Elämää viikinkiajan Suomessa
Vuosituhannen vaihteen Eurooppaa koettelivat pohjanmiesten lisäksi monet muutkin ongelmat. Elämä syrjäisessä pohjolassa oli kuitenkin verraten rauhallista. Viikingit tunnettiin pikemminkin kauppiaina ja matkakumppaneina idän kauppareiteillä. Skandinaaviset, slaavilaiset ja balttilaiset vaikutteet kohtasivat Suomen rannikolla sulautuen omaleimaiseksi kulttuuriksi.
Vaikka elämä pääpiirteissään olikin melko rauhallista, ei ongelmilta kuitenkaan aina vältytty. Korkeille linnavuorille kylien lähistölle kohosikin vartiolinnoituksia, joista merta ja vesireittejä vahdittiin jatkuvasti silmä kovana. Pakolinnoihin vetäydyttiin ainoastaan vaaran uhatessa. Suurempien alueitten yhteistoiminta hyökkääjää vastaan oli kuitenkin mitä todennäköisimmin varsin huonosti järjestäytynyttä ja tilapäistä, vaikka kyläyhteisöt toki omia kotejaan henkeen ja vereen puolustivatkin.
Suomi oli jakaantunut hyvin selkeästi eri kulttuuripiireihin. Sisämaan vaeltavien lappalaisten lisäksi erotettavissa oli kolme eri heimoa: suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Läntisen vyöhykkeen suomalaiset saivat paljolti vaikutteita skandinaaveilta viikinkikaupan myötä, karjalaiset taas idästä slaavien ja ruotsalaisten kauppiaiden mukana. Hämeeseen vieraat vaikutteet kulkeutuivat hyvin hitaasti.
Viikinkiajan alussa Etelä-Pohjanmaan aiemmin niin vauras ja kukoistava maatalous- ja kauppa-alue alkoi tuntemattomasta syystä menettää merkitystään. Kiinteä asutus ja menestys siirtyi Varsinais-Suomen eli Suomen rannikkovyöhykkeen ohella Hämeeseen. Myös Karjalassa oli kiinteää asutusta, vaikkakin taloudellisesti merkittävämpään asemaan alue nousi vasta 1000-luvulla viikinkikaupan ja idän kauppamahdin Novgorodin vallan kasvaessa. Ahvenanmaa puolestaan kytkeytyi tiiviisti ruotsalaiseen kulttuuripiiriin, vaikka suomalaiset vaikutteet näkyivät jossain määrin naimakauppojen myötä myös siellä. Ahvenanmaalaiset osallistuivat oletettavasti suomalaisia enemmän myös viikinkiretkiin.
Yhteiskunnan kehitys oli nopeaa ja menestyksekästä. Väestönkasvu ja muiden maiden kiinnostus erämaiden turkiksiin nosti metsästys- ja kauppatoimintaa uuteen kukoistukseen. Kulttuuristen vaikutteiden risteyskohdassa sijaitsevan maan kulttuuri kehittyi itsenäiseksi ja omaleimaiseksi.
Yhteisö
Muinaissuomalaista yhteisöä johti mahtimies, päällikkö. Hän vastasi kaupankäynnistä alueellaan ja tarvittavien raaka-aineiden ja tavaroiden hankkimisesta. Päällikön asema muuttui rautakauden lopulla mahdollisesti periytyväksi. Maanviljelyksen oletetaan johtaneen myös maanomistusoikeuteen, joka taas olisi kenties periytynyt ja näin säilyttänyt aseman yhteisössä myös seuraavan sukupolven edustajalle.
Miehen ja naisen suhde rautakaudella oli suhteellisen tasa-arvoinen. Molemmat sukupuolet hoitivat työnsä omilla saroillaan eivätkä ilman todellista tarvetta astuneet toistensa alueille. Yhteisöllinen tasa-arvoisuus taas oli toista – kun mahtimiehet ja suvut hallitsivat ja menestyivät, keikkuivat toisella äärilaidalla orjat, joita oli otettu vangeiksi ryöstöretkillä tai kauppamatkoilla. Vaikka skandinaavisten saagojen perusteella isäntä saattoikin ilman minkäänlaisia seuraamuksia tappaa pakkolaisensa, kannatti orjaakin hyvän työpanoksen toivossa luultavasti pitää kohtuullisessa ruoassa.
