Voiman tunto, vauhdin hurma - hevonen ja sen merkitys menneen ajan yhteisössä
Pitkälle 1950-luvulle asti konevoiman korvasi maaseudulla hevonen. Ennen autoja ja traktoreita hevosta tarvittiin ratsukäyttöön sisämaan taipaleilla ja talvella metsätöihin, reenvetoon ja muihin raskaisiin puuhiin. Pienikokoiset pohjoiset kylmäverihevostyypit sopeutuivat ankaraan ilmastoon ja karuun maastoon ja ovat säilyttäneet ominaispiirteensä nykypäiviin saakka.
Kehitys hevoseläimen piskuisesta Eohippus-alkumuodosta arojen ruohonsyöjäksi kesti 60 miljoonaa vuotta. Nykyhevosen esimuoto, Equus Caballus, laukkasi Amerikan mantereella jo miljoona vuotta sitten ja vaelsi myös Eurooppaan maakannasten kautta. Amerikan mantereella Equus kuoli ajan myötä sukupuuttoon, eivätkä hevoset palanneet sinne ennen eurooppalaisten valloitusretkiä. Euraasiassa kehitys sen sijaan jatkui ja Equus Caballus eriytyi maantieteellisten ja ilmastollisten olojen pohjalta neljäksi eri tyypiksi, vielä nykyisinkin eläviksi alkukantaisiksi prezewalskinhevosiksi ja tarpaaneiksi ja sukupuuttoon kuolleiksi metsä- ja tundrahevosiksi. Mongolianvillihevoseksikin nimitetty, väriltään hallakko ja 120cm-140cm:n korkuinen prezewalskinhevonen elää yhä pienissä laumoissa Aasian aroilla. Itäisessä Euroopassa asustellut noin 130cm korkea tarpaani, prezewalskin hevosta vankkamuotoisempi hevonen, on väriltään hallakko tai hiirakko. Arktisen Venäjän sukupuuttoon kuolleesta tudrahevosesta on hyvin vähän jäänteitä eikä sen vaikutus myöhempiin hevosrotuihin ole ollut merkittävä.
Neljäs hevostyyppi oli suurikokoinen ja paksujalkainen metsähevonen. Vaikka raskasrakenteinen ja hidas, Pohjois-Euroopan kylmillä suoalueilla asustanut kantamuoto kuolikin sukupuuttoon, näkyy sen vaikutus yhä vankkarakenteisissa pohjois-eurooppalaisissa kylmäveriroduissa. Pohjoismaisia rotuja on vanhastaan käytetty työhevosina.
Vanhakantaiset rotutyypit
Vanhoista pohjoismaisista kylmäveriroduista parhaiten ovat säilyneet norjanvuonohevonen ja islanninhevonen. Islanninhevosen kehitykseen luultavasti jossakin määrin vaikuttanut exmoorinponi on puolestaan elänyt vuosituhansia Britannian rannikon saarilla. Vanhakantaisia, metsähevosesta periytyviä rotuja ovat mm. ruotsalainen jyllanninhevonen ja ranskalainen ardennienhevonen sekä suomenhevonen. Nykyisin monet alkukantaisista kylmäveriroduista luetaan pienen kokonsa puolesta poneiksi, vaikka vanhakantaisten hevosrotujen koko ei ole juurikaan muuttunut vuosituhansien kuluessa.
Norjanvuonohevonen edustaa exmoorinponin tavoin hyvin alkukantaista hevostyyppiä. Norjan kansallisrotu on elänyt tunturialueilla vuosituhansia. Vankkarakenteinen, pystyharjainen ja väriltään hallakko vuonohevonen edustaa kylmäverirotua tyypillisimmillään, vaikka se kokonsa puolesta usein nykyisin luokitellaankin poniksi. Menneinä aikoina vuonohevosia käytettiin ratsuina ja työjuhtina, nykyisin ne ovat suosittuja valjakko- ja vaellushevosia.
