Naiskuva muinaisessa Suomessa
Suomalaista ulkoisiin ominaisuuksiin perustuvaa naisihannetta kuvaillaan häälauluissa ja poikien toiverunoissa. Ihannenainen on suoraryhtinen, vaalea, punaposkinen ja hyvinvoipa. Naisen kuului olla verevä ja puoleensavetävä. Vaaleiden ja paksujen hiuksien ohella ihailtiin kuulakkaan kalpeaa, mutta silti terveen väristä ihoa. Poskien kaunis punotus kruunasi naisen kauneuden.
Suomalaisesta ihannenaisesta ja tavallisen naisen elämästä on säilynyt vain vähän tietoa menneiltä ajoilta, sillä kirjoitettua tietoa ei juurikaan ole. Suurin osa hyödynnettävissä olevasta tiedosta on säilynyt vanhoissa sananparsissa, runoissa ja lauluissa. Muinaissuomalaisten asenteiden ja uskomusten tutkiminen perustuu pitkälti näihin. Tosin aikojen kuluessa suullinen perinne muokkautuu vähitellen välittäjiensä mukaan. Koska elämä on kuitenkin säilynyt maaseudulla perusolemukseltaan pitkälti samankaltaisena aina 1800-luvulle asti, voidaan olettaa, että myös laulujen perusasiat ovat pysyneet suhteellisen samankaltaisina. Maanviljely-yhteiskunnan ihmisten elämä on aina 1900-luvulle asti ollut riippuvainen sääolosuhteista, taudeista ja sattumasta. Myös tavat ja perinteet ovat säilyneet satoja vuosia samankaltaisina: juhlat, syntymä, kuolema ja avioliitto ovat säilyttäneet merkityksensä lähes muuttumattomana vuosisatoja.
Suomalaista ulkoisiin ominaisuuksiin perustuvaa naisihannetta kuvaillaan muun muassa häälauluissa ja poikien toiverunoissa. Tavallisesti kuvattava nainen on suoraryhtinen, vaalea, punaposkinen ja hyvinvoipa. Naisen kuului olla verevä, nykymittapuulla ehkä huomattavastikin ylipainoinen, ja puoleensavetävä. Verevyys ja ylipaino olivat vielä viime vuosisadan alkupuolellakin toivottuja ominaisuuksia, sillä ne viestivät vauraudesta ja hyvästä terveydestä. Lihavalla naisella oli vararavintoa, jonka turvin selviytyä myös katovuonna. Pituus oli myös ylistyksen aihe: mitä pidempi sen parempi. Suuressa naisessa on enemmän voimaa, kestävyyttä ja tietysti näyttävyyttä.
Miesten päiväunelmissa naiset olivat lähinnä nuoria tyttöjä ja vanhemmat naiset ovat jääneet syrjään, kuten nykyäänkin. Vaaleiden ja paksujen hiuksien ohella ihailtiin kuulakkaan kalpeaa, mutta silti terveen väristä ihoa. Poskien kaunis punotus kruunasi naisen kauneuden. Kauneimmat silmät kuvataan säilyneissä runoissa yleensä suurina ja sinisinä, mutta on myös olemassa lauluja, joissa tummat silmät ja arktinen vaaleus yhdistettynä toisiinsa on saanut runosuonen pulppuamaan kauneuden ylistystä. Kulmakarvojen tuli naisella olla tummat ja kaarevat kuin puolikuu. Lauluissa toivottiin myös kapeaa suuta, mutta tämä saattaa yhtä hyvin olla niin suora ulkomuotoon kuin kuvainnollinen henkisiin ominaisuuksiinkin liittyvä toive.
Vastaavasti tummuus, pienuus ja laihuus olivat epätoivottuja ominaisuuksia. Naimatta jääneet naiset etsivät lauluissaan itsestään ulkomuodollisia vikoja ja selittivät kovaa kohtaloaan sanoen nokeentuneensa työteossa epämiellyttävän tummiksi ja siksi jääneensä vanhoiksi piioiksi. Esimerkiksi tummuuden rumuudesta on olemassa runo, jossa mies harkitsee ruman, pienen ja tumman vaimonsa ajamista kauas pois merten taakse etelään, jossa meren valkoisen vaahdon uskotaan pesevän pois tumman ja epämiellyttävän värin. Mies siis selkeästi häpeää vaimonsa ulkonäköä. Samassa runossa mies kadehtii muiden kauniita, vaaleita vaimoja.
Eri asemassa oleville naisille oli myös erilaisia kauneusihanteita. Emännän tuli olla verevä ja eroottisesti kiinnostava vaalea nainen, kun taas piian sopi olla soukempikin. Emännälle kunniaksi oli pyöreä vatsa, joka oli merkki joko meneillään olevasta tai useista menneistä raskauksista ja merkitsi siis hedelmällistä emäntää. Neidon puolestaan toivottiin olevan pienikokoisempi ja hennompi kuin emännän.
