Kotieläimet ja karjatalous viikinkiajan Suomessa
Käsittelen tässä artikkelissani karjataloutta viikinkiajan Suomessa melko pitkälle myöhemmiltä ajoilta peräisin olevien tietojen pohjalta tehtyjen oletusten valossa. Niinpä en voi väittää kertovani läheskään koko totuutta karjanhoidon kiemuroista nimenomaan viikinkiaikana. Toivoakseni voin kuitenkin esittää joitakin suuntaviivoja siitä, millaista karjatalous tuolloin todennäköisesti oli. Käsittelen myös tavallisimpien kotieläinten alkuperää, ominaispiirteitä ja käytöstä.
Viikinkiajalla suomalaisten pääelinkeinoja olivat metsästyksen, kalastuksen ja keräilyn ohella myös kaskiviljely ja karjanhoito. Tavallisimpia eläimiä olivat todennäköisesti vuohet ja lampaat sekä vähänkin rikkaammissa talouksissa jokunen lehmä. Sikoja pidettiin myös jonkin verran. Siipikarjaa ei juuri pidetty, munia saatiin sesonkiaikana keräämällä vesi- ja kanalintujen pesistä ja lihaa metsästämällä. Kanat saapuivat Suomeen todennäköisesti vasta keskiajalla. Pohjoisen erikoisuutena mainitsen myös porotalouden ja kansatieteellisistä syistä mehiläishoidon.
Lammas on hyvä eläin, ei pure eikä potki
Lammas oli hyvin mahdollisesti ihmisen toisena kesyttämä kotieläin heti koiran jälkeen, ja lampaat saapuivat pohjoismaihin jo noin 6000 vuotta sitten. Uskotaan, että lampaat eivät kulkeutuneet Suomeen minkään uuden muuttoaallon mukana, vaan täällä asuvat ihmiset kävivät hankkimassa lampaita etelämpää. Rautakautinen lammas muistutti pitkävillaisena varsin paljon nykyistä saaristolaislammasta, nykyiset suomenlampaat ovat lyhytvillaisina
hieman erinäköisiä. Lammas on varsin helppohoitoinen laumaeläin, luonteeltaan yleensä arka mutta utelias. Se kykenee laiduntamaan karuillakin alueilla ja kestää hyvin kylmää. Niinpä lampaat laskettiinkin keväällä karjasta ensimmäisinä ulos ja otettiin syksyllä viimeisinä sisään. Lampaista saatiin lihaa, taljoja ja villoja sekä maitoa, josta voitiin valmistaa ainakin juustoa. Lampaan merkitys villantuottajina oli erittäin suuri: tämän voi jokainen todeta muistellessaan rautakautisten vaatteiden koostumusta.
Vuohi - köyhän miehen lehmä
Vuohi seurasi todennäköisesti pian sukulaisensa lampaan perässä kotieläinten kesyyntymisen pitkällä tiellä. Vuohia on Pohjolassa ollut suunnilleen yhtä kauan kuin lampaita, mutta ainakin keskiajalla sen suosio oli uskonnollisista syistä kohtuullisen vähäinen. Köyhempi väki on kuitenkin aina pitänyt vuohia, koska ne ovat lehmiä vähäruokaisempia ja selviävät karummissa olosuhteissa. Vuohi syö melkein mitä vain, ja niitä saatettiin pitää ulkona etsimässä ruokaansa myös talvella. Muutama vuohi korvasi viikinkiaikaisen lehmän maidonantajana. Vuohia pidettiin paitsi maidon, myös
nahan takia, sillä vuohennahasta saatiin pehmeää säämiskää. Vuohenlihaa voi syödä, mutta se ei ilmeisesti ole kovinkaan hyvää. Myös vuohen sarvet käytettiin, ne olivat erinomaista materiaalia vaikkapa lusikoille. Peräpohjolassa vuohia kutsuttiin keitureiksi (ruots. get). Vuohet olivat viikinkien mytologiassa varsin tärkeitä eläimiä: ukkosenjumala Torin vaunuja veti kaksi vuohta ja Valhallassa oli simaa lypsävä vuohi Heidrun. Kristinusko toi kuitenkin mukanaan huonon maineen vuohille. Raamatusta on peräisin sana syntipukki, ja ajatus siitä, miten viimeisellä tuomiolla pahat
vuohet erotellaan hyvistä lampaista. Itse paholainenkin kuvattiin sarvekkaaksi ja pukinsorkkaiseksi, joten ei ole mikään ihme, jos vuohia ei keskiajalla juurikaan arvostettu.