Islantia asuttaneet skandinaavit veivät saarelle hevosia 800-luvulta lähtien. 1000-luvun kieppeillä asetettiin tiukka säädös, jonka mukaan hevosia ei saanut saarelle enää tuoda. Tämä määräys on edelleen voimassa. Hiljalleen eristyksiin jäänyt tuliperäinen saari pysyi karuna ja kaukaisena paikkana aina 1900-luvulle saakka. Yli vuosituhannen ajan saarta asuttivat pienen ihmispopulaation lisäksi tuhannet hevoset, jotka olivat kivisillä poluilla ainoita käyttökelpoisia kulkuneuvoja. Ne laiduntavat edelleenkin Islannin karussa ilmastossa suurina, puolivilleinä laumoina. Pienikokoinen, varmajalkainen ja aikuista ihmistä vaivatta kantava, myös ajoittain poniksi luokiteltu hevostyyppi (säkäkorkeus 122-142cm) lienee alunperin eri maatiaishevos- ja ponirotujen risteytymä. Viikinkien kerrotaan laivanneen hevosia Brittein saarilta Norjaan ja Islantiin kaupankäynnin yhteydessä. Saagojen mukaan hevosia käytettiin myös oritappeluihin. Nykyisin hyväluonteinen islanninhevonen on erittäin suosittu vaellusratsu.
Suomen kansallisrotu, suomenhevonen, on vuosisatojen aikana säilyttänyt kylmäverisille ominaiset piirteensä, mutta siinä näkyy myös lievä vieraiden rotujen vaikutus ja etenkin 1800- ja 1900-lukujen päämäärätietoinen jalostustoiminta, joka kasvatti huomattavasti hevosen kokoa ja vaikutti myös väreihin. Muun muassa ennen yleiset värit ruunikko ja musta ovat nykykannan väreistä karsiutuneet lähes kokonaan. 1950-luvulta lähtien suomenhevosen käyttö työhevosena laski jyrkästi ja hevoskantaa jouduttiin toden teolla 1970-luvulla elvyttämään. Nykyisin suomenhevonen on suosittu, monikäyttöinen ja varma ratsu ja kylmäverirotujen nopein ravuri. Työhevoskäyttöä on Suomessa pyritty viime vuosina ennallistamaan ja edistämään kouluttamalla mm. hevosmetsureita.
Hevonen arkeologiassa
Skandinaviassa hevosta kuvaavat jo pronssikautiset kalliopiirrokset ja joistakin kivikautisista haudoista on löydetty hevosten luita. Vuonohevosen kaltaisen hevostyypin on otaksuttu eläneen Skandinaviassa jo ennen jääkautta. Suomessa varmoja arkeologisia todisteita hevosesta on vasta kansainvaellusajalta (n.500-600 jKr), jolle ensimmäiset kuolainlöydöt ajoittuvat. Kielitieteen mukaan kuitenkin muiden muassa sanat hepo ja varsa periytyvät hyvin vanhaan aikaan, ja on varsin mahdollista, että hevonen on tunnettu Suomessa kotieläimenä yhtä kauan kuin Skandinaviassakin. Vanhaa kantaa edustavat myös monet valjaiden osien nimitykset. Myös sanat ratsu ja ratsastaa ovat vanhoja itämerensuomalaisten kielten sanoja.
Jussi-Pekka Taavitsainen pohtii pro gradu -työssään syitä kuolainten, Suomen ensimmäisten hevosista kertovien konkreettisten merkkien, myöhäiselle ilmaantumiselle hautalöytöihin. Koiran, ihmisen ikiaikaisen työtoverin ja kumppanin, luita puolestaan on löydetty jo varsin varhaisista hautauksista. Taavitsainen otaksuukin hevosen ja ihmisen suhteen merovingiajan tienoilla muuttuneen merkittävästi. Hän olettaa, että aikaisemmin hevosen toimiessa pääosin veto- ja työeläimenä ei sen hautaamista isäntänsä kanssa tai hevostarvikkeiden liittämistä hautaan olisi pidetty tarpeellisena. Kun hevosta alettiin käyttää sotaratsuna, katsottiin myös asiaankuuluvaksi joko liittää sen varusteita tai haudata se kuolleen isäntänsä kanssa - saattoihan ratsun ja ratsastajan välille pitkien matkojen aikana kehittyä isännän ja koiran välisen suhteen kaltainen lämmin kiintymys. Tälläinen hautaustapa on Taavitsaisen mukaan levinnyt pohjolan perukoille Euroopasta vasta ratsujen sotilaallista merkitystä korostavana kansainvaellusaikana.
