Rauni 2 - Talvi saapuu
Lunta satoi hiljakseen. Istuskelin yksin tapani mukaan uhrikiven vieressä talven tuloa katselemassa. Valkoisia hiutaleita kasaantui olkapäilleni, aika ajoin kohotin kättäni pyyhkäistäkseni ne pois. Pitkästä aikaa olin pukenut päälleni lämpimät vaatteet, paksun päällysmekon, lampaantaljasta ommellut pörröiset lapaset ja paksusta valkeasta villasta itse kutomani viitan. Sitä kiinnittämässä oli pronssista valettu pitkulainen nuolenmuotoinen solki, josta olin kovin ylpeä.
Kun nostin kämmeneni kasvoilleni lämmittämään kylmää nenääni, saatoin tuntea etäisesti lampaan tuoksun. Se muistutti minua menneistä kesistä, joina vanhemmalla veljelläni Ilmarilla ainoana meistä lapsista oli lupa mennä lampaiden aitaukseen niitä ruokkimaan. Kadehdin häntä silloin kovasti, sillä olisin halunnut työntää käteni lämpöisen lampaan pehmoiseen turkkiin. Äitini oli ollut taitava huomaamaan aikeeni, enkä yleensä ollut ehtinyt pitkällekään hänen katseensa ulottumattomiin. Jouduin vielä tuolloin tyytymään kerityn villan pehmeyteen ja alistumaan Ilmarin kiusoitteluun, mutta onnekseni kesiä kului ja viimein minäkin pääsin osalliseksi eläintemme hoidosta. En ollut kuitenkaan ehtinyt vieläkään kyllästyä siihen, kuten moniin muihin talomme töihin. Kahden lehmämme ja viiden lampaamme talvirehu oli jo aikaa sitten korjattu talteen heinää kasvavilta mailta ja luonnonniityiltä. Oloni oli hykerryttävän onnellinen, vaikka rankka talvi olisi edessä.
Ei kylmä puhuri liian pian tullut, ei tosiaankaan. Olihan sitä syksyä kestänyt veljenikin onneksi aika pitkälle, sillä ilman myöhäistä pakkasen pauketta ei hän olisi saanut pirttiään valmiiksi ennen kinosten kohoamista. Nyt tuisku ja lumen tuprutus ei haitannut omassa tuvassa istujia hetkeäkään. Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan kotitalostani. Minun oli Ilmaria kova ikävä ainaisesta kiistelystämme ja keskinäisestä kiusoittelustamme huolimatta.
Toisinaan olin kesällä kipaissut metsän poikki veljen rakennuspuuhia katsomaan. Olin ollut siitä niin innoissani, etten yleensä ollut muistanut pelätä edes metsänpeittoon joutumista. Ei hän toki yksin rakentanut, vaan mukana oli ollut monta lähiseudun miestä, naapurin Väinö-poikakin siellä muutaman seipään oli kantanut. Eikä siitä yksin mitään olisi tullutkaan, suuresta talosta nimittäin. Ainakaan yhdessä suvessa, saati kahdessakaan. Heidän pihapiiriinsä nousi kaiken muun tarpeellisen lisäksi Ilmarin ensimmäinen oma pieni paja, josta puhuessaan veljeni suu väkisinkin pyrki hymyyn. Oli ihanaa nähdä hänet niin onnellisena.
Veljeni nuorikosta Pajusta oli ollut minulle jonkin verran seuraa. Toisinaan miesten rakentaessa istuimme nurmella tekemässä käsitöitä ja puhelemassa keskenämme. Ne valoisat päivät olivat oikeastaan kuluneet kohdallani kuin siivillä, huolettoman oleilun merkeissä ilman turhaa huolta huomisesta. Paju oli touhukas, kuten ahkeran emännän pitikin, ja hänen ansioistaan minäkin kannoin liekoja värjäyspataan. Jaksoin haaveilla vyyhdistä keltaista lankaa, sillä vielä ei minun tarvinnut huolehtia suurista asioista. Oli naimakaupoistani kuitenkin jo jonkin verran puhuttu. Aikaisintaan ensi suvena minusta tulisi emäntä johonkin keskisuureen taloon lähellä tai kaukana. Kieltämättä ajatukseni usein sivusivat tätä tosiasiaa.
