Hämeen härkätie - Rautakauden Suomen kauppatie
”Tuu, tuu, tupakkarulla, mistä tiesit tänne tulla?/ Tulin pitkin Turuntietä / hämäläisten Härkätietä” - suomalainen kansansävelmä- . . . Jotenkin tuttu sävelmä? Minulle ainakin. Laulussa mainitulle Hämeen Härkätielle vaan on käynyt kuten laulujen ilmauksille joskus käy: tuskinpa kovin moni osaa kertoa, mistä mihin johti Hämeen Härkätie ja milloin. Liekö moista koskaan ollutkaan?
Hämeen Härkätie mainitaan jo varhaisimmassa luettelossa Kustaa Vaasan hovin Suomen yleistä tiestöä käsittelevässä asiakirjassa 1550-luvulta Turun ja Hämeenlinnan välisenä tienä. On kuitenkin varsin mahdollista, että jo rautakaudella, ellei aikaisemminkin, on Hämeen Härkätie toiminut kulkureittinä Suomen lounaisrannikolta sisämaahan Hämeen suuntaan. Sen lisäksi Suomessa on luultavasti ollut muitakin esihistoriallisen ajan muinaisteitä.
Arkeologisen aineiston perusteella voidaan sanoa, että Suomen lounaisrannikon ja Hämeen rautakautiset asutusalueet ovat maantieteellisesti sijainneet erillään. Selvää vesireittiä näiden alueiden välille ei voida osoittaa, joten on uskottavaa, että mahdollinen kanssakäyminen hoidettiin maareittejä pitkin. Kysymykseksi jääkin, oliko tällaista kanssakäymistä todellisuudessa olemassa. Tähän kysymykseen on yritetty vastata monin keinoin, mm. arkeologisten löytöjen, Suomen tiehistorian, paikannimitutkimuksen ja teoreettisten yhteiskuntatieteellisten mallien avulla. Kysymys Härkätien olemassaolosta on tietyin varauksin yleistettävissä koko Suomen muinaistieverkostoa koskevaksi.
Vihjeitä muinaistiestön olemassaolosta
Suomesta on kiistattomia arkeologisia todisteita vain paikallisliikennettä tai rituaalitarkoituksia varten tehdyistä rautakautisista tierakenteista, kuten muun muassa silloista, muokatuista tienpohjista ja selkeästi eroosioituneista kulku-urista. Joko rautakaudella ei ole ollut laajempaa tiestöä, tai sitä ei ole kyetty löytöaineiston perusteella tunnistamaan. Jälkimmäisen voisi selittää saman tieverkoston jatkuva käyttö aina nykypäiviin asti: uudemmat rakenteet ovat korvanneet vanhemmat, käytössä kuluneet.
Esimerkiksi Hämeen Härkätien voidaan todeta tiehistoriallisesti säilyttäneen muotonsa oleellisesti samanlaisena 1600-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun. Rannikkoalueella se noudattaa selvästi parhaita mahdollisia reittejä maanmuotojen mukaan. Sisämaassa reitti ei ole yhtä selvä, mutta kuitenkin maanmuodoilla perusteltavissa. Hämeen yhteyksistä maamme etelärannikkoon on todettava, että vaikka vesireitit tähän suuntaan näyttävätkin kartalla käyttökelpoisilta, tekevät kosket ja Salpausselkä niistä varsin huonoja vaihtoehtoja. Lisäksi Uusimaa oli arkeologisten löytöjen mukaan viikinkiajalla varsin heikosti asutettua. Todennäköisimmät yhteyssuunnat Hämeessä olivat siis länsi ja itä.
