Cannard noz - Keskiyön pyykkärit
Metsän pimeys ja myöhäinen ajankohta eivät häirinneet Jeania, kun hän taittoi matkaansa metsän läpi kotia kohden. Hänen korvissaan kaikuivat vielä papin sekä hänen hyvin sievän piikatyttönsä pyynnöt jäädä yöksi myöhäisen kävelyn sijasta. Itse asiassa Jean oli erittäin hyvällä tuulella. Hyvä ruoka sekä olut hyvässä seurassa saa miehen kuin miehen hyvälle päälle, eivätkä Marie-piian hymyt asiaa pahentaneet, päinvastoin. Niinpä Jean hyväntuulisesti hyräillen käveli mutkittelevaa polkua pitkin kotiaan kohti.
Jokea lähestyessään Jean alkoi kuulla vaimeaa ääntä edestään. Hän kummasteli, mikä ihme voisi olla liikkeellä joella tähän aikaan. Niinpä hän hiipi sillan reunalle katsomaan, josko kuunvalossa näkyisi kumman äänen aiheuttaja. Hämmästyksekseen näki Jean kolme vanhaa akkaa pyykillä joen rannassa. Outo ääni tuli lakanoiden hakkaamisesta kiveen. Yksi akoista pesi ja kaksi muuta levittelivät kuivumaan valkeita kankaita, jotka kuunvalossa näyttivät melko paljon ruumisliinoilta. Jean arveli akkojen olevan jostakin kyläpahasesta matkansa varrelta, mutta jokin muukin koitti tehdä tietään hänen ajatuksiinsa. Olivathan akat kovin epätavalliseen aikaan pyykillä.
Yhtäkkiä Jeanin mieleen tuli pelottava ajatus. Hän muisti äitinsä tarinat keskiyön pyykkäriakoista, hurjista demoneista, jotka tappavat kuolevaisen, jos tämä ei heitä suostu auttamaan. Tarinaan kuului vielä jotakin, mutta sitä Jean ei nyt pystynyt kuollakseenkaan muistamaan. Hän alkoi hitaasti hivuttautua taaksepäin ja pois sillalta, sillä yksikään pesijöistä ei ollut vielä nostanut katsettaan työstään. Juuri kun Jean oli lähes päässyt metsän reunaan, kohotti eräs eukoista päänsä katsoen suoraan Jeaniin ja virkkoi: "Kun kuolevainen kerran noin kiinnostuneelta vaikuttaa, niin miksei tulisi auttamaan meitä työssämme? Väännätkö lakanoita kanssani, kunnes kukko laulaa?" Mitäpä siinä muuta tehdä, kuin kävellä mäki alas joenpenkalle ja ryhtyä lakanoita vääntämään. Pieni ääni huusi Jeanin päässä jonkin unohtuneen, mutta kylmä hiki sai koko miehen tärisemään muutenkin.
Pian lakanaa vääntäessään Jean tunsi henkensä salpautuvan ja huomasi kauhukseen olevansa kuristettuna lakanan sisään. Äidin varoittava ääni muistutti hänen päässään vääntämään lakanaa aina samaan suuntaan eukon kanssa, muuten paha henki vääntäisi sielun ulos ihmisruumiista. Kuunvalon paljastaessa eukon kamalat kasvottomat piirteet Jean tajusi kuolevansa. Viimeisenä hänen korvissaan kaikui kolmen akan pilkkaava nauru.
Kun pappi ja naapuritalon isäntä tulivat aamulla etsimään yöllä kadonnutta Jeania, löytyi hänen ruumiinsa sillan vierestä läheltä vedenrajaa. "Lienee humalapäissään pudonnut sillalta ja taittanut niskansa..." mietti isäntä verkkaan. Pappi jatkoi hermostuneena: " Niin, kyllä minä häntä pyysin jäämään kotiini yöksi, mutta sinne hän lähti metsään kävelemään..." Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota Marie-piikaan ja isännän renkiin jotka seisoivat pelokkaan näköisinä metsän reunassa. "Sanovat cannard nozin, keskiyön pyykkärieukkojen olleen rannassa eilen illalla... Sano minun sanoneen, ei nuori herra niskaansa ole taittanut" mutisi renki. Marie vain nyyhkytti hiljaa. Pian pappi ja isäntäkin lähtivät paikalta omille taloilleen. Kumpikaan ei suostunut selittämään itselleen Jeanin kylmännihkeitä käsiä, huutoon avautunutta suuta ja ehjää niskaa... Rannalle jäi vain musta korppi käkättämään kuin vanha hampaaton eukko.
Bretagnelaisen kansanuskomuksen pohjalta
© 1996-2004 Harmaasudet ry