Suomalainen nimistö
Tällä artikkelillani on kaksi tavoitetta: esitellä suomalaisen nimistöntutkimuksen perusasioita ja sen merkitystä esihistoriantutkimukselle sekä täydentää joiltakin osin aiemmin Harmaasusien Airuessa julkaistua Tomi Letonsaaren ansiokasta artikkelia muinaissuomalaisista etunimistä.
Käsittelen artikkelissani sekä henkilön- että paikannimiä koskevaa tutkimusta, koska Suomen esihistoriallisten aikojen osalta niiden tutkimustulokset ovat suuresti riippuvaisia toisistaan, eikä niitä ole mielestäni järkevää tämän artikkelin mittakaavassa erottaa.
Paikannimistö esihistoriallisena lähdeaineistona
Monin paikoin, joissa asutus on jatkunut katkeamatta esihistorialliselta ajalta asti, voi Suomessakin käytössä olla myös muinaisajalta peräisin olevia nimiä. Silloinkin, kun nämä nimet ovat asukkailta jo unohtuneet, niitä saattaa löytyä vanhoista kartoista ja asiakirjoista. Mikäli näiden nimien alkuperä ja niiden antajien päämäärät kyetään uskottavasti selvittämään, on niistä suurta iloa esihistoriallisen ajan tutkimukselle. Tällaisen tutkimuksen tiellä on kuitenkin monia esteitä, joita esikuvalleni Eero Kiviniemelle uskollisena pyrin tässä esittämään.
Suurin este erityisesti paikannimistön tutkimuksen tiellä on se, ettei Suomen paikannimistöstä yksinkertaisesti ole ollut olemassa riittävän laajaa ja kattavaa selvitystä, että vertailevaa tutkimusta olisi todella voinut tehdä. Tilanne kuitenkin parantuu kaiken aikaa, ja toivon mukaan myös nimistöntutkimuksen lainalaisuuksia yleensä koskeviin periaatteisiin on nykyisin saatu lähdekirjallisuuteni julkaisun aikaista tilannetta paremmin aineistoa.
Erityyppisten nimien arvo nimistöntutkimukselle on erilainen. Jos sekä nimen ikä että sen antamisen tausta ovat suuresti tulkinnanvaraisia, sen todistusarvo on varsin vähäinen. Niinpä aineistoksi täytyykin valita joko iältään tai alkuperältään selkeitä nimiä. Toisaalta nimet, jotka ilmaisevat selkeästi havaittavissa olevaa, esimerkiksi maastoon liittyvää ominaisuutta, ovat historiantutkimuksen kannalta varsin merkityksettömiä: mitäpä uutta esimerkiksi nimi Isokallio lopulta voi kertoa, mikäli sitä käytetään kuvaamaan isoa kalliota? Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat nimet, jotka kuvaavat paikan muinaisia ominaisuuksia tai niiden antajan suhdetta paikkaan; tällaisia ovat esimerkiksi Uusimaa, Käräjäkallio ja Ristinummi.
Hyödyllisiä ovat myös selvästi vierasperäiset paikannimet, joiden avulla voidaan kartoittaa mm. asutusvirtauksia ja vierasperäisten siirtolaisten saapumista. Suomalaisia paikkoja on nimetty suomen kielen murteiden lisäksi skandinaavisilla, germaanisilla, balttilaisilla ja tuntemattomaksi jääneillä esihistoriallisilla kielillä. Tässäkin tulee kuitenkin vastaan monia ongelmia, sillä oman kielen osaksi omaksutuista lainasanoista muodostetut nimet ovat kotoperäisiä, ja näiden kahden tyypin erottelu saattaa olla vaikeaa. Lisäksi nimien ajoitus voi tuottaa runsaasti ongelmia: vaikka esimerkiksi Suomen ruotsinkieliset paikkakunnat olisivat hyvin voineet saada nimensä jo pronssikaudella, uskotaan niiden nimien kuitenkin olevan enimmäkseen peräisin aikaisintaan keskiajalta.
Jonkin tietyn nimen alkuperää pohdittaessa on kaiken muun lisäksi otettava huomioon myös muut samantyyppiset nimet ja se, ovatko nekin johdettavissa samoista lähteistä vai eivät.