Arkeologinen ja kielitieteellinen aineisto tukee rautakautisten teiden olemassaoloa epäsuorasti: härkä- ja hevoskulttuuri on ajoitettu sanastollisesti ja löytöjen perusteella alkaneeksi jo ennen rautakautta. Arkeologisista löydöistä ei kuitenkaan voida yksin tyhjentävästi päätellä, onko näitä eläimiä käytetty etupäässä työhön, matkustamiseen vai molempiin. Suomesta ei ole löydetty esimerkiksi ensimmäisiäkään vaunuja tai rattaita tuolta tai aikaisemmalta ajalta, toisin kuin vaikkapa Tanskasta. Reki tietenkin oli aktiivisessa käytössä lumen aikana. Olisi kuitenkin varsin yllättävää, mikäli puupyöräisten rattaiden kaltainen keksintö ei olisi ollut suomalaistenkin tiedossa, kun yhteyksiä Tanskaankin kuitenkin oli. Ehkä tarvetta ei ollut, ehkä kotimaiset taidot tai materiaalit eivät riittäneet valmistukseen tai kenties ympäristö on aikojen kuluessa tuhonnut kaikki jäänteet.
Suomessa on todettu olleen kylämuotoista asutusta jo viikinkiajalla. Talousmaantieteen kannalta tämä tarkoittaa, että tuolloin oli olemassa asutuskeskittymiä, jotka kykenenivät tuottamaan ylijäämää vaihdantaan. Mahdollisuus kaupankäynnille ja sitä kautta kauppareiteille - muinaistieverkostolle - oli siis olemassa. Lisäksi Häme ja Aurajokilaakso olivat tuolloin selvästi tärkeitä alueita ja asutus seuduilla oli varsin vakiintunutta ja järjestäytynyttä.
Suomalaisten kauppayhteyksistä viikinkiajalla
Keskieurooppalaisperäisten esinelöytöjen pohjalta on selvää, että suomalaiset ovat olleet yhteydessä muihin kansoihin viikinkiajalla ja huomattavasti aikaisemminkin, kenties jo kivikaudelta lähtien. Suomesta ei ole löytynyt muiden kansojen kauppakolonioita viikinkiajalta - pikemminkin on havaittavissa suomalaisen kulttuurin ja muotokielen pienimuotoista leviämistä maamme ulkopuolelle. Tämä viittaa siihen, että kaupallinen organisoituminen on jo tuolloin ollut ainakin osittain omissa käsissämme. Ketkä sitten olivat kauppakumppaneitamme ja millä kauppaa käytiin?
Suomen vientiartikkeleiksi viikinkiajalla on otaksuttu muun muassa turkikset, hylkeenrasva ja muut erätalouden tuotteet, puutavara, ruokatavarat ja orjat. Ruokatavaroita ja työvoimaa tarvittiin kuitenkin todennäköisesti myös kotimaassa, eikä Keski-Euroopan metsiä oltu vielä käytetty loppuun suuressa mittakaavassa. Erätalouden tuotteet ovat siis todennäköisesti olleet suurimmat vientiartikkelimme. Suomeen tuotiin etupäässä kankaita, suolaa, koruja sekä metallia niin esineinä kuin raaka-aineenakin.
800-luvun alusta vuoden 975 tienoille oli Mälarenin rannalla sijaitseva Birka tärkeimpiä kauppakaupunkeja lännen suunnassa. Siellä tehdyt esinelöydöt osoittavat yhteyksiä hyvin laajalle alueelle. Suomen paikannimistöstä löytyykin useita Björköjä ja Koivistoja, ja osaa niistä voidaan pitää suhteellisen selvinä kauppapaikkoina myäs viikinkiaikaisen rannikkosijaintinsa ja hyvien liikenneyhteyksiensä puolesta. Osa näistä paikoista on myös sen verran erillään viikinkiaikaisesta asutuksestamme, että niihin on kenties saatettu helpommin laskea vieraita kauppamiehiä, joiden perimmäisistä aikeista ei ole ollut takuita.
On kuitenkin huomattava, ettei mm. Aurajoen suun asutuksiin näy liittyvän birk- tai koivisto –nimistä paikkaa. Mahdollisesti tämä liittyy kyseisten alueiden kauppasuhteiden laajuuteen myös muualle kuin Birkaan, mahdollisesti Suomen kaupankäynnin itsenäiseen asemaan. Hämeen tuottamilla erätalouden artikkeleilla olisi saattanut olla kysyntää Birkaa etelämmässäkin, mikäli ne saapuivat Aurajoen laakson seudulle.
