonolot kutsuivat luokseen uudisasukkaita ja luonnon hyödyntäjiä läntisestä Suomesta: soturihaudat kertovat, että eri joukkioiden välillä on ilmeisesti ollut kinaa suuremmassakin määrin. Karjalan seudulle jääneet suomalaiset sulautuivat kuitenkin melko nopeasti paikalliseen väestöön. 900-1000-luvuilla voidaankin puhua peräti maan kattavasta yleissuomalaisesta kulttuurialueesta.
Asutuskeskittymiä muodostui mm. Sakkolan, Tiurin, Lapinlahden, Räisälän, Käkisalmen, Kurkijoen ja Sortavalan alueille. Asutus pysyi pääosin paikallaan, vaikka uusia keskuksia syntyikin ajan kuluessa. Viimeistään 1200-luvulla rakennettiin linnat Viipuriin, Käkisalmelle ja Tiuriin. Niiden tarkoituksena oli etenkin valvoa laivaliikennettä ja ne sijoitettiin vesiliikenteen risteyskohtiin sekä tärkeiden vesireittien varrelle. Kurkijoen Hämeenlahden linnavuori toimi aluksi käsityökeskuksena, mutta 1200-luvulla sitäkin suojaamaan rakennettiin vallitukset. Linnavuoria on Karjalassa useammankymmentä.
Kauppamahdit Venäjällä
700-luvun puolivälissä liikehdintä idässä lisääntyi. Skandinaavit etsivät lisää tilaa ja kauppayhteyksiä niin lännestä kuin idästäkin. Kauppareitiksi muotoutui väylä Nevajoen, Olhavajoen ja Volgan sekä myöhemmin Dneprin kautta etelään. Laatokan rannalle lähelle karjalaista kulttuuripiiriä perustettiin kauppapaikka, Staraja Ladoga, joka melko nopeasti paisui peräti kaupungiksi. Viikinkien eli varjagien toiminta johti myös Novgorodin kauppamahdin perustamiseen viimeistään 900-luvun alussa.
Staraja Ladoga eli Laatokanlinna muodostui pian kansainväliseksi kauppa- ja käsityökeskukseksi, jossa toisensa kohtasivat niin slaavit, baltit, suomensukuiset kansat kuin varjagitkin. Vuosituhannen vaihteen tienoilla kauppa seudulla kuitenkin väheni. Olavi Sylikuninkaan tytär Ingegerd naitettiin 1040-luvulla Novgorodin ruhtinaalle, Yaroslav Viisaalle ja hänelle annettiin häälahjana jaarlikunnaksi Staraja Ladoga lähialueineen. Kun Ingegerd vuonna 1050 kuoli, päätyi kaupungin hallinta Novgorodille.
Viikinkiajan Karjala vaurastui nopeasti, sillä slaavien ja varjagien mielenkiinto verotus- ja hyötymielessä suuntautui itään. 1000-luku oli Itämeren piirissä suotuisaa aikaa kaupanteolle, eikä Karjalassa jouduttu käyttämään omia varoja sisäisiin valtataisteluihin toisin kuin monilla muilla tuon aikaisilla alueilla. Arkeologinen ja historiallinen aineisto kertoo tiiviistä suhteista naapurikansoihin ja laajasta kaupankäynnistä jo 700-luvulla varsinaisen omaleimaisen kulttuurin vasta alkaessa kehittyä.
Viikinkien idäntien vaikutus kehitykseen oli suuri, sillä nimenomaan vepsäläiset ja karjalaiset olivat suotuisimmassa asemassa turkiskaupan suhteen. Kun vepsäläisten turkiskauppa kuihtui paimentolaiskansojen suljettua idän suunnan kauppareitit, alkoi karjalaisten kauppa kukoistaa ennenäkemättömällä tavalla. Itämeren suunta ja pohjoiseen vievät, oman heimon alueella sijaitsevat vesireitit helpottivat kaupankäyntiä. Novgorodin arkeologisissa kaivauksissa löytyneissä hyvin säilyneissä tuohiasiakirjoissa mainitaan Karjalan tärkeimpinä vientituotteina näädän- ja oravannahat sekä lohi. Useasti mainitaan myös hevoskauppa – hevosia on kuljetettu pitkienkin matkojen päähän – sekä poronliha.