Puhtaus oli menneinä aikoina yhtä lailla naisen hyve ja tavoiteltava asia kuin nykyäänkin. Nuorta naista opastetaan vanhoissa lauluissa pitämään itsensä puhtaana ja miellyttävänä miehelle. Mieheltä vastaavaa hygieniaa ei kuitenkaan vaadita. Puhdas nainen on iholtaan vaaleampi, kauniimpi ja kuulaampi, kuin likainen. Näin nainen säilyy kauniina myös arjen keskellä ja on miehen silmälle mieleinen. Puhdas nainen ei myöskään haissut pahalle useiden peseytymiskertojen ansiosta. Nykyisin on kuitenkin vaikea mieltää, mitä puhtaus menneinä aikoina on tarkoittanut. Useasti peseytyminen on yhtä hyvin voinut merkitä kerran päivässä kuin viikossakin tapahtuvaa puhdistautumista.
Naisen rooli
Naisella oli muinaissuomalaisessa yhteiskunnassa vain kolme roolia: äiti, vaimo ja tytär. Tyttärenä nainen oli epätoivottu, sillä hänet piti kasvattaa ja ruokkia. Tämän jälkeen hänet luovutettiin kalliiden myötäjäisten kanssa toisen taloon työtä tekemään. Tytär oli kodilleen lähinnä taloudellinen rasite. Poika puolestaan jäi taloon tuottavaksi jäseneksi ja toi vielä miniänkin työtä tekemään. Poika oli myös tuon ajan eläketurva, sillä hän jäi pitämään huolta vanhemmistaan näiden tultua vanhoiksi ja heikoiksi.
Nuori nainen ei itse voinut päättää omasta tulevaisuudestaan, vaan hän oli avioliittomarkkinoilla pelkkää kauppatavaraa. Hänen kohtalostaan päättivät isä, äiti tai veljet, jotka saattoivat ”myydä” tytön itselleen suotuisimmalle ehdokkaalle. Nuorelle naiselle saatettiin vakuutella, miten hyvä ja rikas mies tuo onnea ja muuta hyvää, mutta tosiasiassa myyjä itse koitti hyötyä aina mahdollisimman paljon naimakaupasta. Naisten esineellistäminen huipentui ryöstöissä ja raiskauksissa.
Vaimona nainen oli miehensä talossa työvoimana ja jälkeläisiä tuottamassa. Hänen asemansa oli huomattavasti miestä raskaampi, sillä hänen piti raskaan työn lisäksi osallistua talouden hoitoon ja kestää useat raskaudet synnytyksineen tai keskenmenoineen. Nuorta vaimoa komensivat niin mies, appi kuin anoppikin. Avioliitossaan nainen oli käytännössä miehensä talon orja, mikä ei suinkaan miellyttänyt nuoria naisia ajatuksena. Kalevalassa onkin useita valitusvirsiä, joita nuoret tytöt lauloivat kuullessaan joutuvansa avioon. Vaihtoehdot tosin olivat vähissä: joko avioliitto tai kuolema. Itsemurha oli ainut tapa välttyä avioliitolta kokonaan.
Synnytysten ja henkiin jääneiden jälkeläisten myötä naisen asema miehensä suvussa yleensä parani. Nainen sai valtaa poikansa äitinä ja tyttärensä naittajana. Myös miesten ollessa pitkiä aikoja kauppa-, sota- tai metsästysretkillään emäntä oli vastussa talon asioista. Hän vastasi noina aikoina lapsineen, orjineen, renkeineen ja piikoineen koko talon pyörittämisestä ja toimeentulosta. Vanhetessaan nainen sai valtaa ja arvostusta sekä anoppina että korkean ikänsä vuoksi niin nuorempiin miehiin kuin naisiinkin ja pääsi komentamaan uutta miniää. Tällöin naisesta tuli perheensä ehdoton matriarkka.
Elias Lönnrotin Kalevalan kuva äitiydestä on kiistelty, sillä se kuvaa ihanneäidin loppumattoman uhrautuvaisena. Kalevalassa nainen on poikansa auttaja, opastaja ja ymmärtäjä. Poika oli äidilleen läheinen, sillä poika jäi äitinsä luokse pitämään talosta ja äidistään huolta, kun tytär puolestaan lähti pois. Suhde omaan tyttäreen jää yleensä viileäksi ja etäiseksi, sillä tytär on vain pois myytävää kauppatavaraa. Tyttärensä äitinä nainen saa vaikutusmahdollisuuksia solmiessaan tyttärensä avioliittoa. Onnistuessaan naittamaan tyttärensä mahtavaan tai rikkaaseen sukuun hänen oma asemansa paranee. Monet häälaulut ja itkuvirret kertovat kuitenkin Kalevalaa myönteisemmästä äiti – tytär –suhteesta, joissa huoletonta neitoaikaa ja kallista kasvattajaa ikävöidään miehelässä ollessa.
