Vahti, metsästäjä, ystävä - Entisaikojen koirat
Koira on ollut ihmisen seurana jo yli 12 000 vuotta. Sudesta kehittynyt kesykoira on muokkautunut luonnonvalinnan ja selviytymisen kautta. Ihmisten kiinni ottamat sudenpennut jäivät heidän luokseen oleskelemaan ja lisääntymään. Näistä kehittyneet koirat olivat oivia metsästys- ja vahtikäytössä. Noin 4500 eKr. voitiin jo määrittää erityyppisiä koiria, kuten mastiffit, vinttikoirat, pystykorvat, paimentavat ja ajavat koiratyypit. Suurin osa näistä tyypeistä on säilynyt nykyaikaan asti.
Jokaisella koiratyypillä on ollut oma käyttötarkoitus, jonka perusteella koiria on pidetty. Suomessa ja muualla Pohjoismaissa on ollut pääasiassa vanhakantaisia pystykorvaisia koiria, joita nykyään kuvaavat parhaiten pohjan- ja suomenpystykorva, lappaiskoirat sekä norjanhirvikoirat. Suomenpystykorvaa on käytetty lintujen ja pienriistan puuhun ajamiseen, hirvikoiria hirven, suden ja ilveksen paikallapitämiseen haukun avulla. Lapin paimenkoirien tehtävänä oli porojen paimentaminen ja vartiointi, Islannissa hyvin samantyyppistä islanninpaimenkoiraa käytettiin puolestaan lammaslaumojen paimentamiseen.
Mastiffityyppisiä koiria on Roomassa käytetty taisteluissa, ja niiden levitessä ympäri Eurooppaa legioonien kanssa ne risteytyivät paikallisten koirien kanssa. Näistä syntyivät vartioivat koirat, joita käytettiin lammas- ja karjalaumojen suojelemiseen susilta. Nämä olivat suurikokoisia, paksuturkkisia ja erittäin säänkestäviä. Nykyiset suuret paimenkoirarodut ovat pääosin eri alueiden vakiintuneita muunnoksia.
Hajun avulla jäljestäviä koiria käytettiin haavoittuneen eläimen jäljittämiseen. Vihikoiran esi-isä St. Hubert ei paljoa poikkea ulkonäöltään vihikoiran kanssa. Valitettavasti tämä rotu on kuollut jo aikoja sitten sukupuuttoon. Vainukoirat ovat sitkeitä, ja niiden avulla saatiin tärkeä riista löydettyä pitkienkin matkojen päästä. Ajokoiria käytettiin myös ajueena, jossa 5-10 koiraa jäljittivät saaliin, mutta eivät tappaneet sitä.
Vinttikoirat ovat lähtöisin Mesopotamian alueelta. Ne levisivät vuosituhansien aikana laajalle alueelle aina Brittein saarille asti. Vinttikoirat olivat arvostetuimpia koiria jo 4000eKr, eikä niiden rakenne ole muuttunut juuri lainkaan viimeisen 5000 vuoden aikana. Näistä on Euroopassa ja pohjoismaiden alueella kirjallisten lähteiden mukaan 300- luvun jälkeen tunnettu ja kasvatettu irlanninsusikoiraa ja englanninvinttikoiran alkumuotoa. Myös muualle Eurooppaan levinneet vinttikoirat kehittyivät omiksi roduikseen vuosien varrella.
Koira on ollut metsästysväline ja suojelija esihistoriallisella ajalla. Keskiajalla ylhäisö lahjoitti toisilleen koirapareja ystävyyden merkiksi. Hoveissa koiria pidettiin seurana ja koristeena. Ensimmäiset sylikoirat tunnetaan 1500- luvulta Ranskan hovissa, mutta Kiinassa ja Japanissa koira on ollut lemmikkinä jo 1000- luvulta eKr. Tavallisen kansan parissa koira pysyi pitkään käyttötarkoituksessaan, ja vasta 1800- luvulla siitä tuli lemmikki.
Koiran ollessa ravinnoltaan kaikkiruokainen, ei sillä ole ollut ongelmia selviytyä. Ihmisiltä ylijääneet tähteet ja luut ovat olleet koiran perusravintoa. Nälän yllättäessä koira on myös voinut saalistaa ruokansa itse. Se on ollut apuna metsästyksessä ja vahtinut ihmisiä villipedoilta. Vaikeina aikoina koira ei ole ollut suuressa vaarassa joutua ruokapöydän lisukkeeksi juuri hyödyllisyytensä takia – kivikauden nuotioista on tosin Suomessakin löydetty hiiltyneitä koiran luita. Kun muut kotieläimet kärsivät kuivuudesta ja ruuan puutteesta, koira ravintoketjun loppupäässä pärjäsi parhaiten kuolleiden eläinten jäännöksillä.
Suomalaiset ja pohjoismaiset koirat
Suomesta on löytynyt viikinkiaikaisia miesten hautoja, joissa on ollut koirien luita mukana. Tämä merkinnee sitä, että uskollinen kumppani on lähetetty isäntänsä kanssa autuaammille metsästysmaille.