Syötä lehmä, syöt itsekin
Nykyisten kuten myös rautakautisten lehmien esi-isä oli jääkauden jälkeisillä tasangoilla tallustellut alkuhärkä, joka oli kooltaan varsin suuri: sonnin säkäkorkeus saattoi olla jopa kaksi metriä. Kesyyntymisen jälkeen nautoja jalostettiin kuitenkin pienemmiksi, sillä pienet lehmät söivät vähemmän ja olivat helpompia hallita. Viikinki- ja keskiaikaisen
lehmän säkäkorkeus olikin vain hieman yli metri, eli ne ylettyivät ihmistä noin vyötärön korkeudelle. Pohjolaan ja Suomeen lehmät tulivat todennäköisesti muun karjatalouskulttuurin mukana noin 6000 vuotta sitten.
Viikinkiajalla lehmät olivat ensisijaisesti työeläimiä, eivät maidontuottajia. Härät eli kastroidut sonnit olivatkin aurojen ja vaunujen vetäjinä lyömättömiä. Lehmät olivat hyvin tärkeitä eläimiä ja oleellisia elonjäämisen kannalta. Ainakin keskiajan loppupuolella ne olivatkin kaikki nimeltä yksilöityjä otuksia. Rikkauden mittana saatettiin käyttää sitä, kuinka monta lypsävää kullakin oli. Yksi rautakautinen lehmä tuotti vasikan poisottamisen jälkeisinä 10 kuukautena maitoa noin 400 litraa. Huonon ravinnon vuoksi suomalaiset lehmät olivat kuitenkin usein ummessa, eivätkä tuottaneet maitoa laisinkaan.
Säästöpossu
Villisika ja kesysika ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niitä pidetään edelleen samana lajina. Sikoja eli suomessa luonnonvaraisina vielä 1600-luvulla. Kesyt sian tuotiin tänne muualta samoihin aikoihin lehmien, lampaiden ja vuohien kanssa, mutta ne saivat kulkea vapaasti metsissä ja paritella villisikojen kanssa. Viikinkiajalla siat olivatkin vielä karvaisia ja väriltään mustan, valkoisen ja ruskean kirjavia. Sian korvat olivat pystyt, sillä luppakorvat paleltuvat helpommin. Sian saparokin kippuroitui vasta keskiajalla, joten viikinkiaikaisten sikojen saparo oli todennäköisesti suora. Epäillään, että sikoja kesytettäessä naiset olisivat saattaneet imettää porsaita omilla rinnoillaan. Sika on seurallinen tonkija ja erinomaisen siisti eläin. Se syö melkein mitä vain viljatuotteista pikkueläimiin. Sana säästöpossu onkin saanut alkunsa siitä, että sialle voitiin syöttää kaikki talousjätteet. Kuten muutkin kotieläimet, myös siat saivat kuljeskella varsin vapaasti, ja vuohien tavoin nekin saatettiin laittaa ulos etsimään ruokansa myös talvella.
Tärkein sikatuote oli tietysti liha, mutta myös karkeista sianharjaksista valmistettiin kaikenlaista hyödyllistä harjoista köysiin. Viikinkiajan Suomessa samaa sikaa saatettiin pitää jopa viisi-kuusivuotiaaksi asti, ainakin osin varmasti siksi, että huonon ruoan takia siat kasvoivat varsin hitaasti. Mahdollisesti hyvinkin vanha järjestelmä on myös se, että poikueesta pidettiin kaksi sikaa talven yli, jotka teurastettiin sitten syksyllä, kun kevättalvella syntyneistä possuista
oli valittu uusi pari. Teurastuksen jälkeen sika käytettiin kokonaan: verestä tehtiin makkaroita, päästä keittoa ja sorkista sylttyä.
