Väki ja valta - Nainen agraariajan yhteisössä
Naisen asema vanhakantaisessa suomalaisessa yhteisössä oli varsin mutkikas. Toisaalta naisväen uskottiin synnyttäjinä olevan suorassa yhteydessä tuonpuoleiseen ja näin ollen maagisessa mielessä miehiä väkevämpiä. Toisaalta taas tämä väekkyys koettiin vaaralliseksi, pyhäksi ja uhkaavaksi asiaksi. Naisen ruumiseen liittyvä voima oli suuri niin hyvässä kuin pahassakin. Kuvaan artikkelissani naiseuteen ja naisen väkeen liittyviä käsityksiä ja uskomuksia 1800-luvun Suomessa. Monet piirteet kertovat kyseessä olevan kuitenkin hyvin paljon vanhemman uskomuspohjan, joka paikoin voidaan olettaa jäljittyväksi eräkauteen asti.
Itäinen Suomi, jossa vanhakantaisten uskomusten voidaan
olettaa eläneen lännen kansainvälistä vaikutuspiiriä kauemmin, oli
vielä paikoin 1900-luvulle asti kansanuskon ja hyvinkin vanhojen
yhteiskuntakäsitysten vakaata maaperää. Vanhakantaisen maanviljelyn
alueella poltettiin peltoviljelyn ohella edelleen kaskea,
sivuelinkeinoina metsästettiin, kalastettiin ja käytiin
kauppaa. Vaikka Suomi oli ollut jo 1500-luvulta virallisesti
luterilainen maa, oli etenkin itäisen perinteen alueella kansan
keskuudessa vallalla paljon vanhakantaisia käsityksiä haltijoista ja
muista uskomusolennoista, taikuudesta ja kansanlääkinnästä. Kristinusko ja vanha uskomusperinne sekoittuivat kansanuskoksi, joka vaikutti vahvasti jokapäiväiseen elämään.
Miesjohtoisissa perheissä lapset olivat hierarkiassa alimpina, sen
jälkeen tulivat naimattomat naiset ja talon miniät. Miesväki oli
hierarkian huipulla, mutta anopin asemaan elämänsä loppupuolella
päässyt emäntä oli naisten joukossa korkeimmalla. Pohjoisissa
yhteisöissä naisen asema oli melko vahva, sillä miesten ollessa
eräretkillä ja kaupanteossa pitivät naiset huolta koko talon
piiristä. Sukupuolen mukaan määräytyvässä työnjaossa naisten ja
miesten tehtävät olivat erillisiä ja toisiaan täydentäviä, joten jako
teki avioliitosta taloudellisen välttämättömyyden. Tasa-arvoa ei siinä
mielessä tunnettu, että työnjako oli itsestään selvä ja koskematon -
miesten ei sopinut tehdä naisille kuuluvia töitä ja päinvastoin.
Karjalan alueella tietäjälaitos eli vielä 1800-luvun lopulla vahvana
ja "väkeviltä" eli henkisesti voimakkailta ja yliluonnollisten voimien
kanssa kommunikoimaan kykeneviltä tietäjiltä kysyttiin apua moniin
elämän vaikeisiin ongelmiin, kuten esimerkiksi sairauksiin tai onnen
turvaamiseen. Tavallisiin arjen tilanteisiin liittyviä loitsuja osasi
myös tavallinen kansa. Sanan mahti oli suuri - itäinen perinne luotti
vielä 1800-luvulla paljonkin "keskusteluun" taudinaiheuttajan tai muun
poishäädettävän kanssa, kun taas lännessä jo keskiajalla maahamme
rantautuneiden loitsukaavojen uskottiin toimivan mantran tapaan
luettuina.
Avioliitto yhteisön perusyksikkönä
Naisten omaan elämänpiiriin liittyvä magia oli naisten elämässä
salainen ja yksityinen alue. Lapset, karja ja avioliitto pyrittiin
turvaamaan moninaisin tavoin suoranaisista loitsuista erilaisiin
suojautumiskeinoihin. Kateelliset lähimmäiset, naisen omaa magiaa ja
ruumiin väkeä vahvemmat voimat sekä erilaiset taudit ja henget pitivät
naisen jatkuvassa valmius- ja varotilassa.
