Ja kuka kostikaan Reginnille?
Reginn oli poistunut paikalta sillä välin, kun Sigurdr oli tappanut Reginnin veljen, lohikäärmemuotoisen Fafnirin. Tietenkään kukaan, jonka henkikulta on vähääkään kallis, ei jää ihmettelemään, jos joku on aikeissa tappaa toisen. Nyt kun Fafnir oli kuollut, hän tuli takaisin ja löysi Sigurdrin pyyhkimässä verta miekastaan.
”Terve Sigurdr! Olet näemmä saanut voiton ja Fafnir, se mato, on heittänyt henkensä. Kuules poika, maata polkevista miehistä sinä olet uljain, sano minun sanoneen.”
”Kenpä sitä tietää, jos koolle tullaan, kenellä on lujin luonto. Peloton on moni, joka ei ole värjännyt miekkaansa toisen vereen.”
”Nyt iloitset, Sigurdr! Sait suuren voiton, kuivaat Gramria ruohoon. Olet vienyt veljeltäni hengen ja osani tein myös itse.”
”Sinähän se minua käskit kiiruhtamaan tänne. Yhä olisi kyllä se käärme lojumassa aarteillaan, jos et olisi minua tarpeeksi ärsyttänyt. Ja sitten sinä pakenit kauas, kun iskin miekkani Fafnirin sydämeen. Minä täällä jännitin voimani, kun sinä piileskelit kanervien keskellä.”
”No, minä taoin sinun oivan miekkasi!”
”Miehuus on enemmän kuin oiva miekka, kun urhot iskevät yhteen. Mainiosti lyö moni luja mies, vaikka miekka olisikin surkea”, tuhahti Sigurdr, ”parempi olla katsos, pelottoman kuin pelkurien olla miekkojen mittelyssä.”
Reginn ei moista jaksanut enää kuunnella, joten hän meni Fafnirin luo ja leikkasi hänen sydämensä irti miekallaan, jolle hän oli antanut nimeksi Ridill, ja joi haavasta verta. Hän pyysi Sigurdria kypsentämään sydämen nuotion tulessa sillä välin kuin itse nukkui, että voisi herättyään syödä veljensä sydämen. Sigurdr otti sydämen ja käristi sitä puunoksassa. Kun hän arveli sitä kypsäksi ja siitä tihkui juuri sopivasti verta, kosketti hän sitä sormellaan koettaakseen oliko liha todella kypsää. Se poltti ja hän pisti sormen suuhunsa. Mutta kun hän sai sormelleen sydänverta, hän yhtäkkiä ymmärsikin lintujen puheen. Hän kuuli miten tiaiset tirskuivat viidassa. Yksi niistä sanoi:
”Katsokaa, tuossa on Sigurdr. Hän on tahrannut kätensä vereen ja nyt mokoma käristää tulessa käärmeen sydäntä. Jos hän vain itse ymmärtäisi maistaa ylhäistä lihaa, hän olisi kovin viisas”
Tähän toinen lintu vastasi:
”Katsokaa, tuossa makaa Reginn. Hän miettii juonta, jolla aikoo pettää hyväuskoisen pojan. Pahalla sepällä on kierot puheet. Hän aikoo vielä kostaa kuolleen veljen.”
Tiaisten kuoro sirkutti ivallisesti:
”Päätä lyhempänä lähteköön poika Helin haltuun! Reginn saa yksi kaikki aarteet! Tuossa makaa Reginn ja tuumii juonta, ei petosta arvaa poika. Päätä lyhemmäksi siis jääkylmä kääpiö jätti ja kahmi kaikki sormukset itselleen. Ja kaikki aarteet, Fafnirin omat, hän yksi itselleen saakoon!”
Kauhuissaan kuulemastaan Sigurdr tuumi hetken ja sai oivan suunnitelman. Hän ei suinkaan tuottaisi petolliselle kääpiölle niin suurta iloa, että suostuisi noin vain kuolemaan.
”Noin, veljekset yhdessä viipymättä menkööt Helin haltuun!”
Sigurdr iski poikki Reginnin pään ja söi Fafnirin sydäntä ja joi veljesten verta. Silloin hän kuuli tiaisten sanovan:
”Nouda ratsain kultarenkaan! On muuan neito, maassa kaunein, hän kauniisti kullassa välkkyy, jos voittaisit hänet. Mene Gjukin taloon. Kohtalo ohjaa urhoollisen mielen sinne. Siellä on ylvään kuninkaan ainoa tytär. Kihlaa hänet, Sigurdr, kihlalahjoin.”
Linnut kertoivat, että sali sijaitsi Hindar-tunturilla, ja joka puolelta sitä saartaa tuli. Kuulemma taitavat miehet olivat tehneet kauniin kuninkaansalin välkehtivästä virran valosta. Yksi linnuista tiesi vielä kertoa, että vuorella nukkuu valkyyria, jota on Yggr pistänyt uni-okaalla, koska hän oli kaatanut toisen kuin Yggr oli tahtonut.
”Sinä kohtaat neidon, Vingskornir toi hänet taistelusta. Sigrdrifa nukkuu eikä voi nousta, sinä kuningassynty! Niin kohtalo sääti.”
Lintujen sekavista puheista huolimatta Sigurdr luuli ymmärtäneensä. Hän ratsasti Fafnirin jälkiä seuraten käärmeen asumukselle ja löysi sen avoimena. Ovat ja ovenpatsaat olivat rautaa ja samaten kaikki talon rakennuspylväät. Talo oli kaivettu maan sisään. Sieltä Sigurdr löysi suuren määrän kultaa, ja hän täytti kaksi kirstua. Ottipa sieltä vielä kauhukypärän, kultaisen panssaripaidan ja Hrotti-miekan sekä monia muita kalleuksia. Sigurdr kuormasi aarteet Granin satulaan, mutta hevonen ei suostunut lähtemään liikkeelle, ennen kuin Sigurdr itse nousi sen selkään.
© 1996-2004 Harmaasudet ry