Rautakauden yhteisöt sijaitsivat yleensä vesireittien varrella. Sukuyhteisö käytti yhteisiä kalavesiä ja pyyntialueita. Sukujen väliset avioliitot olivat tärkeitä, sillä suvussa oli yksilön turva ja henkivakuutus.
Rautakauden loppupuolella muodostuivat mahdollisesti myös pitäjät useamman lähellä toisiaan sijainneen kyläyhteisön liittona. Muinaissuomalaisiksi maakunniksi on eritelty neljä varsinaista aluetta: Varsinais-Suomi, Kalanti-Laitila eli Vakka-Suomi, Satakunta ja Häme, jotka muodostivat jo hallinnollisesti suhteellisen kiinteitä kokonaisuuksia. Etelä-Pohjanmaa oli varsinkin ennen viikinkiaikaa kukoistavaa maatalousseutua, mutta hiljeni sittemmin. Jo aiemmin mainittu Ahvenanmaa oli vauras ja väkirikas alue, jonka yhteydet Itämeren muihin maihin olivat manner-Suomea rikkaammat. Sisä- ja Pohjois-Suomessa liikkui enimmäkseen lappalaisia - ei kuitenkaan nykyisiä saamelaisia, vaan luultavasti Suomen muusta väestöstä jo aiemmin eränkävijöiksi ja keräilytalouden harjoittajiksi eriytynyttä kansaa. Nykyisen Savon ja Karjalan käsittävä Itä-Suomi oli etenkin kulttuuriltaan yhtenäinen alue, joka sai voimakkaita, nk. permalaisia vaikutteita idän suunnalta. Nämä alueet eivät kuitenkaan olleet hallinnoltaan yhtenäisiä. Jaottelu perustuu lähinnä kulttuurillisiin samankaltaisuuksiin.
Elinkeinot
Rautakauden lopun suomalaiset eivät eläneet pelkällä metsästyksellä, kuten usein luullaan. Se oli kuitenkin kalastuksen, maanviljelyn, karjanhoidon ja kaupan ohella yhä tärkeä tulonlähde. Niin lihaa kuin turkiksiakin hankittiin sekä omaan tarpeeseen että myyntiin. Kauppiaat ostivat turkiksia ja välittivät niitä eteenpäin – tunnettuja, suurempia kauppapaikkoja on sijainnut mm. länsirannikolla, Vanajaveden rannalla Hämeessä, Mikkelin seudulla ja Laatokan rannoilla.
Ohra ja ruis olivat tärkeimpiä muinaissuomalaisia viljakasveja, vaikka myös kaura ja vehnä tunnettiin. Nauris ja pavut muodostivat vankan pohjan ruokataloudelle ja viimeistään keskiajalla aloitettiin myös lantun ja kaalin viljely. Maanviljelystä harjoitettiin kasketuilla mailla tai pienillä pelloilla, joita lannoitettiin. Tämä mahdollisti jokavuotisen sadon.
Kalastus ja hylkeenpyynti olivat varsin tuottoisia elinkeinoja - jopa Turun ulkosaaristossa kannatti asua. Itse kalan lisäksi hankittiin hylkeenrasvaa, joka sisämaan metsästäjien keskuudessa oli suosittua rautaisten ansojen ja muiden pyyntivälineiden voitelussa sekä nahkojen pehmentämisessä. Hylkeenrasvaa eli traania on otaksuttu turkisten ohella tärkeimmäksi kauppatavaraksi rautakauden lopun Suomessa, sillä myös ulkomaiden kauppiaat maksoivat siitä hyvän hinnan.
Karjanhoitoa on harjoitettu vaihtelevissa määrin maassamme jo kivikaudelta lähtien. Kotieläiminä olivat ainakin naudat, lampaat, vuohet, siat, hevoset ja koirat. Lehmänmaitoa ei juotu, vaan se kirnuttiin arvokkaaksi voiksi.