Vilkaisin metsän suuntaan, mutta en nähnyt ainoatakaan eläintä, ainoastaan puiden lumiset oksat. Jälkiä oli sen sijaan jäänyt hangelle, ja niitä risteili vierelläni suuntaan jos toiseenkin. Eilen oli ollut vasta hieman kuuraa maassa ja tänään pakkaslumen valkeus ihan häikäisi silmiä. Alun perin olin tullut ulos tuomaan pellavaisia vaatteita hangelle saamaan lisää valkeutta ja puhtautta, mutta askareen hoidettuani jäin ulos istuskelemaan, kuten niin useasti ennenkin. Olin puuhastellut yksin jo melko pitkään, sillä naapurin Mielo-tyttö, Väinön vanhempi sisar, oli viime suvena naitettu kauas pois, eikä toista ystävää minulle ollut lähitaloista löytynyt. Väinökin oli kaivannut sisartaan, mutta saatuaan purkaa minulle sydäntään oli hänen mielensä keventynyt. Nykyään hän tiukan Mielitenho-isänsä mutinoista huolimatta vietti aikaansa Keihärin kanssa metsässä jousten ja nuolten kanssa. Keihäri oli nuoremmista veljistäni vanhempi, ja oli alkanut viimeisen vuoden aikana saada vastuuntuntoa - oli jopa syksymmällä komentanut minua ja Tavia kanssaan metsään keräämään sen tyhjäksi marjoista ja sienistä. Hän oli ottamassa Ilmarin paikkaa kotitalossamme, enkä pannut sitä lainkaan pahakseni.
-Joko sinä taas jäit ulos istuskelemaan, Rauni? Täällä olisi sinulle kuules työtä vaikka muille jakaa. Nauriitakin pitäisi pilkkoa, äidin huhuilu kiiri korviini vaativana. Panin merkille hänen poikkeuksellisen matalan äänensä.
-Tullaan tullaan, huusin vastaan ja jätin paikkani uhrikiven vieressä toivoen, ettei piakkoin tarvitsisi kaivertaa uutta kuppia siihen. Äiti oli nimittäin edelleen melko sairas, eivätkä kylmä ilma ja raaka pakkanen tosiaankaan tehneet hänelle hyvää.Viljan luotteet ajoivat kyllä asiansa, mutta uusi tauti oli pienen tauon jälkeen ottanut äidissä vallan. Huomenissa kipaisisin uudemman kerran Viljan puheille, mikäli se olisi tarpeen. Vaikka pelkäsinkin tuota naista, en silti kyseenalaistanut hänen mahtiaan.
Sisään tullessani riisuin viittani ja lapaseni, pinosin ne lavitsalle ja syvään huokaisten kävin nauriiden kimppuun. Isän väkipuukolla olikin niitä helppo paloitella, ja aika ajoin kävin kaatamassa lisää naurislohkoja tulen yllä kiehuvaan pataan. Hyräilin itsekseni työtä tehdessäni. Äitini istui lavitsalla hirventaljan alla ja komensi paikalle saapunutta Keihäriäkin ottamaan osaa ruoanlaittoon. Vilkaisin odottaen veljeeni, sillä hän ei ollut koskaan suhtautunut suopeasti naisten töiden tekemiseen, eihän se ollut oikein sopivaakaan. Nyt hän kuitenkin vastustelematta otti esiin puukkonsa ja istahti minua vastapäätä. Huoli äidistä ilmeisesti kaihersi mieliämme niin paljon, ettemme virkanneet sanaakaan siinä istuessamme. Isämme saapui metsältä parahiksi nauttimaan aikaansaannoksistamme, mutta ruokahetki oli tavanomaiseen verrattuna kovin hiljainen. Ainoastaan Tavi jaksoi kertoa äidille pyörimisestään lumihangessa. Ajattelin hänen olevan vielä liian nuori ymmärtämään, ettei kaikki ollut ihan kunnossa.
Ilta hämärtyi jo. Syötyäni otin esiin keskeneräisen lautanauhaloimeni ja pellavaisen pussukan, jossa lautojani säilytin. Niiden kanssa istahdin nurkkaan kaikessa rauhassa. Aloin keskittyneesti pujottaa lankoja lautoihin yksi kerrallaan, enkä sitä tehdessäni pystynyt kiinnittämään huomiota mihinkään muuhun. Olin päässyt viidenteen lautaan asti, kun yhtäkkiä sain niskaani jotakin jääkylmää. Säikähdin ja pudotin laudat kädestäni. Käännähdin ja näin Tavin nauramassa minulle vielä vähän lunta lapasissaan. Minua harmitti hukkaan heitetty työ niin, että tiuskaisin ilkeästi veljelleni tämän olevan hyödyttömin ihminen koko kylässä. Siitäkös tämä suuttui ja lähti samantien takaisin ulos. Äitini vilkaisi minuun varoittavasti. -Miten te lapset jaksattekin, hän vain sanoi väsyneesti. -Ole kiitollinen siitä, ettei isäsi ollut kuulemassa.
