Leikistä työhön - Lapsuus agraariyhteisössä
Omat lapset muodostivat kaski- ja maatalousyhteisössä vanhempiensa ainoan sosiaaliturvan ja turvasivat talon ja suvun jatkuvuuden. Viime numerossa tutustuimme raskauden ja synnytyksen käytäntöön ja ongelmiin menneen ajan yhteiskunnassa. Tässä numerossa perehdymme tarkemmin varsinaiseen lapsuusaikaan.
Lasten elämästä Suomessa esihistoriallisena aikana ei ole säilynyt kirjallista tietoa, ja arkeologiset löydötkin valaisevat asiaa vain niukasti. Enimmät johtopäätökset menneiden vuosisatojen lasten elämästä on siten jouduttu tekemään kansanrunouden ja muun kansanperinteen sekä kansatieteen avulla. Tutkimusaineisto on suurimmalta osin kerätty aikaisintaan 1800-luvulla, joten siitä ei voida tehdä kovin luotettavia johtopäätöksiä edeltävien vuosisatojen suhteen. Kansanperinteessä säilyneiden esikristillisten ainesten perusteella voidaan kuitenkin yrittää luoda jonkinlaista kuvaa esihistoriallisella ajalla, varsinkin kun otetaan huomioon perinteisen talonpoikaisyhteiskunnan vanhoillisuus ja hidas muuttuminen.
Korkean lapsikuolleisuuden aikana monenlaiset vaivat vaanivat lapsia. Sairauksien ei katsottu johtuvan ihmisestä itsestään, vaan niiden uskottiin olevan vihamiesten lähettämiä tai yliluonnollisten voimien aiheuttamia. Kun taudin syy oli saatu selville, oli paranemisestakin toivoa.
Lasten, sen paremmin kuin aikuistenkaan, sairauksia ei osattu määritellä kovin tarkasti, ja tavallisin lasten kuolinsyy olikin "lastentauti", joka kattoi koko joukon erilaisia tunnistamattomia sairauksia. Myös nimitystä "riisi" käytettiin mitä moninaisimmista sairauksista ja vaivoista varsinaisen riisitaudin ohella. Riisin uskottiin olevan jonkinlainen mato, joka kaikkosi myrkyllisiä näsiänmarjoja ja kastematoja syömällä. Myös lapsen tiettyjen kehitysvaiheiden, erityisesti hampaiden puhkeamisen, uskottiin aiheuttavan joskus vaikeitakin vaivoja. Yleisimpiä lasten vaivoihin käytettyjä hoitoja olivat saunottaminen ja äidinmaito, joiden katsottiin tehoavan hyvin monenlaisiin vaivoihin.
Väärän nimen lisäksi myös säikähtäminen saattoi aiheuttaa sairauden, jos ihmisen haltija pääsi säikähdyksen seurauksena poistumaan ruumiista. Tällöin kadonnutta haltijaa jouduttiin houkuttelemaan takaisin loitsuin. Maanittelujen ohella haltijaa saatettiin myös uhkailla muun muassa olkien syöttämisellä. Joskus lapsen vaivojen taas katsottiin johtuvan lapsen selässä kasvavista harjaksista, ja tällöin tauti parani poistamalla harjakset.
Hurstipussista jalaskehtoon
Kankainen hurstipussi lienee varhaisin Suomessa käytetyistä lasten vuoteista. Sisällä hurstipussi kiinnitettiin orteen keinumaan. Äiti saattoi kantaa lasta selässään hurstipussissa ja työskennellessään ripustaa pussin puunoksaan turvaan pedoilta. Usein pussissa nukkuvaa lasta jätettiin vartioimaan vanhempi lapsi, joka tarpeen tullen kävi hakemassa äidin apuun. Ulkosalla on käytetty myös puun oksaan ripustettavia tuohikoreja. Itä-Suomessa käytettiin vielä pitkään myös laatikkomaista riippukehtoa, joka hurstipussin tavoin ripustettiin orteen riippumaan. Jalaskehto saapui Suomeen 1500-luvulla, ensin säätyläisten pariin.
Olipa lapsen vuode sitten millainen tahansa, keinuttamista pidettiin lapsen kehitykselle tärkeänä (ja se piti lapsen yleensä hiljaisena), joten lasta liekutettiin jatkuvasti. Työhön laitettiin yleensä vanhempi sisarus tai muuhun työhön kykenemätön vanhus, mikäli talossa sellainen oli. Mikäli äiti itse keinutti kehtoa, hän hoiti usein samanaikaisesti myös jotain muuta työtä, vaikkapa kutoi kangasta.