Nimeämisen perusteita
Nimenantaminen on tuskin koskaan satunnaista: se perustuu aina jonkinlaisiin malleihin. Jos näitä malleja kyetään jäljittämään, voidaan jäljittää myös näiden mallien mukaan annettuja nimiä ja esimerkiksi tehdä oletuksia siitä, että samantyyppiset nimet on annettu samantyyppisistä syistä tai mahdollisesti saman väestöryhmän toimesta. Tähänkin sisältyy suuria ongelmia: samaan lopputulokseen, johonkin tiettyyn nimeen, voi päätyä hyvin monella eri tapaa, ja näitä mielensisäisiä prosesseja on jälkikäteen hyvin hankala jäljittää. Niinpä, vaikka tiettyä lainalaisuutta nimistössä esiintyisikin, ovat sen pohjalta tehdyt päätelmät parhaimmillaankin vain hyviä arvauksia.
Annetun nimen taustalla olevia perusteita mietittäessä on muistettava, ettei nimi välttämättä kuvasta objektiivista todellisuutta. Nimeämisperusteena on usein nimenomaan samankaltaisia paikkoja erottava ominaisuus, eivätkä kulttuurin kannalta tavanomaisina pidetyt asiat välttämättä näy nimissä. Esimerkiksi viljelyskasveja tarkoittavat sanat ovat varsin harvinaisia vanhojen viljelysten nimissä.
Hyödyllisiä paikannimiä
Esihistoriantutkimuksen kannalta erityisen hyödyllisenä voidaan pitää vesistöjen nimiä. Näin on siksi, että vesistöt olivat esi-isillemme monellakin tapaa elintärkeitä: niiden rannoilla asuttiin sekä ravinnonhankinnan että kulkuyhteyksien vuoksi. Niinpä monet vesistönnimet ovatkin nimikerrostumamme vanhinta osaa, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa useammastakin paikasta löytyvät Pyhäjärvi ja Hiidenvesi.
Alkuperältään itsestään selviksi on helppo tulkita tiettyihin ihmisryhmiin liittyvät nimet, kuten vaikkapa Ruotsinkylä tai Lapinlahti. Näissäkin on kuitenkin runsaasti tulkinnanvaraa mm. nimen iän suhteen, ja lisäksi Etelä-Suomessakin kovasti yleisiin Lappi-alkuisiin paikannimiin liittyy yksi tulkintaa vaikeuttava erityisseikka: sanalla ”lappi” ei mitenkään välttämättä ole aiemmin viitattu yksinomaan saamelaisiin, vaan lappalainen on voinut tarkoittaa mitä tahansa syrjäseutujen asukasta.
Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimusongelmaksi on muodostunut kysymys nkV-loppuisten (V = mikä tahansa vokaali) paikannimien alkuperästä. Nämä Turenki, Osmankajärvi, Puolanka, Hyvinkää -tyyppiset paikannimet ovat Suomessa varsin yleisiä, ja vaikka niistä osan alkuperä kyetään selvittämään, iso osa jää edelleen selvittämättömiksi. On esitetty mielenkiintoinen näkemys, jonka mukaan osa näistä nimistä voisi olla peräisin rautakautisen rintamaa-alueen ulkopuolella eläneiltä väestönosilta, saamelaisilta ja mahdollisesti näihin enemmän tai vähemmän samastuvilta hämäläisiltä. Nämä lähes puhtaasti metsästyksellä ja keräilyllä itsensä elättäneet ihmiset ovat arkeologisesti vaikeasti tavoitettavissa, ja siten heidän kulttuuristaan on vaikea sanoa mitään varmaa. On kuitenkin mahdollista, että kielelle muuten varsin vieraalla nkV-päätteellä olisi tavallaan merkitty nimisana vierasperäiseksi, ja siten esimerkiksi osoitettu jonkun tietyn järven kalavesien olevan vaikkapa jonkin voimakkaan saamelaissuvun omaisuutta. Monet nkV-päätteisistä nimistä onkin osoitettu lappalaisperäisiksi, mutta se, onko yllä esitetty ajatusleikki todella ollut käytössä nimeämismallina, tuskin selviää koskaan kovin varmasti. Tämä sama ongelma on kaikessa esihistoriantutkimuksessa: koska tahansa uusi löytö tai oivallus voi pakottaa asettamaan kaikki vanhat teoriat kyseenalaisiksi, olivat ne sitten kuinka mielenkiintoisia tahansa.
