Muualla muulloin: Dublin 1916
Irlannin itsenäistyminen oli pitkä ja kivulias prosessi. Vuoden 1916 pääsiäskapina iti pitkään, mutta sen kukistumisenkin jälkeen jäi elämään toivo omasta valtiosta. Pohjois-Irlannin tulehtunut tilanne juontaa juurensa aina 1800-luvun lopulta saakka.
Englannin vanhimpiin siirtomaihin kuuluvan Irlannin historiaa leimaa enemmän tai vähemmän jatkuva kamppailu saaren hallinnasta. Kapinoiden ja väkivaltaisuuksien syynä ovat usein olleet epäoikeudenmukaiset maanomistussuhteet. Valtaosa irlantilaisista ei omistanut viljelemäänsä maata. Tämän lisäksi myös 1800-luvun tuhoisat nälänhädät ja katolisen kirkon syrjiminen loivat katkeruutta alkuperäisväestön keskuudessa. Vasta 1800-luvun lopulla alkoi Englannissakin vakava keskustelu rajoitetusta autonomiasta (ns. Home Rule). Ensimmäisen ehdotuksen teki Englannin pääministeri William Ewart Gladstone vuonna 1886, osittain saadakseen puolelleen irlantilaiset kansanedustajat, jotka pitivät yllä tasapainoa liberaalien ja konservatiivien välillä. Gladstone oli aikaisemminkin yrittänyt rauhoittaa usein kovinkin myrskyisää ilmapiiriä mm. maareformilla (Land Act), jota - ironista kyllä - vastusti myös irlantilainen maan uudelleen jakoa ajanut Land League –järjestö. Land Leaguen johtohahmo Charles Parnell pelkäsi uudistuksen kannattamisen takia menettävänsä Land League’a itsenäisyyspuolueena rahoittaneiden amerikanirlantilaisten huomattavan tuen.
Konservatiivit ja irlantilaiset protestantit vastustivat kiihkeästi vuoden 1886 ehdotusta. Protestantit pelkäsivät Home Rulen antavan katolisille ylivallan Irlannissa, ja konservatiivit käyttivät protestanttien pelkoja hyväkseen saadakseen heidän tukensa. Tilanne kärjistyi protestanttien perustettua aseellisen Loyal and Patriotic Union –niminen järjestön ja sisällissodan pelossa osa Gladstonenkin tukijoista päätyi äänestämään Home Rulea vastaan ja esitys kaatui. Liberaalit ehdottivat toisen kerran autonomian myöntämistä päästyään uudelleen valtaan vuonna 1892 ja alahuone hyväksyi ehdotuksen, mutta ylähuone ei. Home Rule oli jakanut Irlannin kansan kahtia ja nationalistinen liike pirstoutui johtohahmo Charles Parnellin henkilökohtaisen elämän aiheuttaman skandaalin vuoksi. Myös Gladstonen ura päättyi autonomiaehdotuksen toiseen kariutumiseen ja autonomiaa kannattava Irish National Party päätti odottaa, että konservatiivit ja liberaalit olisivat tasaisesti edustettuina, jotta he olisivat ratkaisevassa asemassa.
Poliittisia liikkeitä ja puolisotilaallisia järjestöjä
Vuonna 1892 perustettu Gaelic League pyrki pelastamaan perinteisen irlantilaisen kulttuurin ja kielen ja siten luomaan syntyperäisille irlantilaisille identiteetin, josta he voisivat olla ylpeitä. Liike vetosi ennen kaikkea irlantilaiseen keskiluokkaan, joka koki ”englantilaistamisen” uhaksi ja keinoksi pitää heidät ”toisen luokan kansalaisina”. Gaelic League oli selvästi aikansa lapsi, sillä kansallisromantiikka eli Euroopassa kenties vahvinta kauttaan, ja mm. Suomessa vastaavat liikkeet saivat jalansijaa. Gaelic League’a edelsi vuonna 1884 perustettu Gaelic Athletic Association, joka yritti herättää kiinnostusta perinteisiin irlantilaisiin urheilulajeihin. Nämä liikkeet eivät olleet pelkästään vastatoimia englantilaistamiselle, vaan myös kanavia irlantilaisille nationalisteille toimia lain puitteissa, sillä Irlannin katolinen kirkko oli suhtautunut nationalistisiin ja usein laittomiin salaseuroihin varsin nuivasti. Vuonna 1899 Arthur Griffith perusti ”The United Irishmen” –nimisen lehden ja vaati, että irlantilaiset kansanedustajat eivät menisi Westminsteriin, vaan perustaisivat oman parlamenttinsa Dubliniin.