Parisuhdetta pidettiin välttämättömänä yhteisön ylläpidon kannalta ja
seksuaalisuus sekä siihen liittyvä magia olivat erittäin tärkeitä
elämänalueita. Naisten magiassa yhteisön perusyksiköinä ei nähty
niinkään yksilöitä, vaan yksilöiden muodostamia seksuaalisia ja
sosiaalisia pareja. Mies ja nainen olivat yhteisön ydin avioliiton
sitein yhdistettyn ä - parin yhteensopivuus oli ensiarvoisen tärkeää ja
magia siihen liittyvää. Juuri avioliiton kautta syntyvä työyksikkö
sitoutumisineen katsottiin yhteisön kantavaksi
voimaksi. Yhteensopivuus teki avioliitosta myös moraalisen
välttämättömyyden.
Hedelmällisyyttä ja suvunjatkamista on pidetty agraariyhteisön
keskeisenä intressinä. Folkloristi ja naistutkija Laura Stark-Arola on
kuitenkin tutkimuksissaan (1998) tullut siihen mielenkiintoiseen
johtopäätökseen, ettei taikuus suomalais-karjalaisella alueella
nimenomaan korostanut hedelmällisyyttä tai äitiyttä. Sekä maagisten
että luonnonkeinojen käyttö osoittaa hänen mukaansa pikemminkin
pyrkimystä kontrolloida hedelmällisyyttä, ei niinkään tarvetta
ilmaista rooleja tai korostaa hedelmällisyyden ja äitiyden
merkitystä. Loitsujen mukaan naisen tärkein rooli oli partneri, ei
äiti, ja seksuaalisuus nähdään loitsuissa sosiaalisten suhteiden
metaforana.
Rajojen vartija
Menneen ajan maailmankuvaan kuului jako "tuonpuoleiseen ja
tämänilmaiseen". Käsitys moniosaisesta maailmankaikkeudesta on tuttu
jo Euraasian alkuperäiskansojen mytologiasta: maailmankaikkeus
jakautui keskiseen maailmaan, jossa asuivat ihmiset, aliseen
maailmaan, jossa sijaitsi vainajien maa ja yliseen maailmaan, josta olivat
peräisin henget, jumalat ja monien kansojen myyttien mukaan myös
karhu. Maailmojen välillä voitiin liikkua tiettyjen tunnettujen
paikkojen tai pisteiden kautta. "Supranormaalien olentojen lisäksi
vain tietyt eläimet sekä shamaanit pystyivät edestakaisliikenteeseen,
sekä menemään toiseen maailmaan että palaamaan sieltä", kertoo Satu
Apo (1995). Tietäjät siis käyttivät manalla matkatessaan tai loitsuja
hakiessaan samoja reittejä kuin haltijat, henget ja muut
yliluonnolliset olennot.
Menneen ajan maailmankuvaan liittyy tiukasti väen käsite. "Kaikki
oliot ja olioluokat kantoivat itsessään voimalatausta; toiset oliot ja
kategoriat olivat selvästi voimakkaampia kuin toiset ja vaativat tämän
vuoksi erityissuhtautumista", kiteyttää Satu Apo. Tätä voimakkuutta
kuvataan käsitteellä väki. Naisen sukupuolielimiin liittyvä laaja
loitsu- ja perinneaineisto osoittaa, että naisen alaruumista on
pidetty varsin voimakkaana. Voimalataus aktivoitui tietyissä
tilanteissa ja sen välittämiseksi riitti naisen sukupuolielinten
paljastaminen. Koska naisen vagina oli väkevä, siihen liittyi myös
pyhän eli käytännössä vaarallisen asian käsite.
Koska naiset olivat maagisesti voimakkaampia eli väekkäämpiä kuin
miehet, toimivat he omassa yhteisössään, omassa elämänpiirissään,
eräänlaisina symbolisten rajojen vartijoina ja yhteisön
suojelijoina. Rajoja ylitettäessä tuli varautua vaaroihin. Kolme
tärkeää rajanylitystä tapahtui, kun oltiin kontaktissa metsän, muiden
yhteisöjen tai kylän kanssa. Metsä, jossa naisen hallintaan kuuluva
karja laidunsi, sisälsi sekä luonnollisia että yliluonnollisia
vaaroja. Muiden talouksien aiheuttaman uhkan suhteen kyseessä oli
pitkälti käsitys rajallisista resursseista ja onnen vakiona pysyvästä
määrästä: jos onnea haluttiin lisätä, oli se toiselta pois. Kylässä
taas vaanivat vaarat niin kateuden ja pahan silmän aiheuttamien
maagisten uhkien kuin myös yksilöä houkuttelevien, mutta oman yhteisön
siteitä murtavien houkutusten kautta (esim. avioliiton ulkopuoliset
seksisuhteet).