Birkan jälkeen
Birkan tuhouduttua 900-luvun lopulla sen sijan Itämerellä ottivat Gotlanti ja Sigtuna, joiden seuraajia olivat vasta 1300-luvulla saksalaiset kauppiaat ja hansakauppa. Birkan jälkeiseen ajanjaksoon ajoitetaan myös mm. Halikon Rikalan ja Aurajokilaakson vahva kehitys kauppapaikkoina. Aurajokilaakson kolikkolöytöjen lukuisuus vahvistaa edelleen tätä käsitystä. On myös yhä todennäköisempää, että tämä kehitys vahvisti ja synnytti Suomen muinaistieverkkoa. Ainakin Härkätien rannikonpuoleisen pään voidaan katsoa olleen varsin vakiintunut jo tämän periodin alkupuolella – siis alkaneen kehittyä jo paljon aikaisemmin.
Härkätien Hämeen puoleisesta päästä ei ole löydetty Aurajoen suun ja Halikon kaltaisia yksiselitteisiä ja selkeitä päätepisteitä. 1200-luvun lopulla ensimmäiset rakenteensa saanut Hämeenlinnan linnoitus rakennettiin aikoinaan vahvan rautakautisen asutuksen tienoille ja se oli myös hyvien liikenneyhteyksien, mm. Härkätien, risteyskohdassa. Sen lähiseutuja voidaankin kenties pitää alueena, jolle Hämeen erätalouden tuotteita kerääntyi kuljetettavaksi edelleen eteenpäin.
Myös Novgorodin itäinen vaikutus eritoten 1000- ja 1100-luvuilla on maininnan arvoinen. Mahtavan Novgorodin ja sen kiinteän ”liittolaisen” Karjalan suhteita Hämeeseen ja länteen pidetään yleisemmin konfliktisempina kuin Hämeen ja lounaisrannikon keskinäisiä suhteita. Näin ollen kaupankäynti olisi todennäköisempää kahden jälkimmäisen välillä, ja Hämeessä tehtyjä itäistä alkuperää olevia löytöjä voidaan mahdollisesti selittää lännen kautta kiertäneeksi kauppatavaraksi. Vaikka kauppaa olisi Karjalan ja Hämeen välillä käytykin, keskinäiset kahakat ovat varmasti pitäneet sen vähäisempänä kuin tuottoisaan länteen sijoittuneen kaupankäynnin.
Hämeen ja rannikon yhteyksistä on todettava, että itse kaupankäynti tapahtui todennäköisemmin lounaisrannikollamme kuin Hämeessä. Lännessä oli jo ennestään vahvemmat siteet ulkomaille, ja toisaalta hämäläisten oli myöskin helpompi päästä rannikolle kuin ulkomaalaisten kauppiaiden Hämeeseen: reitit olivat tutumpia ja turkiksia ja muita erätalouden tuotteita oli helpompi kuljettaa kuin metallia ja aseita sekä muita ulkomaiden tuontiartikkeleita.
Oliko Hämeen Härkätie osa laajempaa rautakautista tieverkostoa vai erityistapaus, yksinäinen kulkureitti? Ainakin molemmista päistään tie haarautui rautakaudella moniin eri keskittymiin, rannikolla erityisesti nykyisen Turun tienoille ja Halikon Rikalaan. Muita melko varmasti jo viikinkiaikana käytettyjä kulkureittejä Suomessa ovat Lounais-Suomesta pohjoiseen Satakunnan suuntaan sekä itään eli edelleen Hämeen kautta Venäjälle kulkevat reitit. Mikään näistä reiteistä ei kuitenkaan ollut tuolloin ”tie” sanan nykyisessä merkityksessä, pikemminkin kulkureitti tai polku. Kärryteiden aika koitti vasta myöhemmin.
Tuukka Muroke
Lähteet:
Ann-Sofie Gräslund (1984): Birka. Teoksessa E. Laaksonen, E. Pärssinen, K. Sillanpää (toim.) Suomen historia 1: 320-321. Weilin+Göös. Espoo.
Masonen, Jaakko (1989): Hämeen Härkätie. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
© 1996-2004 Harmaasudet ry