Gladstonen aloittama maareformi jatkui ja vuosien 1903 ja 1909 Land Purchase Act –sopimukset antoivat irlantilaisille talonpojille osto-oikeuden viljelemäänsä maahan. Autonomian tavoittelu kuitenkin jatkui.
Vuonna 1905 Arthur Griffith perusti jälleen uuden sanomalehden nimeltä ”Sinn Fein” ja vieläpä samannimisen puolueenkin, jonka nimi usein käännetään ”Me Itse”. Vaikka puolue vetosikin osaan Gaelic Leaguen jäsenistä ja muutamaan tasavaltalaiseen, se ei saanut suurtakaan tukea maaseuden ulkopuolella esimerkiksi työläisten keskuudessa, joiden asema juuri Dublinissa oli erityisen huono. Työläisten aseman parantamista puolestaan ajoi marxilaisen James Connollyn perustama Irish Socialist Republican Party (ISRP), jonka tavoitteena oli sosialistinen vallankumous. Connollya avusti ammattiyhdistysmies James Larkin, joka taas oli järjestänyt useita lakkoja. Nationalistinen liike koostui Sinn Feinin ja ISRP:n lisäksi vielä yhdestä huomattavasta järjestöstä: Irish Republican Brotherhoodista (IRB), jonka perusti uudelleen tunnettu kanssallisromantikko, opettaja ja runoilija Padraig Pearse. Pearse ja Connolly olivat myöhemmin pääsiäiskapinan johtohahmoja.
Myös protestantit, erityisesti pohjoisessa Ulsterissa, olivat perustaneet etujaan ajavia järjestöjä. Vuonna 1905 perustettiin Ulster Unionist Council (UUC), jota johti vaikutusvaltainen Sir Edward Carson ja tuki viskimiljonääri James Craig. Vuoden 1910 vaaleissa saivat liberaalit ja konservatiivit parlamenttiin tasaisen edustuksen, ja nationalistit katsoivat hetkensä koittaneen. Home Rulen hyväksyminen vaikutti vielä todennäköisemmältä vuonna 1911, jolloin parlamentti vei ylähuoneelta vallan estää ehdotus pysyvästi.
Protestantit vastustivat häämöttävää autonomiaa entistä kiihkeämmin ja jo ennen ehdotuksen virallista esittämistä oli 50 000 ihmistä kokoontunut Craigin kotitilalle, jossa Carson puhui Home Rulea vastaan pitäen tätä valtaisana uhkana vapaita ihmisiä kohtaan. Vuonna 1912 UUC perusti Ulster Volunteer Forcen (UVF), joka aloitti taas sotilaalliset harjoitukset, joita protestantit olivat järjestäneet jo 1800-luvun loppupuolella. Carsonin luoman adressin, joka vastusti autonomiaa ja julisti ”kuolematonta lojaalisuutta kruunua kohtaan”, allekirjoitti noin puoli miljoonaa ulsterilaista. Vuoden 1912 autonomiaehdotus olisi antanut Irlannin parlamentille päätösvallan vain sisäpoliittisissa kysymyksissä. Ulkopolitiikka, verotus ja kruunua koskevat kysymykset olisivat jääneet Weatminsterin päätettäviksi ja parlamentti olisi saanut poliisivoimat hallintaansa vasta kuuden vuoden siirtymäajan päästä.
