Ei ambulanssia eikä vakuutusyhtiötä — Selviämisen edellytyksiä entisajan maailmassa
Kun puukko lipsahtaa ja viiltää avohaavan käteen, ajetaan viivana taksilla ensiapuasemalle. Mutta entä jos sama olisikin tapahtunut sata- tai tuhatkunta vuotta sitten – tai olisiko niin edes samanlaisessa tilanteessa tapahtunut?
Pyrin valottamaan hiukan entisajan ihmisen ajattelutapoja suhteessa erilaisiin uhkiin. En puutu tässä artikkelissa uskomusmaailmaan ja sen keinoihin torjua onnettomuuksia, vaan siihen perusvarovaisuuteen joka tukistettiin tai piestiin lasten selkäytimeen kauan ennen kymmenettä syntymäpäivää. Tämä perusvarovaisuus oli läsnä jokapäiväisessä elämässä Suomessa 1900-luvulle saakka. Useimmat tässä esittämäni asiat ovat lopultakin itsestäänselvyyksiä, kun niitä hetken miettii. Varsinaisia lähteitä minulla ei ole, ellei sellaiseksi luokitella isoisääni Toivo Johannes Moilasta (1905-1982), joka on opettanut minulle niin puukon käyttöä kuin veneilyäkin.
Uhkarohkeus
Varovaisuus toki joskus unohtui. Nuoret miehet harrastivat myös entisaikana uhkarohkeita asioita näyttääkseen sekä itselleen että muille. Tässä suhteessa maailma ei ole muuttunut; hevonen tai härkä on vain vaihtunut autoon tai moottoripyörään. Myös tällaisten “sankaritekojen” seuraukset olivat periaatteessa samanlaisia: yleensä tyhmyydestä ei sakoteta, mutta joskus menee henki tai terveys. Myös aineelliset vahingot voivat olla järkyttäviä. Toisaalta ihminen saattoi olla syystä tai toisesta sekaisin ja käyttäytyä järjettömästi. Koska kaikki omaisuus oli arvokasta, holtiton riehuja pantiin yleensä kuriin ennen kuin pahempaa vahinkoa ehti tapahtua.
Vammat
Haavat olivat vaarallisia kahdessakin suhteessa. Ensiksikin runsaan verenvuodon tyrehdyttäminen oli vaikeaa. Vaara kuolla verenvuotoon oli ilmeinen. Toiseksi haava saattoi tulehtua. Ilman antibiootteja tulehdukset olivat huomattavasti vaarallisempia. Jo tikku jalassa tai kädessä voi aiheuttaa imusuonen tulehduksen, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi saattoi ennen jäädä raajan amputointi. Tämän vuoksi haavojen hoidossa oltiin mahdollisimman huolellisia. Tietenkään pikkunaarmuista ei välitetty sen enempää kuin nykyisinkään.
Luunmurtumia on osattu hoitaa kotioloissa lastoittamalla. Jos kyseessä ei ollut avomurtuma, olivat mahdollisuudet toipumiseen täysin realistiset. Isoisäni Toivo mursi jalkansa kelkkamäessä pikkupoikana. Hänen isoisänsä Santtu tunnusteli vamman, asetti luut kohdakkain niin hyvin kuin taisi, vuoli lastat, pehmusti ne pellavalla ja sitoi kiinni. Seitsemän viikkoa myöhemmin lasta otettiin pois ja sanottiin: “Lähde kävelemään!” Jalalla marssittiin sekä talvi- että jatkosodassa. Toisaalta murtumien yhteydessä moni kuoli luumätään.
Varovaisuus
Menneen ajan olosuhteissa varovaisuus tarkoitti sitä, että kaikkia teräviä työkaluja käsiteltiin huolellisesti, oli sitten kysymys viikatteesta, sirpistä, kirveestä tai puukosta. Vanhemmat antoivat työkalun lapselle vasta, kun tämä oli riittävän vanha sitä käsittelemään. Edelleen työkalun käyttö opetettiin huolellisesti: “Istu alas ennen kuin otat puukon tupesta! Vuole itsestä poispäin! Ota pölkky johon vuoltavan esineen voi tukea, jos tarvitset tukea alle.”