Jos kissa on hermostunut, akka on ilkeä
Kissa kesyyntyi afrikanvillikissasta varsin itsenäisesti, ja sai jäädä maatalouskulttuuriin hiiriä ja muita tuhoeläimiä pyydystämään. Pohjolassa ei elä tai ole elänyt villikissoja, mutta kissa yleistyi täälläkin rotanpyytäjänä jo 100-luvun tienoilla. Niinpä kissoja on todennäköisesti ollut viikinkiajan Suomessakin. Kerrotaan, että kissoja olisi matkustanut
myös viikinkilaivojen mukana suojelemassa lastia tuhoeläimiltä.
Mehiläinen meiän lintu
Mehiläispesistä on kautta aikojen kerätty hyödyllistä vahaa ja herkullista hunajaa. Jossain vaiheessa mehiläispesiä alettiin siirtää helpompiin paikkoihin hunajankeräämisen helpottamiseksi, ja näin mehiläishoito sai alkunsa. Ainakin joidenkin suomensukuisten heimojen alkukoti Volgan rannoilla oli vanhaa mehiläisenhoitoaluetta, mutta pohjoiseen muuttaneiden suomalaisten keskuudessa mehiläiset jäivät elämään vain perimätietona kansanrunoudessa. Varsinainen mehiläishoito yleistyikin Suomessa vasta 1700-luvulla.
Puolikesy kotipeura
Poro on pohjoisessa korvannut tehokkaasti niin lehmän, hevosen kuin lampaankin toimimalla vetojuhtana, ratsuna, liha- ja turkiseläimenä sekä tuottamalla maitoa. Poro kesytettiin todennäköisesti niin, että metsästyksessä tapettujen peurojen vasat otettiin kotipiiriin kasvamaan, aluksi houkuteiksi uusille saaliseläimille ja sittemmin kotieläimiksi. Eräässä skandinaavisessa saagassa kerrotaan lappalaisten kuninkaan ajaneen kahdella porolla. Porot ovat täysin sopeutuneita pohjoisen oloihin, ja ne kykenevät elämään muiden kasvien lisäksi myös lähestulkoon pelkällä jäkälällä. Niiden talvilaitumet olivat metsissä ja kesälaitumet tuntureilla, joilla ne saivat kulkea aivan vapaasti. Poronhoito oli suomalaisten levittäytyessään yhä kauemmas ajamille lappalaisille ehdottoman välttämätön elinkeino, jonka keskeisiä elementtejä oli hyvä lassonkäyttötaito. Mainittakoon lopuksi vielä, että 1800-luvulla tehtiin useita kokeiluja, jotka osoittivat kiistattomasti, että hirveä ei voi kesyttää.
Karjanhoito
Karja, erityisesti lehmät ja lampaat, oli viikinkiajan Suomessa naisen omaisuutta. Emäntä oli täten myös vastuussa karjanhoidosta ja -onnesta.
Kesäaikaan eläimet saivat enimmäkseen kuljeskella vapaasti metsissä ja niityillä etsimässä itse ruokaansa. Elonkorjuun jälkeen saatettiin karja päästää laiduntamaan myös viljelyksille. Rehun puutteessa laiduntaminen saattoi jatkua pitkälle syksyyn. Suomessa paimenien hoidossa olivat lähinnä naudat, mistä johtuukin länsisuomalainen paimenta tarkoittava sana karjanen. Paimenina käytettiin erityisesti lapsia ja vanhuksia. Karja tottui seuraamaan paimentorven ääntä, joka ehkä auttoi myös pitämään pedot loitolla. Paimenessa ei suinkaan oltu joutilaina, vaan samaan aikaan
valmistettiin luutia, vispilöitä, tuohisia ja vihtoja, mihin vain luonto
ympärillä antoi ainekset. Lehmälaumaa saattoi johtaa kellokas, jonka
kaulassa olevan kellon ääntä muut lehmät tottuivat seuraamaan. Kun kellokas
tuli kutsuttaessa, muutkin tulivat.
Lampaita kuljetettiin ainakin 1400-luvulta lähtien laiduntamaan saariin,
joissa sudetkaan eivät päässeet niitä syömään. Tästä johtaa juurensa yleinen
paikannimi Lammassaari.