Sisällisodan uhka ja I maailmansota
Ehdotus hyväksyttiin vuonna 1913 kolmannen kerran alahuoneessa ja sen kokonaisvaltainen hyväksyminen vaikutti yhä todennäköisemmältä. Juuri tätä olivat protestantit pelänneet - siksi Carson ehdotti kuuden kreivikunnan (Derry, Antrim, Down, Tyrone, Fermanagh ja Armagh) jättämistä autonomian ulkopuolelle. Carsonia tukeva UVF oli jo niin tärkeä poliittinen voimatekijä, että Englannin liberaali pääministeri Asquith teki konservatiivien kanssa sopimuksen, jonka mukaan konservatiivit eivät äänestäisi Home Rulea vastaan ylähuoneessa, jos Carsonin mainitsema uudistus lisättäisiin. Nationalistien johtaja John Redmond vastusti ymmärrettävästi taas tätä sopimusta julistaen, että ei voisi hyväksyä kansan kahtiajakoa. Hän ei kuitenkaan kauaa kyennyt vastustamaan liberaalien ja konservatiivien liittoa ja pian autonomian uudistusehdotusta alettiinkin käsittelemään parlamentissa. Uudistamaton Home Rule kuitenkin hyväksyttiin vuonna 1914. Siinä vaiheessa vaikutti todennäköiseltä, että UVF vastustaisi Ulsterin sisällyttämistä voimakeinoin ja että Englanti joutuisi käyttämään armeijaansa lain läpiviemiseksi.
Hallitus tajusi pian, ettei tämä tulisi olemaan täysin ongelmatonta, sillä useimmat Irlannissa olevat upseerit olivat ulsterilaisia ja oli kyseenalaista suostuisivatko he taistelemaan UVF:a vastaan. Kysyttäessä useimmat Curraghiin sijoitetun viidennen ratsuväkiprikaatin upseerit ilmoittivatkin eroavansa mieluummin kuin taistelevansa Ulsteria vastaan. Protestanttien mielestä hallituksen interventio vaikutti aina vain todennäköisemmältä ja huhtikuussa UVF aloitti aseidenhankintaoperaation: pian 40 000 kivääriä ammuksineen oli jaettu jäsenille. Vastavetona yhä voimakkaammalle UVF:lle olivat katoliset perustaneet vuonna 1913 järjestön nimeltä Irish Volunteers. Heinäkuussa hekin päättivät hankkia aseita, sillä Home Rulen uudistamisehdotus oli saanut monet sen vastustajat liittymään Irish Volunteersiin (IV). Tämä operaatio ei onnistunut kuitenkaan yhtä hyvin kuin UVF:n, sillä virkavalta ei katsonut Irish Volunteersin toimia yhtä suopeasti kuin protestanttien. Aseiden saavuttua syntyi virkavallan ja aseiden hankkijoiden välille kahakka, jossa kuoli kuusi ihmistä. Silti useimmat tuhannesta Saksasta ostetusta kivääristä päätyivät IV:lle.
Samoihin aikoihin oli em. nationalistien johtaja Redmond valmis kompromissiin. Hän olisi suostunut jättämään kuusi Ulsterin kreivikuntaa autonomian piiristä kuudeksi vuodeksi. Sisällissodan uhka oli todellinen, sillä nyt myös IV oli aseistautunut ja kuningas Yrjö V kutsui kiistan osapuolet konferenssiin, jonka tarkoitus oli estää sisällissota. Redmond myöntyi jättämään minkä tahansa Ulsterin kreivikunnan pois määrittelemättömäski ajaksi ja Carson taas vaati, että Down, Derry, Antrim, Tyrone, Fermanaghin pohjois- ja Armaghin pohjois- ja keskiosat jätettäisiin pysyvästi pois autonomian piiristä. Sopimusta ei ikinä saatu valmiiksi, sillä ensimmäinen maailmansota syttyi ja muuttamaton Home Rule hyväksyttiin. Päätettiin, että se astuisi voimaan vasta sodan loputtua ja Ulsterin kysymystä käsiteltäisiin erikseen. Useimmat nationalistitkin olivat täysin tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Puolisotilaalliset järjestöt ilmoittautuivat kilvan vapaaehtoisina sotaan: UVF halusi osoittaa lojaalisuuttaan ja IV toivoi saavansa autonomian palkinnoksi kruunun puolesta taistelemisesta. Vapaaehtoisista muodostettiin kaksi divisioonaa, 36. (ulsterilainen) ja 16. (irlantilainen), jotka kärsivät kovia tappioita myöhemmin Ranskassa ja Flandernissa.