Kauppa yhdisti metsästäjät, kalastajat, käsityöläiset ja maanviljelijät. Yhteyksiä oli oman maan kauppiaiden lisäksi myös Skandinaviaan ja Viroon, joista maahamme saapui myös uudisasutusta. Läheisimmät suhteet Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan asukkailla lienevät olleet Gotlantiin. Vaihtokaupan ohessa metallivaluuttana käytettiin maksuhopeaa, joka punnittiin painonsa mukaan. Ajoittain kauppiaiden käsiin eksyneet, tavallisesti Keski-Euroopasta peräisin olevat kolikotkin olivat vain kätevässä muodossa liikkuvaa hopeaa vailla varsinaista valuutta-arvoa.
Käsityö liittyi oleellisesti kauppaan, vaikkakin käsityöläiset myivät lähinnä omia tuotteitaan. Oli ase-, koru- ja puuseppiä, savenvalajia ja kankaankutojia. Käsityöläiset toimivat ammatissaan joko päätoimisesti tai muiden töiden ohella ja kiertelivät talosta taloon ja kylästä kylään omia tekeleitään kaupaten. Naisten kauppatöitä olivat kehrääminen, värjäys ja kudonta. Myös saviastioiden tekeminen on luultavasti kuulunut naisväelle. Miehet ovat tehneet mm. puutöitä, rakentaneet veneitä ja polttaneet tervaa.
Asuminen
Yleinen talotyyppi rautakaudella oli suorakaiteen mallinen, suurimmillaan jopa reippaat parikymmentä metriä pitkä hallitalo. Kattoa tukivat seinät ja kaksi paaluriviä. Seinät tehtiin varhaisemmalla rautakaudella oksapunoksesta, joka pujotettiin paalujen väliin. Lämpöä eristivät turve, sammal ja savi. Viikinkiajalla yleistyi myös hirsirakentaminen varhopatsas-tekniikalla tai idästä tulleella lamasalvostekniikalla. Lattia oli joko kivetty tai vain kovaksi poljettu savipermanto. Seinustalla saattoi olla osaksi maahan kaivettu, kiuasmainen uuni, josta johti ulos kivistä rakennettu ilmakanava tai kiviinsä lämpöä varaava kiuas. Harjakatto oli saatettu rakentaa tuohesta, järviruokonipuista tai puusta.
Esineistö
Rautakaudella esineet merkitsivät paitsi apua jokapäiväisessä elämässä, myös omistajansa aseman ja vaurauden ilmentäjää. Skandinaaviset vaikutteet näkyivät myös suomalaisten elämässä. Tuontiesineistöä on kuitenkin aseita lukuunottamatta jopa ihmeteltävän vähän.
Tarve-esineistö tehtiin suurimmaksi osaksi itse lukuunottamatta muutamia harvinaisia hankintoja. Metalliesineitä takoivat kiertelevät sepät ja kyläsepät, käyttökankaat kudottiin ja vaatteet ommeltiin kotona. Saviastiat olivat taitavasti tehtyjä, käyttökelpoisia ja kauniita. Lasi oli hyvin harvinaista ja arvokasta. Sitä kulkeutui vain erittäin harvoille rikkaille mahtimiehille.
Aseiden, etenkin miekkojen, määrä kasvoi viikinkiajalla selvästi. Niistä tuli yksinkertaisempia ja tehokkaampia. Suurin osa miekoista oli frankkilaisvalmisteisia, peräisin Länsi-Euroopasta. Frankkilaisaseita ostettiin Suomeen Skandinaviasta, jonka suurissa kauppakeskuksissa niihin useimmiten tehtiin pohjoismaisen maun mukaiset kahvat ja huotrat. Suomalaiset suosivat varsinkin kuulun Ulfbehrt-sepän miekkoja.
Miekka ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti taisteluväline. Se pikemminkin osoitti kantajansa asemaa yhteiskunnassa naisten komean koruston tavoin. Mahtimiehen kupeella riippuva miekka kertoi korkeasta sosiaalisesta arvosta ja varakkuudesta. Jouset ja keihäät olivat tarpeellisia ja yleisiä niin metsästyksessä kuin taisteluissakin.