Kaskitaloudessa karjatalous ei vielä juurikaan kytkeytynyt yhteen
viljanviljelyn kanssa. Rehu karjan talviruokintaa varten kerättiinkin
luonnonniityiltä, joiden sadot olivat varsin pienet. Raivaamattomien
luonnonniittyjen nautintaoikeus oli kuten kalavesillä: jos niityn raivasi,
sai myös sen omistusoikeuden. Kuten kaskipeltoja, saattoi viikinkiajan
suomalaisilla olla myös useita kauempana päätalosta sijaitsevia
luonnonniittyjä, joilta he hankkivat eläimilleen rehua. Niityn tuoton
mittayksikköjä olivat "parmas", miehen sylillinen, ja talvikuorma, sillä
suurin osa talvirehusta saatiin kuljetettua kotiin vasta lumen sadettua
maahan. Luonnonheinää niitettiin enimmäkseen lyhytvartisella viikatteella.
Karjan talvimuonaksi kerättiin myös ruokoja, varpuja, kuten kanervia, ja
erityisesti lehdeksiä. Lehdestentekoväline, vesuri eli kärkö, esiintyykin
varhaisissa arkeologisissa löydöksissä jo ennen viikatetta ja sirppiä.
Lehdespuita olivat enimmäkseen koivu ja leppä, joista käytettiin joko
kaadetun puun oksat tai kerättiin vuorovuosin elävistä puista oksia.
Lehdekset sidottiin kerpuiksi, mikä oli naisten ja lasten työtä miesten
huolehtiessa puiden kaatamisesta. Kerput olivat erityisesti lampaiden
talviruokaa.
Talviruokinta
Talviaikaan eläimiä pidettiin sisällä yhdessä ihmisten kanssa, joskin erityisesti huonompina aikoina ja leudommilla säillä vuohet ja siat saatettiin laskea uloskin. Hämeessä keskiajan loppupuolella talviruokinta alkoi Mikonpäivästä (29.9.) ja päättyi Vappuun (1.5.), joten voimme olettaa aikavälin olleen suunnilleen sama viikinkiajallakin. Rehun puutteessa laidunaikaa saatettiin pidentää erityisesti syksyllä. Talviruokinnassa olkien merkitys oli suuri, kaskikulttuurissa käytettiin rukiinolkia ja kauranpahnoja. Pari viikkoa ennen kevättalvella tapahtuvaa poikimista eläimet siirrettiin kuitenkin heinille. Talviruokaa olivat olkien, heinien ja lehdesten lisäksi erilaiset hauderehut, joita valmistettiin keittämällä pitkään miltei mitä tahansa kasvikunnan tuotteita. Kevättalvesta maidontulon aikaan lehmille valmistettiin jauhojuomaa, jonka sekaan saatettiin laittaa myös maltaita tai rankkia. Etelässä lampaat ja vuohet söivät enimmäkseen lehdeksiä, pohjoisemmassa niille täytyi antaa myös heiniä. Rehunlisänä käytettiin järvestä niitettyä ruokoa, jäkäliä, männynhavuja ja kuoria. Ruokintakertoja oli varsin tiheään, mikä tuotti emännille runsaasti työtä. Siat onneksi elivät melkein millä vain: sian saattoi pitää talven yli hengissä pelkällä hieman jauhoilla jatketulla liotetulla hevosenlannalla. Yksi lammas söi talven aikana kuormallisen heiniä tai sata kerppua lehdeksiä, joten talviruoan keräämisessä oli rautakauden suomalaisella huomattavan suuri työ. Huonon ruoan takia eläimet, erityisesti lehmät, olivat keväisin usein varsin huonokuntoisia ja heikkoja.
Sanastoa
Lammas: emolammas on uuhi, uros pässi, poikanen karitsa tai vuona.
Vuohi: emovuohi on kuttu, uros pukki, poikanen kili tai vohla.
Lehmä: emo on lehmä, uros sonni, mutta kuohittuna härkä, nuori lehmä on hieho (naaras) tai mulli (uros), poikanen vasikka.
Sika: emosika on emakko tai imisä, uros karju, poikanen porsas.
Poro: emoporo on vaadin, uros hirvas, poikanen vasa.
Lähteet
Casta - Ullström (1997): Kotieläinten villi elämä. Tammi.
Vuorela, Toivo (1977): Suomalainen kansankulttuuri. WSOY.
© 1996-2004 Harmaasudet ry