Imetys
Lapsia imetettiin nykyiseen verrattuna pitkään, joskus jopa kuusivuotiaiksi asti. Yleensä imetys kuitenkin lopetettiin lapsen ollessa parivuotias tai viimeistään sitten, kun seuraava lapsi oli ilmoittanut tulostaan. Äidinmaito olikin varmasti hyvää ravintoa hieman vanhemmallekin lapselle aikana, jolloin valkuaispitoisen ravinnon saanti saattoi muuten etenkin talvisin olla niukkaa. Pitkät imetysajat hyödyttivät osaltaan myös äidin terveyttä, sillä muiden ehkäisykeinojen puutteessa pitkään jatkuvalla, tiheällä imetyksellä pystyttiin lykkäämään seuraavaa raskautta niin, että lapsia syntyi keskimäärin parin-kolmen vuoden välein.
Mikäli äidin maito kuitenkin ehtyi ennen aikojaan, lasta ruokittiin vedestä ja imelletyistä ruisjauhoista tehdyllä syömäjuurella tai sarvesta juotetulla lehmänmaidolla. Ilman äidinmaitoa jääneet pienokaiset eivät kuitenkaan yleensä kestäneet tällaista ravintoa vaan menehtyivät erilaisiin ripulitauteihin.
Lapsen kehitysvaiheet
Lapsen kehityksen ei uskottu etenevän luonnostaan, vaan uskottiin, että istumista, kävelemistä ja puhumista oli erikseen harjoiteltava. Ilmeisesti ainakin uuden ajan alusta lähtien suomalaislapsetkin saivat opetella kävelemistä erityisissä reikätuoleissa. Reikätuoli sai usein toimia myös lapsenvahdin korvikkeena, sillä vanhemmat saattoivat jättää lapsen seisomaan reikätuoliin ja lähteä itse muualle hoitamaan askareitaan. Lapsille reikätuolit saattoivat kuitenkin aiheuttaa vakavia kasvuhäiriöitä, kun niihin pantiin liian pieniä lapsia, jotka eivät vielä kyenneet seisomaan pitkiä aikoja omin voimin. Kävelyn oppiminen viivästyi kuitenkin heikon ravinnon ja tiukan kapaloinnin vuoksi usein kolmannelle ikävuodelle, ja usein lapset oppivatkin puhumaan ennen kuin kävelemään.
Ensimmäisten askeleiden kunniaksi tarjottiin Lounais-Suomessa jalka- eli konttipuuroa.
Muita tärkeitä käännekohtia lapsen kehityksessä olivat jo edellisessä numerossa käsitelty ensimmäisen hampaan puhkeaminen, jolloin lapsen katsottiin saavan oman voimansa ja haltijansa. Myös kallon aukileiden umpeutuminen oli tärkeä tapahtuma, joka yhdistettiin erityisesti puhetaitoon. Mikäli lapsen tukkaa kampasi ennen aukileiden umpeutumista, lapsesta uskottiin tulevan puhevikainen. Muutenkaan imeväisten hiuksia ei leikattu, koska lapsen elinvoiman katsottiin kertyneen niihin, ja toisaalta pelättiin leikattujen hiusten joutuvan pahantahtoisten ihmisten käsiin. Sittenkin kun tukkaa alettiin leikata, leikatut hiukset poltettiin välittömästi tai hävitettiin muuten. Samoin äiti puri lastensa kynnet lyhyiksi, jotta kaikki palaset saatiin varmasti talteen.
Leikistä työhön
Lapset pyrkivät leikeissään jäljittelemään aikuisten toimia, ja leikeissä käytettiinkin oikeita työkaluja ja muita esineitä tai niiden osia. Lapsille saatettiin myös valmistaa pienoiskokoisia aseita tai työkaluja, kuten jousipyssyjä. Euran Luistarin lastenhaudoista on löydetty pikkueläinten luiden lisäksi kulkusia ja pienoiskokoisia aseita. Varsinaisia leikkikaluja oli vähän, mutta puusta tai luusta saatettiin vuolla pieniä nukkeja tai leikkihevosia. Nukkeja voitiin tehdä myös sullomalla kankaan sisään täytteeksi sammalta tai villaa. Leikit olivat usein jakautuneet sukupuolen mukaan; tyttöjä kannustettiin jo pienestä pitäen naisten ja poikia miesten töihin.
