Junalla 13 minuuttia keskustaan, kaksi minuuttia kävelyä Rautatientorille ja bussilla 25 minuuttia määränpäähän. Mitä, kulkeeko bussi vain puolen tunnin välein? Täytyykö todellakin odottaa noin pitkään? Eihän tälläistä voi käsittää!
Etenkin pääkaupunkiseudulla ihmisten aikakäsitys tuntuu jollakin oudolla tavalla kieroutuvan. Elämä kiertyy kellon ympärille. Kaikkialle pitäisi päästä heti byrokratian kiemuroita lukuunottamatta – pankkijonossa 45 minuuttia ei ole aika eikä mikään. Odottaminen kymmentä minuuttia pidempään muodostuu tasatallaajalle lähes ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Jos metrosta myöhästyminen alkaa tuntua fataalilta, saattaisi olla jo syytä huolestua.
Sekuntiviisari, televisio ja joukkoliikenneaikataulut rajoittavat elämäämme pelottavan tehokkaasti. Palaveriin aamuyhdeksältä, lounaalle yhdeltä, kotiin viideltä. Kuudelta Kauniit ja Rohkeat, kahdeksalta jumppatunti, yhdeltätoista nukkumaan. Työ- tai opiskelukiireiden ohella vapaa-ajan ”pakolliset” harrastukset lisäävät hoppua ja sitä kautta myös stressiä. Entä jos en ehdikään tehdä tätä asiaa? En voi siirtää projektia, minulla ei kenties tulevaisuudessa ole sille aikaa. On opittava vauhdilla uutta, että pysyn mukana maailman menossa! Kuntoilu on välttämätöntä, jotta pysyisin hyvässä kunnossa enkä väsyisi töissäni ja harrastuksissani. Muut ovat jo niin kauan odottaneet tätä tuotosta, etten vain yksinkertaisesti voi jättää sitä tekemättä tai siirtää kauemmaksi tulevaisuuteen. Entä jos kuolen huomenna, enkä ole saanut elämässäni mitään merkittävää aikaan?
Kiirettä totta kai piisasi ennen vanhaankin. Heinä oli korjattava ennen poutasäiden loppumista, vilja ja vihannekset kylvettävä kasvukauden alkaessa. Hirvenhiihtoon lähdettiin juuri sinä talvipäivänä, jolloin hanki viimein suojasään jälkeen kantoi ihmistä, muttei raskasta eläintä. Yhteisölle elintärkeitä asioita ei ollut mahdollista siirtää seuraavaan hetkeen, päivään tai viikkoon. Karja ja talonväki oli ruokittava, puita hakattava ja talon mainetta pidettävä yllä. Elämänrytmi ei silti ollut kiinni minuuteissa. Kesänaika kiirehdittiin, mutta syystalven pitkinä iltapuhteina oli aikaa istua, tarinoida ja tehdä kädentöitä. Talven lyhyessä päivänvalossa ei kannattanut suuria ulkotöitä tai erityistä tarkkuutta vaativia puuhia aloittaa. Valoisa ja pimeä aika loivat vuorokauteen säännöllisen rytmin, jonka mukaan elämä kulki tasaista tahtiaan. Ylimääräistä vapaa-aikaa ei ollut, sillä talo tarjosi harrastetta yllin kyllin.
Kauppamatkat antoivat niille lähteville omanlaisensa irtioton arjesta. On helppo kuvitella, kuinka innoissaan juuri ja juuri miehen ikää kurotteleva poikanen on ollut kuullessaan pääsevänsä ensi kertaa mukaan markkinoille. Matkanteko otti oman aikansa etenkin kelirikkoaikana, mutta talvella liikuttiin sukkelasti hevos- tai härkävetoisella reellä ja suksilla jäätä ja metsäpolkuja myöten. Talven merkeistä ja ajasta pääteltiin, millä tienoin muut kauppamiehet markkinapaikalle tulisivat ja milloin sinne itse kannattaisi suunnata. Turhahan sitä olisi lumipyryllä tai myrskysäällä matkaan käydä, eivtähän niin tekisi muutkaan. Takaisin palattiin, kun tarpeellinen määrä tavaraa oli myyty – ajankäyttö ei ollut päivistä kiinni. Kiire oli hyvin suhteellista.
Liian moni nykyeläjä haaveilee rauhallisesta viikonlopusta tai edes yhdestä päivästä ilman mitään tekemistä. On vaikea olla aloittamatta uutta ja mielenkiintoista projektia, saati sitten jättää keskeneräisiä puuhia sikseen. Mutta vaatiiko nykyaika ihmiseltä todellakin niin paljon tuloksellisuutta ja pärjäämistä kuin väitetään, vai onko mielikuva menestymisestä kiirehtijän omaa harhaa ja lumetta? Ennemmin tai myöhemmin on odotettavissa, että liikaa yrittävä sortuu ylirasitukseen ja joutuu pakolliselle lomalle. Lepotilasta ei ole sen helpompi nauttia: niin moni asia jää tekemättä. Mitä kaikkea olisinkaan tällä ajalla saanut aikaan!
Ylenmääräinen kiire ei ainakaan helpota elämää. Vaikka menneen ajan ihmisten elämän kadehtiminen on turhaa, voisi hetkeen tarttumisesta ja asioiden ajallaan tekemisestä ottaa hieman opikseen. Levolla on aikansa, työllä samoin. Saavuttaako jatkuvalla hoppuilemisella loppujen lopuksi mitään todella tavoittelemisen arvoista?
Nina Talvela
päätoimittaja