Pukeutuminen
Hautalöydöt kertovat nuoremman rautakauden mahtitalojen emäntien ja isäntien vaatetuksesta. Hyvällä syyllä voi olettaa, että köyhemmällä väestönosalla ei ollut varaa raskaisiin, metallisiin koruihin, prameisiin puukontuppiin tai pronssispiraalein koristeltuihin vöihin, esiliinoihin tai viittoihin. Taitavia lauta- ja punosnauhoja saattoi kuitenkin varattomampikin emäntä tehdä pimeiden talvi-iltojensa ratoksi. Vaikka ulkomaisten kauppiaiden hienoihin kankaisiin tai kauniisiin väreihin ei varaa olisi ollutkaan, sai oman lähiluonnon kasveilla värjäten aikaan varsin kauniin lopputuloksen.
Nuoret tytöt saattoivat kulkea hiukset valtoimenaan tai leteillä, mutta vaimo letitti hiuksensa nutturalle tai peitti ne liinalla tai päähineellä. Tähän ei muinaisaikana välttämättä ollut niinkään syynä siveys tai kainous, vaan yksinkertaisesti käytännöllisyys: kasvojen edessä heiluvat tai ruokaan valuvat, työtä haittaavat hiukset oli saatava pois tieltä. Kulttuuri kuitenkin saneli tiukasti normit, joiden mukaan tuli elää. Yhteisön voima oli suuri – hiukset valtoimenaan kuljeskeleva vaimo olisi todennäköisesti saanut vähintäänkin kyseenalaisen maineen.
Korut
Korut kuuluivat asuun ja osoittivat kantajansa asemaa yhteiskunnassa. Ne toimivat myös valuuttana – emännän loistelias korumäärä kertoi talon ja suvun vauraudesta ja hyvinvoinnista.
Korumallit olivat hyvinkin omaperäisiä. Kyseessä ei ollut niinkään täysin omien kuvioiden luominen, vaan juuri vaikutteiden ottaminen ja yhteensulauttaminen kaikkialta. Vaikutteita on saatu Keski- ja Itä-Venäjän suomensukuisilta kansoilta, skandinaaveilta ja jopa roomalaisperäisestä korustosta. Suomalaisen sepän ajatuksissa toisiinsa sulautuneina vieraista kuvioista kehittyi aivan omanlaisensa korumallisto, jollaista ei muilta kansoilta tavata.
Naisten vaatetuksessa koruilla, etenkin soljilla, oli varsin näkyvä rooli. Pyöreät kupurasoljet kuuluivat etenkin suomalaisnaisen asustukseen. Niitä käytettiin päällysmekon kiinnittämiseen olkapäiltä. Solkiin rikkaammat emännät kiinnittivät ketjulaitteet, jotka saattoivat yhtenä paksuna ketjuna tai etenkin idässä monirivisinä käätyinä kulkea rinnan yli soljesta toiseen. Ketjulaitteisiin voitiin ripustaa sakset, neularasia, korvalusikka, avaimia tai erilaisia onnea tuottavia koruja, kuten hedelmällisyyttä symboloivia lintuja, kulkusia, helmiä tai osmansolmulla koristettuja levyjä - siis elämässä tarvittavia arvokkaitakin esineitä, joiden katoaminen olisi ollut perin ikävää. Köyhemmällä väellä ei moisia koristuksia ollut. Vyö oli kätevä kantolaite – sen varassa kulkivat niin pussukat kuin puukkokin.
Miehet eivät kupurasolkia käyttäneet. Hevosenkenkäsoljilla kiinnitettiin viikinkiajalla lähinnä miesten viittaa ja vaatteita. Vasta 1000-luvulta alkaen ne siirtyivät myös naisten vaatetukseen, mutta sen jälkeen niitä käytettiinkin niin viitoissa, paidankauluksissa kuin olkasoljissakin.
Kaulariipuksien suosituimpiin aiheisiin kuului skandinaavisperäinen ukonvasara, joka lienee versio torinvasarasta. Kristinuskon vaikutus toi Suomeen myös ristin. Onnekas oli se, joka kantoi kaulassaan ukonvasaran ja ristin yhdistelmää! Solkien kuvioaihelmat - osmonsolmut, linnut, puut, kulkuset ja erilaiset geometriset kuviot - toistuivat myös riipusten malleissa. Karhunhammas oli merkittävä, suojeleva ja voimaa tuova amuletti, joka kelpasi isännänkin kaulassa kannettavaksi.