Taavitsainen korostaa kenties liikaa sotaisuuden ja sotaretkien merkitystä, sillä myös kauppa- ja muilla pidemmillä matkoilla on hevosesta takuulla tullut ajan myötä tarpeellinen ja tuttu seuralainen. Lisäksi kauppayhteyksien parantuessa skandinaaviset hevoset ja niiden käyttötavat ovat luultavasti levinneet aikaisempaa voimakkaammin Suomenkin alueelle. Kiintymys ei varmasti myöskään ole ollut ainoa syy hevosen tai sen varusteiden hautaamiseen. Olihan eläin varsin arvokas – hyvä sellainen rinnastettavissa arvoltaan ja kohtelultaan nykypäivän urheiluautoon – ja sellaisenaan varsin tarpeellinen vainajan pitkällä polulla kohti Tuonelan kaukaista maata ja hänen etsiessään tuonpuoleisesta tämänilmaista vastaavaa arvoasemaa.
Maatiaishevonen Suomessa
Suomenhevosen jalostamaton muoto oli varsin pienikokoinen, rasitusta kestävä ja karuihin olosuhteisiin sopeutunut hevostyyppi. Keskimääräinen säkäkorkeus oli vielä 1600-luvulla alle 120 cm – verrattuna nykyiseen noin 150-160 cm:iin ero on huomattava. Keskiajalla suomalaisia hevosia vietiin laivalasteittain muihin maihin, mutta ulkomaisten siitoshevosten tuonti ei koskaan saavuttanut Suomessa merkittävää menestystä.
Peltotöissä käytettiin vanhastaan hevosen sijasta härkää. Otaksutaan, että pohjoismainen hevonen valjastettiin auran eteen viikinkiajan Norjassa, mutta työtavan kulkeutuminen Suomeen kesti keskiajalle asti. Hevosta käytettiin pääasiassa metsätöissä, talousajoissa ja pitemmillä kauppa- ja rahtimatkoilla vetojuhtana sekä ratsuna. Koska teiden laatu ei ollut rattaille suosiollinen, liikuttiin kesäisin paljolti ratsain tai vesireittejä myöten. Talvisin kuljettiin härkä- tai hevosvetoisella reellä. Umpi- ja kaksipyöräiset rattaat tulivat Suomeen oletettavasti 1000-luvun alussa ja niitä käytettiin kuljetuksiin pääosin pihapiirissä. Rautakauden lopulla hevosilla käytettiin luultavasti skandinaavisperäisiä silavaljaita tai puusatulaa. Kuolainlöytöjä on Suomesta merovingiajalta (600-800 jKr) lähtien, jalustimista viitteitä viikinkiajalta.
Moninaisista käyttötavoistaan huolimatta hevonen oli joka tapauksessa vaikeammin hankittava, kasvatettava ja koulutettava sekä tarkempi kohtelustaan kuin nauta, jonka käyttö veto- ja työeläimenä olikin yleistä. Joka talossa ei ollut edes härkää, saatikka sitten hevosta. Vaikka karaistuneet hevoset tulivatkin menneinä aikoina melko vähällä ravinnolla ja huolehtimisella toimeen ja viihtyivät talvisinkin melko napakoihin pakkasiin asti viimassa, eivät ne tuottaneet nautojen tavoin lihan lisäksi kermaa, josta kirnuttiin kallista voita. Pitkiä metsätaipaleita ansoja kokien kulkeva metsämies ei myöskään pahemmin hyötynyt hevosesta. Kauppiaalle, pitkämatkalaiselle, soturille ja rakentajalle hevonen oli kuitenkin varsin tärkeä apuväline ja seuralainen.
Miehen toveri
Hevoset liittyivät menneen ajan yhteiskunnassa ensisijaisesti miesten kulttuuriin. Miehet liikkuivat, kulkivat ja kävivät kauppaa, sillä naiset olivat perinteisesti sidottuja kodin piiriin monien tabusäädösten johdosta. Niinpä hevosista huolehtivat miehet, naisille kuului kodin lähistöllä laiduntava karja. Naiset eivät myöskään oletettavasti ratsastaneet kenties pikkutyttöjä lukuunottamatta, sillä nainen olisi mahdollisesti voinut maagisella väellään eli voimallaan vahingoittaa eli ”pilata” miehen liikkuvaan elinpiiriin kuuluvan hevosen (ks. Airut 1/01, kirjoittajan artikkeli Väki ja valta – nainen agraariajan yhteisössä).