Nainen saattoi suojata yhteisönsä rajat ylittävät, omaan piiriinsä
kuuluvat asiat väellään. Näitä asioita olivat muun muassa naisen
hallintaan kuuluva karja, hänen lapsensa sekä joissakin tapauksissa
myös aviomies. Taikaa käytettiin ainoastaan yhteisön rajojen
ylittämisen yhteydessä, esimerkiksi laskettaessa keväällä karjaa ulos,
suojeltaessa omaa lasta kateelliselta silmäykseltä tai suojatessa
tyttäriä näiden lähtiessä kylän rientoihin.
Satu Apo on pohtinut syitä naisen väekkyyteen ja esittää, että naisen
ruumis käsitettiin tavallaan "rikotuksi astiaksi". Naisessa oleva
aukko avautui tietyissä tilanteissa, kuten menstruaation ja
synnytyksen aikaan ilman, että nainen mahtoi sille mitään. Aukolliseen
säiliöön voitiin myös mennä sisään ja sieltä tulla ulos. "--Naisen
alaruumiissa oleva voima liitettiin yliluonnollisen tai tuonpuoleisen
kategoriaan", kertoo Apo. "Nainen siis kantoi koko ajan mukanaan
tuonpuolisen voiman vaikuttavinta lajia ja oli ruumiinsa kautta
automaattisesti kytketty tuonpuoliseen" (Apo 1995). Naisen ruumis
toimi väylänä maailmojen välillä: hänen kauttaan kulkivat maailmaan
lapset ja tästä maailmasta tuonpuoleiseen esim. tietäjät syntyjä
hakiessaan. Eräässä loitsutoisinnossa vaginan kautta vainajalaan
kulkevat myös vanhat naiset. Naisen ruumis kuului siis samaan
kategoriaan kuin esimerkiksi kallohongat, joihin karhun kallo vietiin
peijaisten jälkeen matkaamaan takaisiin yliseen maailmaan -
vaarallisen pyhiin ja suurella väellä varattuihin asioihin.
Suojelija ja puolustaja
Naisen magialla voitiin turvata tilayhteisön rajojen ulkopuolelle
kulkevat asiat, kuten lapset, karja tai aviomies. Konstit olivat
monet: nainen saattoi konkreettisesti taistella ulkopuolista
haitallista magiaa vastaan, korostaa yhteisön sisäisten ja sen
ulkopuolisten taloudellisten tavoitteiden eroa, vahvistaa puolisoiden
välistä seksuaalista sidettä maagisin voimin ja rohkaista jälkikasvua
tukemaan yhteisön yhteenkuuluvaisuutta välttämällä kylänkäyntiä ja
sitä kautta vaaraa ajautua avioliiton ulkopuolisiin seksuaalisiin
suhteisiin.
Nainen kykeni puolustautumaan vieraan väen hyökkäyksiltä omalla
väellään. Karjan suojaaminen oli tärkeydeltään rinnastettavissa lasten
suojaamiseen. Emäntä saattoi lypsää alaruumis paljaana tai naapurin
ihastellessa lasta nostaa hameenhelmansa korviin. Tällöin kateus
kilpistyi vahingoittamattomaan kohteeseen. Nainen on saattanut
karkoittaa myös metsässä vastaan tulleen karhun nostamalla
hameenhelmat korviin ja pyllistämällä - tällöin kahden väkevän voiman
kohdatessa naisen väki on torjunut karhun.
Naiset saattoivat suojata elinpiiriinsä liittyvät asiat ja olennot
harakoimalla eli harppaamalla suojeltavan kohteen
yli. Sukupuolielinten voimalataus välittyi välittömästi, sillä
agraariyhteisöjen naiset eivät ennen 1900-lukua juurikaan käyttäneet
alusvaatteita. Harakoiminen liittyi vahvasti yhteisön rajojen
ylittämiseen tai sen ulkopuolelta tulevien vaarojen
torjumiseen. Rajoilla se suojeli ulosmenijät, sisällä puolestaan
turvasi ulkopuolisilta voimilta, jotka olisivat voineet vahingoittaa
avioliittoa, karjaa tai lapsia.