Rannerenkaat olivat viikinkiaikana raskaita ja usein kauttaaltaan koristeltuja. Harva arvonsa tunteva nainen tyytyi vain yhteen koruun; varakkaimmilla saattoi olla kaksikin samanlaista, komeaa rengasta kummassakin käsivarressaan. Juhlapukujen sormuksissa ei sormia kyetty pahemmin edes taivuttamaan.
Vainajat ja hautaus
Uskonto, myytit ja symboliikka kuuluivat vahvasti muinaissuomalaiseen arkeen. Haudat ja uhripaikat olivat tärkeitä eikä vanhoja riittejä sopinut missään unohtaa. Haltijoiden, henkien ja jumalien lisäksi kunnioitettiin myös suvun vainajia.
Kuolleisiin suhtauduttiin luonnollisesti ja kalmistot ja uhripaikat sijaitsivat asuinpaikkojen lähistöllä. Vainajat vaikuttivat jokapäiväiseen elämään eikä heitä sopinut suututtaa onnen ja menestyksen menettämisen uhalla. Kuolleet eivät kuitenkaan olleet pahoja ja pelottavia, vaan pikemminkin auttavia ja neuvovia esi-isien henkiä. Haudoille ja kuppikiville uhrattiin ruokaa, viljaa, olutta ja arvoesineitä. Vainajien kunniaksi syötiin muistoaterioita, eikä heistä sopinut lausua pahaa sanaa, etteivät he kostaisi eläville.
800-luvun jälkeen läntisessä Suomessa yleistyi ruumishautaus. Polttamatta haudatulle vainajalle annettiin hautaan mukaan suojaavia taikakaluja sekä esineitä, joita hän oli tarvinnut jokapäiväisessä elämässään. Hänet puettiin parhaimpiinsa, jotta hän saisi hyvän vastaanoton manalassa. Muualla Suomessa vainaja vanhan tavan mukaan tavallisimmin poltettiin, jotta sielu vapautuisi nopeammin ruumiista. Polttokenttäkalmistoksi kutsutussa rautakauden yleisessä kalmistotyypissä vainaja poltettiin ja tämän tuhkat sekä korut ja muu varustus siroteltiin maan pinnalle tai maata peittäville kiville. Korkeassa asemassa olevat yhteisön jäsenet saatettiin lännessä haudata viikinkiajalla myös kammiohautaan. Kammiohaudassa hautakuoppa vuorattiin puilla, varustettiin ja peitettiin. Tuntematon ei ollut myöskään Skandinaviasta omaksuttu tapa polttaa päälliköt veneissään.
Kristinuskon merkkejä saapui Suomeen jo merovinkiajalla (n.550-800 jKr) mm. rengassolkien kuvioinnissa. Ristin käyttäminen koruissa ei kuitenkaan suoranaisesti merkinnyt kristinuskon omaksumista; risti oli vain yksi symboli ja onnentuoja muiden joukossa. Kristinuskosta suomalaiset kuulivat todennäköisesti samoihin aikoihin sekä viikingeiltä että slaaveilta. Kristinuskon tapoja alettiin omaksua myös hautauksessa jo ennen 1000-lukua, mutta varsinainen organisoitu käännytystyö Suomessa alkoi kuitenkin vasta ristiretkiajalla, 1150-luvulla. Lähetystyötä tekeviä munkkeja on kenties tänne kuitenkin saapunut jo parisataa vuotta aikaisemmin.
Viikinkiajan suomalaiset elivät suhteellisen rauhallista elämää, jonka ajoittain keskeyttivät pohjanmiesten ja muiden heimojen kauppa- ja ryöstöretket. Elämä oli usein raskasta ja kaikkea muuta kuin tasa-arvoista tai helppoa, mutta kovalla työllä ja hyvällä onnella yksilö saattoi nousta yhteisössä hyvinkin arvostettuun asemaan.
Nina Talvela
Korjattu versio. Alkuperäinen artikkeli julkaistiin Harmaasusien käsikirjassa 1998.
© 1996-2004 Harmaasudet ry