Muinaiset henkilönimet
Suomalaisten nimeämisperinteessä tapahtui kristinuskon myötä jyrkkä käänne: vanhat henkilönimet korvattiin lähes kokonaisuudessaan raamatullisilla ja muilla kristillisillä nimillä. Vaikka erityisesti syrjäseuduilla vanha nimeämisperinne säilyi vielä useita satoja vuosia, viimeistään uskonpuhdistuksen ja uuden ajan myötä se hävitettiin lähes täydellisesti. Niinpä tietomme siitä, millaisia etunimiä Suomessa käytettiin ennen kristinuskoa, perustuvat lähinnä säilyneisiin asiakirjamerkintöihin, joita on käytettävissä lähinnä 1500-luvulta eteenpäin (lähes kaikki vanhemmat suomalaiset asiakirjat ovat tuhoutuneet), sekä paikan- ja sukunimissä säilyneisiin nimiin. Jälkimmäisen perusteella on muodostettu suurin osa muinaissuomalaista nimeämisperinnettä kuvaavista käsityksistä.
Tutkimusten perusteella muinaissuomalaisten nimien tyypistä on esitetty kaksi toisistaan kohtuullisen jyrkästi eroavaa peruskäsitystä, jotka esittelen nyt pintapuolisesti.
Ensimmäinen käsitys on A.V. Forsmanin jo vuonna 1891 esittämä näkemys siitä, että suurin osa muinaissuomalaisista etunimistä olisi ollut yksiosaisia luonnonnimiä, kuten vaikkapa Hirvi, Kontio tai Tammi, ja lisäksi olisi esiintynyt myös kaksiosaisia Mielipäivä, Lempivalta -tyylisiä nimiä. Toisen näkemyksen taas esitti D.-E. Stoebke vuonna 1964 väittämällä, että juuri tämä kaksiosainen nimityyppi olisi nimeämistavoista vanhempi ja aidompi. Hänen mukaansa kantasuomalaisessa nimisysteemissä oli rajattu joukko kantanimiä (esim. Iha, Lempi, Mieli), joista sitten muodostettiin varsinaisia nimiä sekä johtamalla (Mieli-kkä, Mieli-tty) että yhdistelemällä (Ihalempi). Lisäksi oli olemassa joitakin sanoja, jotka saattoivat esiintyä vain nimen jälkimmäisenä osana (-heimo, -joutsi, -neuvo).
Stoebken mallin kaltainen nimisysteemi oli käytössä monilla indoeurooppalaisilla kansoilla, ja myöhemmin onkin nähty todennäköisenä, että suomalainen kaksiosaisten nimien järjestelmä olisi germaaneilta lainattu. Tätä puoltavat monet seikat, mutta vasta-argumenttejakin löytyy. Sellaisia ovat mm. suorien lainojen lähes täydellinen puuttuminen ja se, että nimien tyyppi on varsin erilainen: germaaniset nimet toivottavat kantajalleen enimmäkseen onnea sodissa ja taisteluissa, kun suomalaiset vastineet taas ovat huomattavasti seesteisempiä ja rauhallisempia. Kuitenkin se seikka, että kyseinen malli puuttuu täysin muilta suomalais-ugrilaisilta kansoilta kuin niiltä, jotka ovat olleet läheisissä kosketuksissa germaanien kanssa, puhuu varsin vahvasti germaaneilta lainaamisen teorian puolesta.
Vaikka Forsmanin alkuperäisessä muinaissuomalaisten nimen luettelossa olikin runsaasti myöhemmin toisaalta tulleiksi katsottuja nimiä ja hänen tutkimuksissaan oli muitakin nykynäkökulmasta varsin kyseenalaisia kohtia, on kuitenkin todennäköistä, että hänen näkemyksensä yksiosaisten nimien alkuperäisyydestä on paremmin perusteltavissa kuin Stoebken väitteet. Edelleen jää kuitenkin eräs ongelma, jota on paikan- ja sukunimistä koostuvan aineiston perusteella vaikea ratkaista: miten erottaa toisistaan seremoniallisesti annetut eli varsinaiset etunimet ja myöhemmin annetut lempi- ja lisänimet? Eräs näkemys on, että ns. toivenimet olisivat pääosin seremoniallisesti annettuja, kun taas luonnonnimet olisivat pääosin myöhempien ominaisuuksien, ulkonäön tai vastaavien seikkojen perusteella annettuja lisänimiä.
