Suomen kansan ja kielen juuret
Mistä suomalaiset ovat kotoisin? Kuinka vanha on suomen kieli ja miten se on kehittynyt? Kielitiede sekä monet muut tieteet valottavat suomalaisten menneisyyttä monin tavoin. Suomalais-ugrilaisia kieliä yhdistää se, että kaikki ne voidaan johtaa samaan, niin sanottuun uralilaiseen kantakieleen, jota yhteiset esi-isämme ovat kenties joskus puhuneet. Suomen kansa on myös perimältään hyvin yhtenäinen: lähes kaikki polveutuvat samasta pienestä alkuväestöstä, joka on elänyt varsin tiivisti omissa oloissaan
Suomen kansan alkuperästä on aikojen saatossa esitetty kovasti kirjavia arvioita: milloin olemme olleet arjalaista herrarotua, milloin taas heikkoälyisiä mongoleja. Tässä artikkelissa pyrin esittelemään niitä näkemyksiä, jotka tällä hetkellä ovat yleisesti hyväksyttyjä vastauksia kysymyksiin siitä, mistä nykyisen Suomen kansan esi-isät ovat olleet peräisin, ja mistä ja milloin suomalais-ugrilaista kieltä puhuvat heimot ovat Suomeen saapuneet. Lähteeni ovat pääasiassa kielitieteellisiä, vaikka muidenkin alojen tutkimuksen tuloksia olen pyrkinyt hyödyntämään: aivan uusimpia lähteitä minulla ei kuitenkaan ole ollut käytettävissäni, joten uudempaakin tietoa saattaa löytyä. Tämän artikkelin puitteissa en kykene selittämään useimpien esittämieni näkemysten perusteluja ja taustoja: aiheesta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi mielenkiintoiseen lähdekirjallisuuteen tutustumista.
Esihistorian tutkimusmenetelmät
Esihistoriaa, ja erityisesti suomalaisten esihistoriaa, on tutkittu monin tavoin. Tärkeimpiä esihistorian tutkimusaloja ovat historia (Suomen esihistoriallinen aika on monissa muissa paikoissa ollut jo historiallista), arkeologia, kansatiede, folkloristiikka, antropologia, kielitiede, genetiikka ja nykyisin myös paleoekologia. Kokonaiskuvan muodostamista Suomen esihistoriasta on vaikeuttanut se, että useimmat alat ovat pääasiassa keskittyneet omaan tutkimukseensa: vielä jonkin aikaa sitten yhtenäisnäkemyksen muodostamista ei pidetty kovinkaan tarpeellisena. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana näkemykset ovat kuitenkin muuttuneet, ja nykyisin kaikkien alojen uusia tutkimustuloksia pyritäänkin useimmiten sovittamaan toisten alojen näkemysten muodostamaan kokonaiskuvaan. Olisikin typerää olettaa, että ottamatta huomioon kaikkia mahdollisia lähteitä voitaisiin aikaansaada kovinkaan kattavaa käsitystä Suomen esihistoriasta.
Geenien kertomaa
Suomalaisille tehdyt geneettiset tutkimukset todistavat, että Suomen kansa on perimältään hyvin yhtenäinen: lähes kaikki polveutuvat samasta pienestä alkuväestöstä, joka on elänyt varsin tiivisti omissa oloissaan. Geeniperimämme on varsin suurelta osin läntistä: suomalaisten ja indoeurooppalaisten kansojen, kuten vaikkapa ruotsalaisten, välillä ei ole ratkaisevia geneettisiä eroja. Tämä herättää monia kysymyksiä, sillä suomen kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen, ei suinkaan indoeurooppalaisiin kieliin. Näihin kysymyksiin vastaamisen helpottamiseksi on muistettava eräs tärkeä seikka: geenit periytyvät molemmilta vanhemmilta, mutta kielen voi oppia kummalta tahansa tai joltakin aivan muulta taholta.
Suomalais-ugrilaiset kansat ja kielet
Kansan tärkeimpänä identiteettiperusteena pidetään yleensä kieltä: jokapäiväisen kommunikaatiomme välineenä kieli onkin erittäin merkittävä yhtenäistävä tai erottava tekijä. Koska suomen kieli todistetusti kuuluu suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen yhdessä mm. saamen, viron ja unkarin kanssa, katsotaan suomalaisten olevan suomalais-ugrilainen kansa, ja muut suomalais-ugrilaisten kielten puhujat ovat sukulaiskansojamme.
