Yaroslavin palsta 1/00
Norsunluutorni on siitä ikävä paikka, että täällä harvoin tapahtuu mitään oikeasti mielenkiintoista. Ainoastaan ajoittaiset käynnit kirjastohuoneessa tuovat jännitystä ja väriä elämään. Useammin kuitenkin istun työhuoneessa kirjoittaen, selaillen muistiinpanojani tai vain ajatellen.
Päätin hiljattain käydä läpi vanhat kirjoitukseni ja yrittää tehdä jonkinlaista yhteenvetoa elämäntyöstäni, mutta eipä siitä oikein mitään tullut. Muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia tosin löytyi. Pari vuotta sitten esitin ajatuksen vanhojen hyvien bofferimättöaikojen elävöittämisestä teräsaseilla. Innokkaita kokeilijoita ilmaantui heti ja pitihän ajatus sitten toteuttaa.
Olisi se pitänyt arvata, että sairaalakeikkaanhan se leikki päättyi. Kyllähän sitä sovittiin, että päähän ei tähdätä ja että lyönnit hidastetaan, mutta ei kukaan bofferiaikoinakaan paljoa säännöistä välittänyt. Mielenkiintoiseksi homma meni silloin, kun alettiin etsiä syitä tapahtuneeseen. Yhdistys pesi kätensä hommasta, sehän vain järjestää harjoituksia ja näytöksiä kontrolloiduissa olosuhteissa. Leikin järjestäjä ja muut osallistujat totesivat, että olihan turvasäännöistä sovittu. Itse ratkaisevan iskun lyöjä taas totesi sääntöjen olleen riittämättömät ja epäselvät: ei niitä oltu edes kunnolla kerrattu ennen tapahtumaa, saati sitten kirjoitettu ylös.
Sillä kerralla selvittiin säikähdyksellä, kuten parissa aiemmassakin onnettomuudessa. Myrsky vesilasissa jatkui viikon pari ennenkuin taas kerran laantui. Tällä kertaa paljosta melusta kuitenkin seurasi jopa muutamia tekoja. Päätettiin järjestää oikein turvallisuuspalaveri, jossa mietittiin joukolla, mitä taisteluturvallisuus oikeastaan tarkoittaa ja miten siihen tulisi suhtautua. Lukuisten pohdintojen ja komiteamietintöjen seurauksena saatiin linjattua uusi ja uljas mättöohjesääntö.
Porukan jalkapalloinnostus teki lajista sopivan vertailukohdan mättöturvallisuuden arviointiin. Tilastotiedot ja käytännön kokemus osoittivat selkeästi, että jalkapallo on terveydelle ainakin yhtä haitallinen harrastus kuin mättö. Koska ehdotus hidastettujen potkujen käyttöönotosta sai nihkeän vastaanoton Suomen jalkapalloliitosta, päätettiin hidastuksista luopua myös taisteluharjoituksissa. Ja eiväthän viikingitkään hidastaneet iskujaan!
Turvallisuusongelmat oli näin todettu liioitelluksi. Ensiapulaukku ja muut vanhat haamut piilotettiin kaapin perälle, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi vaivata päätään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Näytöksiinkin saatiin ihan uudella tavalla eloa uusitun ohjesäännön ansiosta. Yleisön kohahdusten sävy muuttui kun veri alkoi näytöksissä oikeasti lentää. Ala alkoi vihdoin saada myös ansaitsemaansa huomiota julkisuudessa. Mättötapahtumista ja -näytöksistä raportoitiin näyttävästi lööpeissä ja etusivuilla.
Tarinan viimeiset osat ovat niin pahasti vereen tahriutuneet, ettei niistä saa enää kunnolla selvää. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että uuden ohjesäännön tekeminen oli hyvä ja viisas päätös. Että kannattaisi sitä susienkin piirissä harkita mättösääntöjen tarkistamista. Vai onko niin, että hiljaisten nynneröiden ylivalta ja kritiikki tekee asiasta liian vaikean? Viikinkisoturin kunnia vaatii kuolemaa taistelussa, ei hidasta kitumista vakuutuksin ja suojavarustein vuoratussa lintukodossa!
Yaroslav
© 1996-2004 Harmaasudet ry