Harakoinniksi voidaan laskea myös valtaisa joukko karjan laitumelle
laskemiseen liittyviä taikoja, joissa nainen seisoo jalat harallaan
esim. navetan ovenkarmeihin lyötyjen kirveiden varassa karjan
kulkiessa hänen haarojensa välitse ulos. Monasti karjanlaskuun on
liittynyt myös raudan väen mukaanottoa metalliesineiden muodossa tai
karjan sivelemistä ruumiineritteillä - jälkimmäisessä on nähtävissä
myös käsitys. Joskus on luettu myös loitsuja. Karjan suojaaminen
keväisin karhulta ja muilta pedoilta on etenkin karjatalouden
vakiinnuttua muodostunut erittäin tärkeäksi, naisten suorittamaksi
riitiksi.
Harakoiminen saatettiin käsittää myös negatiivisessa mielessä. Sen
positiivinen tai negatiivinen vaikutus riippui ilmapiiristä, jossa
sitä käytettiin. Miehet antoivat joissain tapauksissa naisten
harakoida esimerkiksi aseensa tai metsästysvälineensä karhumetsälle
lähdettäessä, mutta silloinkin väki oli miesten "hallinnassa". Nainen
saattoi vahingossa kalaverkon yli harppaamalla pilata
sen. Yliharppauskiellot näyttävät liittyneen pitkälti
seuraavankaltaisiin asioihin: hevoset, valjaat, reet, kärryt, kengät
ja jopa miehen jalat. Laura Stark-Arola otaksuu, että säännöt siitä,
mitä sai ja mitä ei saanut harakoida, liittyivät mieheen ja mieheyteen
ylipäänsä assosioituvaan matkan käsitteeseen
(1998). Suomalais-karjalaisessa kansanrunoudessakin matka ja tie
näyttävät olevan miehiseen identiteettiin liittyviä symboleja.
Nainen oli kotipiirin symbolinen keskus. Naisen väki oli voimakas ja
oman yhteisön ulkopuolella vaarallinen voima. "Vähempiväkisellä"
miehellä oli luonnostaan paremmat mahdollisuudet kulkea ja
matkata. Nainen merkitsi väellään harakoimansa asiat talon piiriin
kuuluviksi - mikäli ne sieltä lähtivät, ne palasivat pian
takaisin. Nainen sitoi tavarat pienempään, omaan elinpiiriinsä - siksi
miehen omaisuuden harakoiminen ei käynyt päinsä.
Väekkyys vaikutti naisten jokapäiväiseen elämään lähes pelottavan monin
tavoin. On tärkeää huomata, että naisen väen positiivinen käyttö
kuului vain yhteisön sisäpuolelle ja naiselle kuuluviin
asioihin. Rajojen ulkopuolella ja "kylällä" tai muissa kanssakäymisen
muodoissa sekä miehelle kuuluvilla elämänalueilla naisen ruumis
nähtiin päinvastaisessa merkityksessä. Mies saattoi käyttää naisen
väkeä hallitusti suojaamaan vaikkapa aseitaan, mutta jos nainen
vahingossa esimerkiksi astui kalaverkon yli, oli verkko
"pilattu". Naisen elämään liittyi monia rajoituksia: piti varoa
harppaamasta yli miehen tavaroiden, noudattaa menstruaatiotabuja ja
varoa itseään väkevämpiä asioita. Ruumis oli vaikeasti hallittavine
väkineen vaarallinen. Naisen väki ei tuonut naisille yhteiskunnallista
valtaa vaan pikemminkin vaarallisuudellaan piti naisen ruodussa
kotipiirin sisällä.
Nina Talvela
Lyhennelmä kirjoittajan proseminaarityöstä (Talvela, Nina 2001: Varaja
paha pahua! Karhun ja naisen suhde suomalaisessa
perinteessä. Julkaisematon proseminaaritutkielma. Helsingin yliopisto,
folkloristiikan laitos. Koko tutkielma on luettavissa osoitteessa
www.greywolves.org/~arwen/nainenjakarhu.html).
Kirjallisuutta:
Apo, Satu 1995: Ex cunno väki tulee. Teoksessa Naisen väki:
11-49. Hanki ja jää. Helsinki.
Sarmela, Matti 1991: Karhu ihmisen ympäristössä. Teoksessa Kolme on
kovaa sanaa. Kalevalaseuran vuosikirja 71: 209-250. SKS. Helsinki.
Stark-Arola, Laura 1998: Gender, Magic and Social Order. Teoksessa
Gender and Folklore: 31-62. Studia Fennica Folkloristica 4. Helsinki.
Painamattomat lähteet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kansanuskon ja
uskomustarinoiden kortistot.
© 1996-2004 Harmaasudet ry