Suomalais-ugrilaisia kieliä yhdistää se, että kaikki ne voidaan johtaa samaan, niin sanottuun uralilaiseen kantakieleen, jota yhteiset esi-isämme ovat kenties joskus puhuneet. Tähän tulokseen on tultu jo pitkään harjoitetun vertailevan kielitieteen pohjalta: kielten sukulaisuutta selvitettäessä kieliopilliset rakenneyhtäläisyydet ovat oleellisempia kuin sanastojen samanlaisuus. Kielitieteellisen tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää eri nykykielten syntyvaiheet, alkuperä, ja sukulaiskielten eriytyminen toisistaan. Tämän tutkimuksen avulla on rekonstruoitu useita teoreettisia kielen kehitysvaiheita: sitä, että juuri rekonstruoidun kielen kaltaista olisi joskus puhuttu, ei kuitenkaan voida mitenkään todistaa.
Kielentutkimuksella historiallisena lähteenä on paljon ongelmia: erilaisia kantakieliä voidaan kyllä rekonstruoida ja eri kielissä tapahtuneet muutokset asettaa aikajärjestykseen, mutta muutoksien ajoittaminen on hyvin vaikeaa. Voidaan otaksua, että uralilainen kantakieli jakautui suomalais-ugrilaiseksi kantakieleksi ja kantasamojediksi 6000-4000 eKr., suomalais-ugrilainen kantakieli suomalais-permiläiseksi ja ugrilaiseksi 4000-2000 eKr. Suomalais-permiläisen ajan päättymiselle ei ole mitään luotettavaa ajoitusta, mutta suomalais-volgalaisen kantakielen on laskettava hajonneen viimeistään 1500 eKr. ja varhaiskantasuomen viimeistään 1000 eKr. (Korhonen 1976).
Alkukoti
Suomalais-ugrilaisten kansojen alkukotia on etsitty monista paikoista, pääasiassa kuitenkin Venäjältä ja erityisesti Ural-vuoriston seudulta. Kielentutkimuksen alalla merkittävimmäksi on katsottu eri puiden nimiin ja niiden esiintymiseen eri kielissä sekä paleoekologian (muinaisten kasvien ja eläinten tutkimuksen) perusteella näiden puulajien levinneisyydestä saatuihin tietoihin perustuva määritys, jonka mukaan nykyisten suomalais-ugrilaisten kansojen esi-isiä olisi asunut Keski-Uralilta pohjoiseen, Ob-joen ala- ja keskijuoksun varsilla sekä pohjoisilla Uralinseuduilla. Tämäkään määritys ei tietenkään ole aivan varma; tämänhetkisen tutkimuksen perusteella se kuitenkin vaikuttaisi varsin luotettavalta.
Muitakin rekonstruoitujen alkukielten sanastoon perustuvia arvioita on tehty: koska vanhin merisanasto puuttuu, on oletettavaa, että alkukoti ei sijainnut ainakaan meren rannalla (esim. sanat meri, lohi ja ankerias ovat balttilaisia lainoja). Hyvin vanhaa omaperäistä veteen liittyvää sanastoa sen sijaan löytyy (esim. joki, soutaa, kala), joten vesistöjen lähistöllä esi-isämme ovat kuitenkin asuneet. Lisäksi vanhimmat suomalais-ugrilaisiin kantakieliin omaksutut lainasanat ovat indoeurooppalaisista kielistä, joiden puhujia asui varhaisempina aikoina lähinnä nykyisestä Suomesta itään sijaitsevilla seuduilla.
Suomalaisten monenkirjavat esi-isät
Arviot siitä, milloin suomalais-ugrilaista kieltä puhuva kansa on saapunut nykyisen Suomen maaperälle, vaihtelevat suuresti. Aiemman tutkimuksen perusteella epäiltiin, että tämä olisi tapahtunut vasta ensimmäisillä vuosisadoilla jKr., mitä ennen Suomessa olisi asunut pääasiassa skandinaavista alkuperää olevaa väestöä. Nykyisin uskotaan, että tämä tapahtui kuitenkin paljon aiemmin, kampakeraamisen kauden (n. 4200-1900 eKr.) jälkeen eli Suomen kivikauden loppupuolella.
Myös ajatukset siitä, mitä alkuperää Suomen aiempi väestö mahdollisesti oli, ovat sittemmin muuttuneet: nykykäsitysten mukaan niin sanotun Suomussalmen kulttuurin edustajat olivat myös saapuneet Suomeen idästä, mutteivät todennäköisesti puhuneet suomalais-ugrilaista kieltä. Tätä mietittäessä on muistettava, että kivikauden Euroopassa on arvioitu olleen ehkä jopa 10 000 erilaista kieltä, joista useimpia on puhunut vain muutaman sadan hengen suuruinen heimo; myöhemmin, kulttuurin ja elinolosuhteiden muuttuessa, useimmat näistä heimoista sulautuivat suurempiin omaksuen samalla näiden kielen. Voi hyvinkin olla, että Suomenkin varsin pienen, ehkä noin 5000 hengen suuruiseksi arvioidun, metsästyksellä ja keräilyllä itsensä elättäneen alkuväestön keskuudessa on puhuttu useampia eri kieliä, jotka nyttemmin ovat hävinneet jättäen jälkeensä vain muutamia nyky-Suomessakin esiintyviä sanajäänteitä, kuten esimerkiksi hyvinkin keskeiseen sanastoon kuuluvat sanat nenä ja sammal.