Kapina
Osa nationalisteista suunnitteli kuitenkin Irlannin itsenäistämistä. He olivat päättäneet nousta aseelliseen kapinaan Englantia vastaan. Heitä edusti Pearsen ja historioitsija MacNeillin johtama IRB, jolla oli tuhatkunta jäsentä ja amerikanirlantilaisten antama rahallinen tuki. IRB:n rinnalla oli myös Connollyn johtama vasemmistolaien Irish Citizens Army (ICA), joka oli muodostettu vuonna 1913 Larkinin järjestämän lakon hajoittamisen jälkeen. Kapinan toteuttaminen ei ollut kuitenkaan aivan yksinkertaista. Kapinallisia vastassa olisi laaja armeijan varuskunta ja 10 000 aseistettua poliisia. Myös useimmat nationalistien kannattajat olivat tyytyväisiä Asquithin päätökseen autonomian lykkäämisestä eivätkä kapinajohtajatkaan olleet politiikastaan täysin yksimielisiä. MacNeillin mukaan IV:n piti pysyä puolustuskannalla, kun taas Connolly ehdotti kapinan ajankohdaksi vuoden 1916 pääsiäistä. Vaikka nationalisteilta ei puuttunutkaan rahaa, ei heillä ollut tarpeeksi aseita, jotka olivat olennaisia kapinan onnistumisen kannalta. Kuten aikaisemminkin kääntyivät irlantilaiset vihollisensa vihollisen puoleen: aseita ja koulutusta toivottiin saatavan Saksasta, joka oli sodassa Englannin kanssa.
Sir Robert Casement lähetettiin Saksaan hankkimaan aseita ja neuvottelemaan mahdollisesta koulutuksesta.
Hänen onnistui saada aseet, mutta saksalaiset eivät suostuneet lähettämään upseereita Irlantiin. Casement tajusi, että kapina ei ikinä tulisi onnistumaan ja lähti aseiden kanssa takaisin Irlantiin varoittamaan tovereitaan ja ehdottaakseen kapinan keskeyttämistä. Englannin laivasto oli kuitenkin onnistunut purkamaan saksalaisten viestityskoodit ja Casementin saavuttua Kerryyn hänet pidätettiin välittömästi ja aseet, jotka tulivat eri laivalla, takavarikoitiin. Casement teloitettiin myöhemmin valtionpetoksesta syytettynä. Aseiden menettämisen jälkeen myös MacNeill ehdotti kapinan lykkäämistä, ja laittoi lehteen ilmoituksen, että ”maanantain harjoitukset on peruutettu.” Pearse ja Connolly sen sijaan olivat päättäneet nousta kapinaan pääsiäismaanantaina 24.4.1916. Englannin hallitus oli katsonut ICA:n ja IV:n toimia läpi sormien pitääkseen Irlannin tilanteen rauhallisena ja oletti, etteivät kapinalliset aloittaisi rähinöintiä ilman aseita varsinkaan pääsiäismaanantaina, joka oli perinteinen juhlapyhä, jolloin monet dublinilaiset olisivat Fairyhousessa seuraamassa perinteisiä kisoja.