Nimien tarpeellisuus
Tässä vaiheessa hyppään hetkeksi sivupolulle esitelläkseni hieman vanhojen suomalaisten lempinimien hilpeää ja kirjavaa perinnettä, ja sitä kautta hieman kenties myös lempinimien erottelemisen ongelmia. Muutama, tässä pääasiassa huvittamaan tarkoitettu esi-isiämme esittelevä asiakirjapoiminta 1500-luvulta:
H Roskahändä, Anders Palkomaha, Påll Nachkanenä, Christer Risupä, Matz hietahousu ja Paska Lauri.
On todennäköistä, että vastaavia, enemmän tai vähemmän imartelevia lisänimiä oli käytössä myös varhaisemmilla esi-isillämme, vaikka pääosin nimistömme lienee kuitenkin ollut kohtuullisen asiallista. Mitä todennäköisimmin vanhaan nimijärjestelmäämme on kuulunut niin sanottu päänimi, joka on useimmiten jossakin muodossa seremoniallisesti annettu, ja joukko erilaisia ja eri tilanteissa käytettäviä lisänimiä. Tällaiset lisänimet ovat voineet viitata paitsi yksilön ominaisuuksiin (Risupää), myös esimerkiksi kertoa jotakin tämän sukulaisuussuhteista (patronyymi Vallanpoika), ammatista (Rautia = seppä) tai kotipaikasta (Saarelainen). Jotkut näistä lisänimistä ovat myöhemmin saattaneet alkaa periytyä. Joidenkin pohjalta on jopa voitu muodostaa nykyäänkin käytössä olevia sukunimiä, mutta ei pidetä kovin todennäköisenä, että ne olisivat muinaisina aikoina varsinaisesti periytyneet. Lisänimi on toki saattanut säilyä samana sukupolvesta toiseen esimerkiksi sillä perusteella, että myös ammatti on periytynyt. Toinen mahdollisuus on se, että on haluttu osoittaa lisänimen myöhemmin kantajan suhdetta aiempaan kantajaan, jolloin vaikkapa Kokko-Juhanin poikaa on saatettu kutsua Kokko-Eerikiksi (tai myöhemmin Eerik Kokoksi), vaikkei kyseessä ole varsinainen sukunimi ollutkaan.
Vanhoissa, loppujen lopuksi varsin pienissä ja sulkeutuneissa yhteisöissä pää- ja lisänimi riittivät mainiosti yksilöimään ihmisen. Myöhemmin, kun ihmisten henkilötietoja alettiin kerätä julkisen hallinnon käyttöön, tuli tarvetta kehittää säännöllisempi nimisysteemi. Patronyymisen lisänimen käyttö yleistyi näin Suomessakin viimeistään varhaisella keskiajalla, koska ihmisten asiakirjallista olemassaoloa varten tarvittiin standardisoitu kutsumistapa: erityisesti ruotsiksi käytettynä patronyyminen, Matinpoika=Matsson -tyylinen nimijärjestelmä sopi mainiosti ruotsalaisperäisen hallinnon veroluetteloihin. Tällaiset -poika -tyyppiset lisänimet saattoivat isän lisäksi viitata myös siihen taloon, jossa niiden kantaja asusti tai josta tämä oli kotoisin.
Näin lopuksi täytyy puhtaasta historianelävöittäjänäkökulmasta todeta, että koska varmaa tietoutta muinaissuomalaisesta nimisysteemistä tuskin on saatavissa, voimme aivan mainiosti jatkaa kohtuullisen säännöttömän luonnonnimisysteemin käyttöä, mahdollisesti toki aiempaa runsaammilla lisänimillä höystettynä.
Jenni Sahramaa
Lähteet
Suomen väestön esihistorialliset juuret. Suomen tiedeseuran julkaisu 1984. Erityisesti Eero Kiviniemen artikkeli ”Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona”.
Kaisa Häkkinen: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. SKS 1996. Erityisesti luku 7: Esihistoria ja nimistöntutkimus.
Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet. Weilin+Göös 1982.
Tomi Letonsaari: Muinaissuomalaisista nimistä. Harmaasusien Airut ******.
Kustaa Vilkuna: Etunimet. Otava, 2. painos 1990.
© 1996-2004 Harmaasudet ry