Lasten kasvatuksessa korostettiin ennen kaikkea tottelevaisuutta ja ahkeruutta. Tyttöjä opetettiin pienestä pitäen naisten töihin ja naiselle sopivaan käytökseen, kun isät taas opettivat pojilleen miesten töitä. Tottelemattomia lapsia rangaistiin ruumiillisesti korvatillikoin, tukistamalla ja joskus koivuvitsallakin. Säännöllinen, lapsen käytöksestä riippumaton ruumiillinen kuritus "perisynnin kitkemiseksi" lapsesta lienee kuitenkin peräisin vasta puhdasoppisuuden ajalta.
Lasten oletettiin osallistuvan talon töihin jo pienestä pitäen. Ensimmäisenä työnään lapset saivat yleensä keinuttaa kehtoa ja muutenkin kaitsea pikkusisaruksiaan. Vähän isompana lapset joutuivat myös poimimaan marjoja, paimentamaan siipikarjaa ja etsimään linnunmunia. Seitsenvuotiaana lapsen odotettiin jo hallitsevan monenlaisia töitä. Tytöt lypsivät lehmiä, listivät nauriita, kantoivat vettä ja karstasivat villoja. Pojat puolestaan hakkasivat halkoja, kantoivat puita ja vuolivat päreitä. Lapset saivat myös usein toimia päreenpitelijöinä ja paimenina.
Lapsen ikäkaudet
Esikristillisenä aikana lapsen elämän ensimmäinen merkkipaalu syntymän jälkeen oli ensimmäisen hampaan puhkeaminen, jolloin lapsi viimeistään otettiin yhteisön jäseneksi ja sai oman nimen ja haltijan. Seuraava tärkeä siirtymävaihe oli vieroitus noin puolentoista-kahden vuoden iässä. Lapsuuden tärkeimpiä rajapyykkejä oli seitsemän vuoden ikä, jonka jälkeen lapselta odotettiin täysipainoista työntekoa. Sitä pienemmiltä ei vaadittu kovinkaan tuloksellista työtä, vaikka he toki saivatkin hoideltavakseen kaikenlaisia pieniä askareita. Seitsemännen ikävuoden jälkeen myös rangaistukset kovenivat, sillä sitä nuoremman ei uskottu erottavan hyvää pahasta. Luistarin viikinkiajan löytöjen perusteella on otaksuttu, että hieman vanhemmat lapset käyttivät samankaltaisia vaatteita kuin aikuisetkin – "työikään" saakka juoksenneltiin vielä 1900-luvun yhteisöissäkin paitasillaan, olisihan jatkuvasti kasvavien vaatetus käynyt peräti taloudelliseksi rasitteeksi. Uudella ajalla lapsi sai noin kahdentoista vanhana aikuisten mallin mukaan ommellut vaatteet, ja lasta alettiin pitää sukupuolisena olentona: sisaret ja veljet eivät enää saaneet nukkua vierekkäin. 1700-luvulla siirtymäriitiksi aikuisuuteen tuli rippikoulu. Esikristillisellä ajalla mahdollisesti käytössä olleista initiaatiorituaaleista ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta on arveltu mahdollisten aikuistumisriittien tapahtuneen saunassa. Rantasalmella kaksitoista täyttäneen tytön päähän asetettiin yhdeksänlaisista kukista solmittu seppele ja häntä kylvetettiin vastalla lukien samalla:
Pese Herra petroais,
valkaise vasikkatais,
kultana kuultamahan,
hopiana hohtamahan,
viijen pitäjän välitse,
kuuven kaupungin ylitse.
Vanhastaan aikuisuuden kriteerinä oli sukukypsyyden ohella osoitettu käsityö- ja muiden taitojen hallinta. Poikien kuntoisuuskokeita olivat kirvesvarren vuoleminen ja aidanseipään teroittaminen käsivaralta. Tyttöjen puolestaan odotettiin hallitsevan kaikki naisten työt naimaikään tullessaan. Tytön odotettiin osoittavan käsityötaitonsa valmistamalla kapionsa itse, ja erityisesti ompelemalla sulhaselle paidan. Tyttöjen fyysistä kypsyyttä arvioitiin muun muassa palmikon pituudesta ja säärten paksuudesta sekä tietenkin kuukautisten alkamisesta. Osoitettuaan hallitsevansa kaikki tarvittavat työt nuori sai kaikki aikuisen oikeudet ja velvollisuudet ja hänelle saatettiin ryhtyä etsimään aviopuolisoa.
Inka Harju
Lähteet
Pirjo Hämäläinen-Forslund (1987): Maammon marjat. Entisaikain lasten elämää. WSOY.
Kirjokansi. Suomen kansan kertomarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
Laulupuu. Suomen kansan tunnelmarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
© 1996-2004 Harmaasudet ry