Silloin, kun käsiteltiin painavia objekteja tai suuria jännityksiä, oli myös oltava varovainen. Esimerkiksi harjahirsi (12"-14" paksu ja 12 kyynärää eli 7,2 metriä pitkä) painaa kuivana 250-300 kg ja on nostettava yli 5 metrin korkeuteen. Operaatio oli tehtävä ilman koneita miesvoimalla ja köysiä käyttäen. Tällöin solmut eivät saaneet pettää, eikä muutenkaan ollut varaa koheltaa.
Jää tarjoaa hyvän ja tasaisen kulkureitin. Myös kalastaminen jäältä käsin on tunnettu ammoisista ajoista asti. Syksyisin jäät ovat ohuita, keväällä hauraita. Talvella luonto tekee avantoja, joiden tavallisimmat paikat tunnetaan. Heikoille jäille lähdettäessä otettiin yleensä seiväs mukaan, koska siitä on apua jäälle takaisin nousemisessa. Jäihin putoamisen yleisyydestä kertovat mahdollisesti alunperin tästä yhteydestä juontuvat ilmaukset “päästä pälkähästä” eli saada kenkä irti suksen siteestä eli päläksestä (ensimmäinen asia, kun on hiihdetty avantoon, on saada sukset irti) ja “olla pulassa” (pula = avanto).
Vesillä ei käytetty pelastusliivejä. Ainoa mahdollisuus selvitä oli varovaisuus. Veneessä istuttiin paikoillaan ja vältettiin liikkumista. Jos oli tarve liikkua, se tehtiin varovaisesti ja rauhallisesti. Tuulen yltyessä taitavin toimi perämiehenä ja vahvimmat soutajina. Muut äyskäröivät tarvittaessa vettä. Myrskyn noustessa kokka käännettiin tuuleen ja soudettiin mikä jaksettiin. Lienee turha mainita, että sää määräsi, milloin vesille oli järkevää lähteä.
Omaisuus
Henkilökohtaista omaisuutta oli tavallisilla ihmisillä hyvin vähän ja kaikki omaisuus oli lähes välttämätöntä. Siksi tuhoutunutta, hävinnyttä tai loppuun kulunutta omaisuutta oli vaikea korvata. Siitä oli pidettävä hyvää huolta.
Vaatteet tehtiin villasta ja pellavasta. Työmäärä oli valtava keritystä villasta tai leikatusta pellavasta valmiiksi vaatteeksi, mutta ei siinä kaikki. Lampaiden määrä ratkaisi, paljonko villaa vuodessa saatiin ja pellavakasken koko määräsi vuotuisen pellavan määrän. Kun leipä oli tiukassa, pellavan viljelyala harkittiin luonnollisesti tarkkaan: ei liikaa eikä liian vähän. Vaatteiden kuluminen määräsi tarvittavan tuotannon määrän, eikä ikäviin yllätyksiin ollut paljonkaan varaa. Palanutta vaatetta ei korvattu heti edes työllä!
Puiset ruokailuvälineet voitiin tehdä kohtuullisella vaivalla, mutta keittoastiat olivat eri juttu. Saviastioista pidettiin hyvää huolta, koska ne olivat arkoja kolhuille. Rautapadatkaan eivät kestäneet millaista käsittelyä hyvänsä. Padat ja saviastiat olivat arvokkaita, joten niitä ei ollut juurikaan ylimääräisiä talossa. Tämä tarkoittaa, että särkymistä todella varottiin.
Puukko, kirves, sirppi, ja viikate olivat työkaluja, joista pidettiin hyvää huolta. Niitä käsiteltäessä varottiin sekä itseään että itse työkalua. Puukon, sirpin ja viikatteen voi katkaista väärällä käytöllä. Työ jää kesken, vaikka seppä löytyisikin hitsaamaan ko. esineen kuntoon. Jos sato on tänä aikana menetetty, niin paha juttu. Kirveen lyöminen kiveen voi särkeä koko terän käyttökelvottomaksi. Jos tuloksena on “vain” tylsä terä, on edessä tahkoaminen. Lisäksi on huomattava, että kirves pienenee aina tahkotessa, joten turha tahkoaminen lyhentää sen käyttöikää.