Suomessa kotoperäinen koira on ollut vuosisatojen ajan pystykorvatyyppinen. Suomenpystykorva ja pohjanpystykorva ovat oletettavasti vanhimpia rotutyyppejä, tarkkaa varmuutta ei ole. Tosin puhtaan punaväriseksi suomenpystykorva on jalostettu vasta 1900-luvulla – aiemmin pihamailla haukkuivat punavalkoiset piskit. Karjalankarhukoira ja ajokoira ovat vasta 1700- luvun jälkeisiä rotuja. Lyhytturkkinen lapinporokoira ja pitempiturkkinen ja matalampirunkoinen suomenlapinkoira on nykyään rekisteröity omiksi roduikseen, vaikka lappalaiset ovatkin risteyttäneet parhaita käyttökoiria sekaisin. Suomenlapinkoira, etenkin sen paimensukuinen linja, muistuttaa edelleen hyvin paljon koiria, joita jo 1800-luvulla kerätyssä kansatieteellisessä piirros- ja valokuva-aineistossa on nähtävissä. On otaksuttu, että paimenkoira olisi kulkeutunut Lappiin Norjasta jo 800-luvulla, joka selittäisi myös samantyyppisyyden islanninlammaskoiran kanssa.
Suomen ilmastossa ei lyhytturkkinen koira ole voinut selvitä useamman sukupolven ajan. Luonnonvalinta on karsinut sopimattomat yksilöt pois jo alussa. Myöskään koko ei ole voinut olla kovin suuri ruuan niukkuuden ja yksipuolisuuden takia. Voikin olettaa, että rautakauden koirat olivat alle 50cm korkeita, sitkeitä ja melko paksuturkkisia.
Muiden pohjoismaiden koirat ja niiden käyttötavat ovat olleet melko samanlaisia suomalaisten koirien kanssa. Ruotsissa ja Norjassa on oletettavasti elänyt nykyisten harmaa- ja mustanorjanhirvikoiran esi-isiä. Islantiin on koira saapunut viikinkien mukana 800- luvulla. Islanninlammaskoira on eri pystykorvaisten koirien jälkeläinen, ja sitä käytetään yhä lammaspaimenena. Tämäkin rotutyyppi on mahdollisesti tuotu alunperin Englannista ja muokkautunut Skandinavian oloihin sopivaksi.
Lempeä irlanninsusikoira
Rotuna irlanninsusikoira on minulle erittäin rakas, ja sen historia on pitkä. Myös yhteyksiä viikinkeihin on löydetty kirjallisista lähteistä. 1200-luvun lopulla kirjoitettu Poltetun Njallin saaga mainitsee irlanninsusikoiran:
”Annan sinulle kolme lahjaa: kultarenkaan, päällystakin ja koiran, joka annettiin minulle lahjaksi Irlannissa; koira on iso ja yhtä hyvä seuralainen kuin rivakka mies. Sillä on myös yhtä paljon ymmärrystä kuin ihmisellä, se haukkuu vihollisiasi, mutta ei ystäviäsi. Se näkee jokaisesta, onko tämä ystäväsi vai vihollisesi, ja se on sinulle uskollinen kuolemaan saakka. Tämän koiran nimi on Sámr.” Sitten hän sanoi koiralle: ”Nyt sinun on seurattava Gunnarria ja palveltava häntä kaikessa, minkä osaat.” Koira tuli heti Gunnarrin luo ja asettui makaamaan hänen jalkoihinsa.”
Irlanninsusikoiraa ei ole kohdeltu samalla lailla kuin muita koiria: lempeytensä ja luotettavuutensa vuoksi susikoira on ollut enemmänkin miehen ystävän roolissa kuin pelkkä metsästysväline. Ihmisiin ei aina voinut luottaa, mutta koira oli ehdottoman kuuliainen ilman salamyhkäisyyttä.
Viikinkien matkatessa Irlantiin he kiinnittivät huomiota suuriin koiriin, jotka olivat lempeitä, mutta saalistaessaan armottomia. Oletettavasti he toivat koiria mukanaan Norjaan ja Ruotsiin. Ei tiedetä, onko Suomessa joskus ollut irlanninsusikoiria. Vaikka rotu on välillä ollut sukupuuton partaalla, on sen ulkomuoto ja luonne saatu pysymään samana Rooman vallan ajasta asti. Irlannista on löydetty jo neoliittiselle ajalle ajoitettuja suuria koiran kalloja. Tämä kertoo suurten koirien suosiosta ja kenties kasvattamisestakin.
Vinttikoirat, joista irlanninsusikoirakin polveutuu, olivat kaikki lämpimien maiden koiria. Lyhyt turkki oli käytännöllinen auringossa, mutta viileässä Euroopassa pitkä turkki oli elämän ehto. Sekä tämän että susien kanssa pariutumisen seurauksena oli koon ja karvapeitteen kasvu. Tiedetään, että ennen irlanninsusikoirista on löytynyt sekä pitkä- että lyhytturkkisia muunnoksia. Väreinä ovat luultavasti olleet samat kuin nykyäänkin – pääasiassa harmaa ja vehnänvärinen.
Taru Partinen
Lähteet
Mary McBryde (1998): The Magnificent Irish Wolfhound. Ringpress Books Ltd.
Bruce Fogle (1997): Suuri koirarotukirja ,WSOY.
Aila Korhonen (1968): Lapin paimenkoirien alkuperästä. Koiramme 1/1968. http://www.tsabba.pp.fi/aila3.htm ja http://www.tsabba.pp.fi/aila4.htm .
Poltetun Njállin saaga. Suomentanut Antti Tuuri 1996. Lainaus sivulta 158. Otava.
© 1996-2004 Harmaasudet ry