Minua ei yhtään olisi huvittanut aloittaa pujotusta alusta, mutta olin lykännyt sitä jo kauan. Joskushan se kumminkin olisi tehtävä. Talvi-iltojen puhdetöitä kyllä riitti nauhanpunonnan lisäksi, sen tiesin ilman äitini hienovaraista vihjailuakin. Huokaisin siis syvään, ja vetäisin jäljellejääneet langat laudoista irti pujottaakseni ne niihin takaisin. Hikikarpalot nousivat otsalleni pähkäillessäni oikeaa järjestystä. Jokainen lanka oli suuren työn lopputulos ja tällä kertaa halusin onnistua kuviossa. Mielolla oli ollut leveä vyönauha, jossa toistuivat kauniit aaltoviivat, ja olin pitkään havitellut itselleni jotakin samankaltaista. Nyt minua ei estäisi edes tarvittava lankamäärä, sillä olin kerännyt muutamia kauniinvärisiä lankakeriä sitä varten säästöön.
Saatuani viimein kaikki langat paikoilleen jännitys valtasi minut. Mitäpä jos saisinkin purkaa kaiken ja aloittaa taas alusta, tällä kertaa syynä epäonnistunut kuvio? Laitoin reippaasti loimen toisen pään valmiilla nauhalla kiinni pöydänjalkaan ja toisen sidoin vyölleni. Käännettyäni lautoja neljännen kerran saatoin huokaista helpotuksesta, sillä silmieni alla muodostui nauhaan kuva toivomastani linnusta. Jaksoin lumoutua siitä kerran toisensa jälkeen ja kääntelin lautoja ahkerasti, kunnes ympärilläni alettiin valmistautua yöpuulle. Kokosin käsityöni tyytyväisenä itseeni ja työnsin sen pussiin.
Näin unta suuresta kokkolinnusta, joka oli levittänyt valtavat siipensä punaisen, sinisen ja keltaisen eri sävyissä hehkuvalle kirjokannelle. Se kantoi keskeneräistä vyötäni nokassaan ja saatoin kuulla lautojen äänen niiden iskeytyessä toisiaan vasten. Lähdin harmistuneena seuraamaan lintua kohti metsää. Linnun vauhti kiihtyi ja sen siiveniskut kävivät nopeammiksi ja nopeammiksi. Jouduin juoksemaan sen jäljessä, mutta välimatka kasvoi kasvamistaan. Rannan tultua vastaan jatkoi kokko lentoaan kohti taivaanrantaa ja minä vaivuin pettyneenä rantahiekalle katsomaan sen menoa.
Heräsin sydän pamppaillen siihen, että joku nyki minua jalasta. Hieraisin unisia silmiäni ja kuulin Keihärin äänen. -Herää jo Rauni, kuiskasi hän. -Nouse ylös, nyt mennään!
En ehtinyt kummastella hiukkaakaan veljeni käytöstä, sillä hän tarttui käteeni ja veti minut mukaansa. Päästyämme ulos pirtistä aukaisin suuni tiedustellakseni herätyksen syytä, mutta suljin sen samantien katsottuani taivaalle. Täsmälleen kuten unessani leimusi taivaanranta kirjavana. -Revontulia, tokaisi Keihärin vieressä seisova Väinö minulle hymyillen.
Jonkin aikaa seisoimme ihan hiljaa ainoastaan katselemassa, mutta viimein Keihäri avasi suunsa ja selitti olleensa Väinön kanssa metsällä myöhään yöhön salaa vanhemmiltamme. Olin hänen puolestaan tyytyväinen siitä, ettei isä ollut kiinnittänyt huomiota toisen jäljelläolevan poikansa puuttumiseen. Äidin uusi sairastuminen taisi viedä isänkin pois tolaltaan. Hetken arasteltuani otin asian puheeksi ja kerroin veljelleni olevani taas kovin huolissani. Hän nyökkäsi ja painoi katseensa maahan. Näin kyynelkarpalon hänen poskellaan ja kurotin halaamaan häntä. -Huomenna menen Viljan luona käymään, mikäli säät sallivat, sanoin ja pyyhkäisin hänen poskensa kuivaksi kyynelistä. Väinö katsoi meitä vaikeana, enkä ihmetellyt hänen suhtautumistaan yhtään.
Yhtäkkiä huomasin palelevani, sillä en ollut ehtinyt edes viittaa päälleni ottaa lähtiessäni ulos. Aloin heti huolehtia poikien vaatetuksesta, mutta huojennuin nähdessäni karvalakit ja paksut töppöset.
-Mene sinä vain takaisin nukkumaan, sanoi Väinö. -Keihäri tulee vielä saattamaan minut kotiin.
Vilkaisin ympärilleni ja näin Keihärin pudottaneen kaikki tavaransa oven viereen. Pojat tarttuivat toisiaan olkapäistä kiinni ja lähtivät kulkemaan polkua kohti Tenholaa. Pudistin päätäni ja astuin sisään pirttiin. Se oli ehtinyt kylmetä, mutta onneksi Tavin kylki olisi varmaan mukavan lämmin. Tungin väkisin taljan alle veljeni viereen ja nukahdin miltei heti. Havahduin hetkeksi Keihärin kömpiessä lavitsalle, mutta sitten tuli taas hiljaista.
© 1996-2004 Harmaasudet ry