Ruoka
Silloin, kun ruuasta oli ajoittain pulaa, ei sitä heitetty pois, vaan käytettiin niin tarkkaan kuin mahdollista (uhrit ovat asia erikseen). Myöskään pelleilyä tai leväperäisyyttä ei siedetty. Ruoka oli pyhää, koska elämä riippui siitä. Joissakin kulttuureissa on ollut ja on edelleen tapana jättää osa annoksesta lautaselle kylläisyyden merkiksi, mutta suomalaiseen kulttuuriin tämä ei ole kuulunut. Muistutettakoon, että viimeiset nälkävuodet olivat 1860-luvulla, jolloin edellä mainittu ukko-Santtu oli parikymppinen. Talvella 1941-42 ihmisiä kuoli Suomessa nälkään muuallakin kuin sotavankileireillä.
Tuli
Tuli on ihmisen välttämätön renki kaikkialla tropiikin ulkopuolella, ja hyvin tarpeellinen sielläkin. Toisaalta tuli on karmea isäntä, joka voi tuhota kokonaisen suvun vaurauden tai elämän muutamassa hetkessä. Tulipaloa luonnollisesti pelättiin.
Ensiksikin tulenteko on vaikeaa ilman tulitikkuja tai sytyttimiä etenkin kosteaan aikaan. Siksi tulta pidettiin yllä. Hiilet saatettiin peittää yöksi tuhkalla, jolloin aamulla puhallettiin viimeisestä hehkusta tuli sytykkeisiin, tai sitten pidettiin pientä tulta hengissä jatkuvasti. Silloin kun Rooma käsitti lähinnä Capitolium- ja Palatinus -kukkulat ja niiden välisen Forumin laakson, ylläpidettiin Vestan temppelissä tulta, josta jokainen sai hakea liekin kotilieteensä, jos se oli sammunut. Kuuden neitsyen tehtävänä oli pitää huoli, että temppelin tuli ei päässyt sammumaan. Jos näin kävi, oli rangaistus ankara.
Toiseksi palovammat tulehtuvat helposti ja ovat siten hyvin vaarallisia. Tämän vuoksi tulta ja kuumia esineitä varottiin. Erityisen pahaksi on kuuman nesteen kaatuminen vaatteelle, jolloin se ehtii aiheuttaa pahempaa tuhoa kuin paljaalla iholla. Tämä näkyi siinä, miten tulen ja etenkin keittopaikan luona toimittiin. Ei siis juoksentelua, nahistelua tai pelleilyä. Myös lapset hätistettiin kauemmaksi leikkimään.
Aseet
Aivan oma lukunsa olivat aseet. Isä, setä tai isoveli opetti aseen käytön ennen kuin sellaiseen sai edes koskea. Useimpien aseiden kohdalla virheellinen käsittely voi vahingoittaa ei vain aseen käsittelijää tai muita ihmisiä, vaan myös itse asetta. Pikkupoikien ikimuistoinen “oikeus” on ollut mennä leikkimään miesten aseilla luvatta ja saada sitten selkäänsä, vaikka vahinkoa ei olisi tapahtunutkaan.
Ampuma-aseet eivät ehtineet kuulua jokaisen talon varustukseen kovinkaan monen sukupolven ajan. Niiden käsittelyssä oli omat tapansa. Asetta käsiteltiin aina niin kuin se olisi ladattu. Sitä ei koskaan suunnattu toiseen ihmiseen. Aseen piippu pidettiin aina niin suunnattuna, että jos ase laukeaa, niin suurta vahinkoa ei tule. Seinällä roikkuva ase oli useimmissa taloissa aina lataamaton. Metsälle lähdettäessä ase sitten ladattiin ja varmistettiin ja metsältä tullessa patruunat poistettiin aseesta. Näistäkin varotoimista huolimatta onnettomuuksia sattui.
Pyrittäessä nykypäivänä mahdollisimman suureen autenttisuuteen menneen ajan suhteen yleinen varovaisuus, tavaroista huolehtiminen ja ruuan kunnioittaminen ovat osa ajan kuvaa. Tästä voidaan tietoisesti poiketa eri syistä, mutta se ei kuulu tavallisiin tapoihin. Entisajan leirissä ei savikuppeja ajelehtinut teltan ja nuotion välissä väisteltävinä. Jokainen otti kulhonsa pussistaan vasta hakiessaan ruokaan ja pakkasi sen takaisin syötyään ja visusti varoi laittamasta pussiaan millekään vaaralle alttiiksi. Entisajan ihminen hallitsi työkalunsa ja puuhansa paremmin kuin kukaan meistä. Siitä huolimatta hän oli varovaisempi kuin me niitä käyttäessään.
© 1996-2004 Harmaasudet ry