Nuoli - osa I
Käärmesoturi, joka puristi kivipäistä sotanuijaansa vasemmassa kädessään, katseli epäillen edessään olevaa tuohikatteista asumusta. Hänen äskettäisestä kamppailusta nopeutunut hengityksensä huurusi kirpeässä aamussa. Rinta kohoili nahkaisen paidan alla kiivaaseen tahtiin. Viimein soturi otti hitaan askeleen lähemmäs asumuksen oviaukkoa.
Soturin takana, maahan pudonneiden syyslehtien seassa, makasi kymmenkunta kuollutta ihmistä, osa naisia ja lapsia. Kuolleiden vihollisten joukossa lepäsi miehen järkytykseksi myös kuusi Käärmettä mustiksi maalattuine sodan kasvoineen. Nämä heikot Kivi-ihmiset olivat yllättäen taistelleet kuin kuolemaa tavoittelevat hullut ja lopulta hyökkäyksen ollessa ohi oli hän ainoa, joka oli jäänyt henkiin! Kaikki muut olivat menneet alamaailmaan...
Mies tarkasteli pienen kylän aukiota. Lähin tuohikatteinen asumus oli ainakin kahdeksan mittaa pitkä ja sen oviaukon peitteenä oli kookas, käytössä tummentunut tuohilevy. Asumuksen katolla olevasta pienestä aukosta nousi heikko, sinertävä savuharso kohti taivasta. Mies mietti hetken aikaa, astuisiko sisään ja antoi lopulta uteliaisuudelleen periksi. Ajatuksissaan hän näki, miten käyttäisi asumuksen sisällä kytevän nuotion hiiliä hyväkseen ja sytyttäisi tämän kivikylän kaikki kolme asuinmajaa tuleen. Tuleen hän heittäisi myös kuolleet viholliset, etteivät heidän henkensä saisi yliotetta hänen oman sukunsa ja heimonsa kuolleista.
Hitaasti soturi siirsi tuohilevyn oikealla kädellään sivuun ja katseli hetken aikaa sisälle. Hänen silmänsä eivät nähneet kovinkaan selvästi sisällä olevaan hämärään, mutta oviaukolta katsellen siellä ei ollut liikettä. Keskellä lattiaa olevan vähäisen tulisijan ja oviaukon sisälle heittämän valokiilan valossa näkyi vain seinillä roikkuvia puuastioita ja nahkaisia säkkejä sekä asumuksen perällä epäselvästi häämöttävät makuupaikat.
Mies vaihtoi sotanuijansa oikeaan käteensä ja astui huokaisten sisälle. Samassa hän tunsi selässään terävän piston ja käännähti ähkäisten kannoillaan. Hänen edessään, aivan oviaukon vieressä, seisoi nahkaiseen, simpukkakoristeiseen mekkoon pukeutunut nainen ja tämän vieressä pieni, laiha poika. Mies katsoi naista hämmästyneenä ihmetellen, millä tämä oli häntä lyönyt. Silloin nainen sanoi jotain omalla kielellään:
”Sinä koira! Sinua on juuri pistänyt mieheni nuoli! Kuole!”
Hämmästynyt ja naisen puhetta ymmärtämätön mies ehti vain hieman kohottaa kivinuijaansa, kun nainen jo iski häntä uudelleen kädessään olevalla nuolella - tällä kertaa rintaan.
Kauhusta huudahtaen mies horjahti taaksepäin niin että hänen peurannahkaisiin tossuihin verhotut jalkansa lennättivät tulisijasta pienen kipinäsuihkun. Sitten hän katsoi hetken naisen loppumatonta vihaa hehkuviin silmiin ja raskaasti maahan rojahtaen kuoli.
”Poikani, katso vihollista! Hän on kuollut, mutta hänen henkensä elää vielä!” Nainen kyykistyi kuolleen soturin viereen ja otti tämän kädessä olevan kauniin sotanuijan itselleen. Sitten hän nousi uudelleen seisomaan ja alkoi järjestelmällisesti hakata ruumista nuijalla – ensin päähän, sitten sukuelimiin.
”Nyt Käärmeen henki kärsii eikä enää löydä kotiin. Hänen voimansa on meidän voimaamme!”
Hädin tuskin kuudetta talveaan elävä poika katseli vakavana ruumiin yllä seisovaa äitiään. Tämä kyykistyi jälleen kuolleen soturin puoleen ja veti verisen nuolen irti tämän rinnasta.
”Ota isäsi nuoli. Me lähdemme nyt, ja jos jäämme henkiin, sinä kostat tämän!”
Nainen otti lapsen käden omaansa ja johdatti tämän ulos kylmään auringonpaisteeseen. Hetken valossa seistyään hän kuitenkin palasi takaisin sisälle. Kului jonkin aikaa, kunnes nainen tuli jälleen ulos nahkaisten kantamusten kanssa. Hän katsahti lyhyesti aukealla makaavien sukulaistensa ja ystäviensä ruumiita ja miehensä rakasta, mutta nyt kuoleman vangitsemaa hahmoa. Sitten hän taakseen katsomatta käveli nuolta kädessään puristavan poikansa kanssa pois kylän piiristä.
Hetken kuluttua yksinäinen tuohikanootti lipui läheiselle joelle ja katosi pian aamun synnyttämään usvaan. Puissaan huokailevat henget katselivat poistuvaa kanoottia lehdissä puhaltavaa kylmää tuulta ihmetellen. Jotain oli tapahtunut, mutta heillä ei ollut siitä tietoa.
© 1996-2004 Harmaasudet ry