Sekä alkuperäisväestön että Suomeen saapuneiden suomalais-ugrilaisten kielten puhujien uskotaan tulleen idästä: mistä siis läntinen geeniperimämme? Nykytutkimuksen perusteella on varsin selvää, etteivät suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat suinkaan olleet ainoita, joita Suomen laajat ja harvaanasutut erämaat kiinnostivat. Suomen esihistoriallisen ajan väestömäärä taas oli niin pieni, että perimässä tapahtuvien suurtenkin muutosten aiheuttamiseen riitti pienehkökin joukko uusia asukkaita, rauhanomaisia tai valloitushaluisia.
Suuri väestöryhmä oli Suomeen n. 2500 eKr. saapuneet vasarakirveskulttuurin edustajat, jotka ilmeisesti olivat peräisin Baltiasta. On todennäköistä, että tämän myös nuorakeraamiseksi kutsutun kulttuurin edustajat tunsivat sekä maanviljelyn että karjanhoidon, vaikkei siitä Suomesta olekaan löytynyt todisteita. Pronssikauden (1500-500eKr.) aikana Suomeen, erityisesti Varsinais-Suomen alueelle länsirannikolle, alkoi muuttaa skandinaaveja, jotka toivat mukanaan runsaasti germaanisia lainasanoja. Molemmat väestöryhmät sulautuivat ilmeisen tehokkaasti aiempaan väestöön.
Suomen heimot ja kieli
Rautakauden lopulla Suomessa oli kolme selkeästi erillisiksi katsottavaa heimoa: varsinaissuomalaiset, jotka asuivat länsirannikolla; karjalaiset, jotka asuttivat itää, ja metsien hämäläiset, jotka eivät välttämättä vielä olleet kovinkaan erillään saamelaisista, joita vielä tuohon aikaan kulki runsaasti Etelä-Suomessakin. Viimeisen ajatuksen perusteena on käytetty mm. sitä, että hämäläinen ja saamelainen olivat alkujaan sama sana.
Suomen kielen murteiden nykyjakauman juuret ovat esihistoriallisen ajan lopun, eli rautakauden, asutusalueissa. Nykyisten lounaismurteiden alkumuotoja puhuttiin Varsinais-Suomessa ja Eurajoen seudulla; hämäläismurteita Kokemäenjoen ympäristössä; kaakkoismurteita Laatokan länsi- ja luoteisrannoilla sekä savolaismurteiden esimuotoja Mikkelin seudulla. Viimeksi mainitun katsotaan olleen pääosin karjalaisperäistä asutusta, jossa on kuitenkin jo varhain ollut varsin runsaasti hämäläisiä lisiä. Edellä mainituista epäillään Hämeen ja Varsinais-Suomen murteiden olevan vanhimpia, mutta varmuutta tästäkään ei ole.
Yhtenäinen Suomen kieli alkoi kehittyä vasta uudella ajalla kirjakielen myötä: sen pohjana oli Turun seudulla puhuttu varsinaissuomalainen murre.
Lopuksi
Artikkelin lopuksi voin siis todeta, että nykyisten suomalaisten esi-isät saapuivat Suomeen pitkän ajan kuluessa ja kaikista loogisilta tuntuvista suunnista: joka tapauksessa merkittävimmät väestön siirtymät tapahtuivat ennen historiallisen ajan alkua, mikä mahdollisti suomalaisten geeniperimän kehittymisen aivan omanlaisekseen. Esi-isämme puhuivat monia eri kieliä ja murteita, mutta lopulta suurin osa kuitenkin päätyi puhumaan alkuperältään suomalais-ugrilaista kieltä, johon toki lainattiin paljon sanoja ja aineksia muualta. Laajan Suomenmaan alueella asunut kansa ei ennen aivan uusinta aikaa ole ollut kovinkaan yhtenäinen, vaan eri heimoihin kuuluneet ja eri murteita puhuneet väestöryhmät ovat selkeästi erottuneet toisistaan.
Jenni Sahramaa
Lähteet
Suomen väestön esihistorialliset juuret. Suomen tiedeseuran julkaisu vuodelta 1984.
Kaisa Häkkinen: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. SKS 1996.
Kaisu-Maija Nenonen - Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. WSOY 1998.
© 1996-2004 Harmaasudet ry