Novgorodin mahti
1100-luvulla Novgorod laajensi turkis- ja verotusretkiään pohjoiseen ja koilliseen. Karjala pitäytyi sivussa ja säästyi veronkeruulta. Poliittisesti riippumaton ja itsenäinen heimo kävi kauppaa omin päin solmien Novgorodin kanssa pääasiassa liittolaisuussuhteita sotilaallisissa hankkeissa. Lapinveron kantaminen sisämaan liikkujilta pohjoisessa kuului vanhastaan karjalaisten etuoikeuksiin. Kauppasopimuksia solmittiin 1200-luvulla jopa Lyypekin ja Gotlannin kauppiaiden kanssa. Novgorodilainen kronikoitsija kuuli karjalaisilta myös matkoista Jugran ja Samojadin taakse eli Uralille asti. Vasta 1270-luvulla Novgorod tiukensi otettaan ja sisällytti Karjalan omaan valtapiiriinsä.
Yhteiskunnallinen järjestäytyminen oli kaupankäynnistä ja liittolaisuussuhteista huolimatta löyhää. Linnavuoret kertovat puolustautumisen ja kokoontumispaikan tarpeesta, mutta vasta 1200-luvulla löytöaineisto esittää kylän varsinaiseksi yksikökseen. Kenties selkeämpi järjestäytyminen saikin Novgorodin kiinnittämään vanhaan liittolaiseensa enemmän huomiota.
Ristiretkiajalla (1100-1300) Karjalan alue voimistui lopullisesti yhtenäiseksi kulttuuripiirikseen. Asutus muodostui pitkälti jo aikaisempien asutuskeskittymien pohjalta. Seutu vaurastui suuresti, mikä nähdään mm. komeassa hauta-aineistossa. Omaleimainen, nauha- ja kasviornamenttikuvioitu korusto valtavine hopeasolkineen ja pronssispiraalikoristeltuine esiliinanhelmuksineen, mahtiaseet ja hirsitaloja muistuttavat hautarakennelmat kertovat seudulle päätyneistä rikkauksista. Pajoja ja koruseppiä on ollut paljon ja kädentaitajia on arvostettu. Hevosten kasvattaminen on ollut tärkeää ja arvokasta työtä. Maanviljelys ilmaantui eränkäynnin rinnalle lähes yhdenveroiseksi sen kanssa ja muokkasi taloutta paremmin tuottavaksi. Kristinuskon vaikutteet saapuivat 1000-1100-luvuilla hautaustavan muuttuessa polttokenttäkalmistoista ruumishaudoiksi, mutta kristilliseen, esineettömään hautaustapaan siirtyminen kesti vielä parisataa vuotta. Viikinkiajan lopulla karjalaisvaikutteinen asutus siirtyi myös aikaisemmin eränautinta-alueena toimineeseen Savoon. Varsinainen kauppakeskus syntyi Mikkelin seudulle ristiretkiajalla.
Nopeasti kehittyvä, taloudellisesti ja poliittisesti turvattu yhteiskunta sekä maanviljelyksen tuoma, menestyksen ja onnen tavoitteluun vakiinnuttama uskomusmaailma loivat vakaan pohjan Karjalan alueen kehitykselle. Ristiretkiajan kukoistuskausi tyssäsi kuitenkin 1300-luvun tuomiin vaikeuksiin. Keskiajalla Novgorodin ja Ruotsin valtiomahtien keskinäiset kiistat vaikuttivat karjalaisten elämään lopettaen rautakauden lopun vaurauden aikakauden
LÄHTEET
Jutikkala, Eino ja Pirinen, Kauko (1999): Suomen historia. Asutuksen alusta Ahtisaareen.WSOY.
Saksa, Aleksandr (1998): Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta.
Uino, Pirjo: Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan muinaistutkimuksesta. Periodika-kustantamo, Petroskoi.
http://carelia.onego.ru/2001-12/29.html
© 1996-2004 Harmaasudet ry