Nainen ja myytit
Kalevalan myyteissä näkyy naisen keskeinen asema yliluonnollisten voimien edustajana. Luojajumala on nainen, ei mies. Kansanrunoudessa on myös paljon naishenkiolentoja kuten Suvetar (valio vaimo), Etelätär (luonnon eukko), Hongotar (hyvä emäntä), Katajatar (kaunis neiti), Tuometar (Tapion tytär), Tellervo (Tapion neiti), Mielikki (metsän miniä). Myös Kuuhut ja Päivyt tai Kuutar ja Päivätär ovat luonteeltaan naisia. Päivän ja yön henget ovat useammin naisia kuin miehiä, samoin puiden ja muun luonnon henget. Erityisesti metsä koetaan naisellisena ja eroottisena ympäristönä. Luonnon henget ovat myyteissä hyviä henkiä, kun taas pahat henget ovat kuoleman henkiä.
Tuonelaa asuttaa monien runojen mukaan joukko naishenkiä, mutta mukana on myös muutamia miehiä, joita ovat Tuonen ukko ja poika sekä eräissä toisinnoissa Tapio ja hänen poikansa Nyyrikki. Henget olivat yleensä auttamishaluisia, kunhan vain pyytäjä osasi oikeat sanat. Toisaalta yhden hengen kieltäytyessä tekemästä palvelusta saattoi pyytäjää anoa toiselta, kenties suopeammalta hengeltä, vastaavaa palvelusta. Pohjolassa, Päivölässä, Hiidessä ja Tuonelassa tulijaa vastaan saapuu nainen, emäntä, joka auttaa Kalevalan taruissa tuonpuoleiseen saapuvaa miestä. Nainen toimii myös rajanvartijana tämän- ja tuonpuoleisen rajalla.
Monissa vanhoissa runoissa Tuonelaan vievä tie vie pohjoiseen ja alas, missä kuolema, taudit ja demonit asuvat. Tien kulkija kohtaa matkallaan Tuonen neidon ja akan, joilta joutuu pyytämään venettä päästäkseen Tuonelan virran yli. Kalevalan mukaan lähellä Tuonelaa sijaitsee Louhen Pohjola, jota hän hallitsee. Louhi, Pohjan akka, on mahtava noita, joka voi muuttaa muotoaan. Hän on myös kylmyyden henkilöitymä, hallan lähettäjä ja ilmentää mielikuvaa äärimmäisestä pahasta. Tosin Louhea pidetään vain harvoissa muinaisrunoissa pahana Kalevalan tapaan – onkin otaksuttu, että Lönnrotin luoma kuva Louhesta on selkeästi värittynyt. Pohjolan rikas emäntä joutuu muun muassa useimmissa alkuperäisissä Sampo-aihelman runoissa petoksen uhriksi Väinämöisen ja kumppanien ryöstäessä Sammon kieroin konstein. Lönnrotin Louhi on yhdistelmä muun muassa Tuonelan emännäksi toisinaan kuvatusta Kivuttaresta ja Tuonen akasta.
Menneen ajan komea nainen oli verevä, kookas ja vaalea. Suomessa naisihanne on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana merkittävästi – vielä viitisenkymmentä vuotta sitten kansanomaiset kauneuskäsitykset olivat vallalla suuren kansanenemmistön keskuudessa. Median vaikutus kansainvälisine vaikutteineen on tuonut keskuuteemme missit ja fitness-kuningattaret. Ruumiillisen työn vähennyttyä ja perhekoon pienennyttyä eivät leveä lantio ja jämerät hartiat enää välttämättä kerro työteliäästä ja hedelmällisestä naisihmisestä.
Virpi Joensuu
Lähteet:
Jutta Hartojoki (1997): Kansanomainen käsitys onnesta sisäisenä elämänhallintana. Folkloristiikan proseminaaritutkielma. Helsingin yliopisto.
Seija Merenheimo (1957): Naiskauneuden ihanne suomalaisessa kansanrunoudessa. Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen seminaariesitelmä. Helsingin yliopisto.
Eila Patjas (1998): Muuttuvat naiskuvat kansanrunoudessa. Folkloristiikan proseminaaritutkielma. Helsingin yliopisto.
Marjatta Pirtola (1988): Tuota toivoin tuon ikäni. Pari-ihanne Kannaksen kalevalaisessa lyriikassa. Folkloristiikan seminaariesitelmä. Helsingin yliopisto.
© 1996-2004 Harmaasudet ry