Hyvä hevonen oli omistajansa ylpeys. Pelkkää työjuhtaa ei niinkään arvostettu; sankariutta ihannoiva kulttuuri kaipasi vauhtia ja voimaa. Vielä viime vuosisadalla kirkkomatkalta palatessa usutettiin rekihevoset hurjaan vauhtiin ja kilpailtiin siitä, kuka oli kylän nopeimman hevosen omistaja. Läntisessä Suomessa myös valjaitten koristeista sekä reen maalauksista ja puuleikkauksista tuli ajan mittaan statussymboleita. Nuoret miehet komeine korjineen ja kyytiin poimittuine neitoineen eivät ole juurikaan muuttuneet ajan kuluessa – nykyään virma orhi on vaihtunut hieman useammiksi hevosvoimiksi ja kirkkomatka Pohjois- ja Etelä-Esplanadin kierrokseksi tai öiseksi kaahailuksi pitkillä suorilla.
Hevonen oli välttämätön apuvoima useissa voimaa vaativissa töissä ja vaikutti välillisesti monin tavoin kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen. Siinä kiteytyi myös miehuuden ikiaikainen symboliikka: voima, nopeus ja äly olivat kunnioitettuja ominaisuuksia ja tekivät hevosesta härkää arvokkaamman eläimen. Unohtaa ei sovi myöskään lähes koko Euraasian kattavaa hevoshautausten ja –uhrien perinnettä, joka kertoo hevosen vankasta mytologisesta ja uskonnollisesta merkityksestä.
Konevoiman aikakausi teki muutamassa vuosikymmenessä hevosista harrasteen ja ratsastuksesta tyttöjen urheilulajin. Moottorien hevosvoimat veivät pohjan vuosituhansia kestäneeltä yhteistyöltä. Merkityssisältö ei kuitenkaan katoa: Ferrarin takajaloilleen kavahtava hevonen symboloi edelleen voittamatonta voimaa. Hevosen merkitys ja symboliarvo elää - ei niinkään yllättäen - etenkin automainoksissa.
Nina Talvela
Lähteet:
Taavitsainen, Jussi-Pekka (1976): Jotakin ajatuksia kuolaimista ynnä muista rautakautisista hevoskaluista. Pro gradu –tutkielma. Moniste nro 12. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Helsinki.
Talve, Ilmar (1990): Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Vuorela, Toivo (1975): Suomalainen kansankulttuuri. WSOY.
Internet-lähteet: http://www.hevosmaailma.net/
KÄSITTEITÄ
Karkean nykymääritelmän mukaan poni on säkäkorkeudeltaan alle 145 cm ja hevonen sitä suurempi. Vanhat rodut, kuten islanninhevonen ja norjanvuonohevonen, lasketaan yleensä hevosiksi. Suomenhevosesta on myös muunnos, ns. suomenpienhevonen, jonka säkäkorkeus on alle 150 cm.
Tamma: naarashevonen
Ori: uroshevonen
Ruuna / valakka: leikattu uroshevonen
Värinimitysten selityksiä:
Kimo: pohjavärinä esimerkiksi musta tai ruskea, mutta pohjavärin joukossa runsaasti valkeita karvoja. Iho on aina tumma.
Hallakko: kellertävän vaaleanruskea tai kellanvaalea, selässä usein siima eli tumma juova. Alkukantainen väritys. Mm. prezewalskinhevonen, tarpaani, norjanvuonohevonen.
Hiirakko: ruskeanharmaa, usein myös siima. Alkukantainen väritys. Mm. tarpaani.
Liinakko: ruskean eri sävyt, vaalea harja. Suomenhevosen yleinen väritys.
Rautias: ruskean eri sävyt, ruskea harja.
Ruunikko: Ruskean eri sävyt, musta harja.
© 1996-2004 Harmaasudet ry