Kapinalliset toivoivat irlantilaisten liittyvän spontaanisti kapinaan ja englantilaisten lähtevän tajuttessaan, että Irlanti on nyt itsenäinen tai saksalaisten lähettävän sotilaita auttamaan irlantilaisia. Vastoin kaikkia odotuksia kapinalliset marssivat aseistettuina erilaisiin strategisiin kohteisiin Dublinissa vallatakseen ne. Pearse ja Connolly valtasivat miehineen pääpostin, jonka portailta Pearse luki Irlannin itsenäisyysjulistuksen. Muitakin kohteita vallattiin, mutta kapinalliset eivät onnistuneet saamaan haltuunsa asevarastoa ja Dublinin linnaa, jonka puhelinyhteyden he kuitenkin saivat katkaistua. Yllättyeet englantilaiset lähettivät ratsupoliiseja pääpostille olettaen, että kapinalliset luopuisivat suunnitelmistaan nähdessään virkavallan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ratsupoliiseja kohti ammuttiin ja muutama kuoli.
Lähellä olevat varuskunnat saivat käskyn tulla Dubliniin ja Lontoosta pyydettiin lisäjoukkoja. Tiistaihin mennessä olivat lähivaruskuntien miehet saapuneet Dubliniin ja lisäjoukot rantautuivat Kingstowniin kenraali Sir John Maxwellin, joka oli saanut käskyn tukahduttaa kapina pikaisesti, johdolla. Tykistö koottiin Trinity Collegen lähistölle ja Liffeytä pitkin saapui tykkivene Helga. Tykistön tukemana alkoivat brittijoukot hyökkäillä kapinallisten miehittämiä kohteita vastaan. Kapinallisten vastarinta oli kuitenkin odotettua kovempaa ja brittien eteneminen varsin hidasta. Tykistötuli oli sytyttänyt useita tulipaloja, vesijohtoja oli poikki ja useita oli kuollut, joukossa myös siviilejä. Brittien sotilaat olivat enimmäkseen kokemattomia alokkaita, jotka eivät olleet tottuneet taistelemaan kaupunkiympäristössä. Useilla kapinallisilla ei ollut myöskään univormua, mikä lisäsi brittien hämmennystä, sillä he eivät pystyneet erottamaan kapinallista tavallisesta siviilistä: jokainen täysi-ikäinen irlantilaismies vaikutti briteistä kapinalliselta, mikä aiheutti huomattavasti lisää siviiliuhreja.
Kapinan kukistaminen ja sen seuraukset
Perjantaihin mennessä kapinalliset olivat joutuneet perääntymään pääpostilta King’s Streetille, jossa viimeinen taistelu käytiin. Tarvittiin kuitenkin 5 000 sotilasta, 28 tuntia tykistötulta ja useita panssaroituja autoja viimeisten 200 kapinallisen voittamiseen. Lauantaina 26.4. kapina oli kukistettu. Viikon mittainen taisteleminen oli aiheuttanut valtavia aineellisia vahinkoja ja 1 500 ihmishengen menetyksen. Lontoosta tulleiden määräysten vuoksi Maxwell teloitutti välittömästi kapinan johtohahmot salaisten sotilasoikeudenkäyntien jälkeen, mm. Pearsen ja pahasti haavoittuneen Connollyn. Tämä ei ollut kuitenkaan viisas veto: kapinalliset eivät olleet kansan suosiossa aiheuttamansa vahingon takia, mutta heti johtajien teloituksen jälkeen heistä tuli Irlannin puolesta kuolleita marttyyrejä, minkä varaan itsetuhoisen suunnitelman kehittäjä Pearse olikin laskenut. Yhteensä 15 kapinallista teloitettiin ja 55 tuomittiin kuolemaan, mutta tuomiot muutettiin elinkautisiksi. Joulukuussa britit vapauttivat muutamia vankeja kädenojennuksena irlantilaisille. Sinn Feinin suosio kasvoi ja vuoden 1917 vaaleissa puolue sai myös paikkoja parlamentissa. 1919 itsenäisyysliike joutui uudelleen sotaan brittejä vastaan ja vuonna 1922 ajautui Irlanti sisällisotaan lähinnä itsenäisyysliikkeen sisäisten ristiriitojen vuoksi. Viimein vuonna 1949 perustettiin Irlannin tasavalta. Ulster jäi kuitenkin Britannialle. Tämä onkin ollut yhden Euroopan verisimmän ja pitkäjänteisimmän konfliktin syy.
Tuomas Tammisto
© 1996-2004 Harmaasudet ry