Viikinkiajan pukututkimuksen onnea ja onnettomuutta (A 3/99)
Rautakauden arkeologialle hautalöydöt ovat olleet lähes ainoita viestejä menneistä ajoista ja elämästä.
Asuinpaikkojen löytäminen on vielä sattumanvaraisempaa kuin kivikauden kylistä puhuttaessa, eikä maaperään kätkeydy juurikaan esinelöytöjä. Onhan metalli, viikinkiajalla jo kiviesineet täysin syrjäyttänyt, huomattavasti kalliimpaa ja hankalammin saatavaa tai valmistettavaa kuin kivi. Rikkoutuneet esineet sulatettiinkin yleensä uutta käyttöä varten.
Vaatetuksesta ja hautaan liitettävistä esineistä on mahdotonta sanoa käytännöllisesti katsoen juuri mitään ennen viikinkiaikaa. Tosin 300-luvun keihäänkärjestä on löydetty pieni kankaanpalanen, mutta sen varaan ei voi laskea kummoisiakaan päätelmiä.
Savo ja Karjala liittyivät vahvasti itäiseen kulttuuripiiriin ja saivat vaikutteita tältä suunnalta. Hämeessä ja Länsi-Suomessa Euran-Köyliön seutua lukuunottamatta siroteltiin vainajien tuhka tavallisesti niin sanottuun polttokenttäkalmistoon, kivikkoiseen maakenttään. Vainajien korut ja luunpalat sekoittuivat pahoin keskenään - vaikka fragmentteja onkin löydetty, ei niistä millään keinoin voi päätellä, kenelle ne ovat kuuluneet.
1000-luvulle päästäessä aineisto selkenee hieman lähinnä länsirannikon osalta. Ruumishautaus leviää ja yleistyy muuallakin lännessä. Ikävä kyllä Skandinavian kaltaisia kangaslöytöjä ei Suomessa ole tehty - hieno hiesumaa ei ole omiaan säilyttämään kangasta. Korusto ja muu metalliesineistö haudoissa on kuitenkin säilynyt yleensä kohtuullisesti, ellei myöhempien aikojen toiminta maan pinnalla ole vahingoittanut detaljeja.
Kristinuskon levittäytyessä ristiretkiajan alussa Suomeen katoaa Länsi-Suomesta esineellinen hautaustapa. Löydöt vähenevät jo 1050-luvulla suuresti ja loppuvat pian kokonaan. Itäisessä Suomessa, Mikkelin ja Karjalan seudulla, sen sijaan herää rikas kulttuuri. Myös ruumishautaus yleistyy. Vahvan jalansijan kristinusko saa Karjalassa vasta 1300-luvulla. Silloin katoaa esineellinen hautaustapa myös idästä.
Tutkimusongelmia
Vaikka hauta löytyisikin pääpiirteissään kokonaisena, joutuu arkeologi usein pitkällisen pohdinnan eteen. "Jokainen suomalainen muinaispuku on syntynyt kaivaushavaintojen, analyysien ja pukutietouden yhdistämisestä", toteaa Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander Euran puku ja sen edeltäjät -kirjasessa (1982). Muinaispuvut ovat kompromissien ja tulkintojen lopputuloksia. Arkeologisiin löytöihin on panostettu eniten juuri Euran ja Kaarinan pukurekonstruktioissa.
800-luvulla muotiin tuli vaatteiden koristaminen pronssispiraaleilla. Pronssikorut ovat saaneet seurakseen hopeaa vasta 1000-luvulle tultaessa. Pronssispiraalit ja korut ovat yleensä melko hyvin säilyneitä, pronssihome on puolestaan säilyttänyt fragmentteja kankaista.
Kankaankappaleet ovat kuitenkin yleensä hyvin pieniä, joskus pelkkiä hiukkasia. Punainen tai sininen väri saattaa erottua toisinaan paljaalla silmälläkin, mutta tuhannen vuoden pimeys ja kosteus on muuttanut kankaan yleensä ruskeaksi. Oikea väri saadaan selville vain tarkoilla laboratorioanalyyseillä jos niilläkään - useimmat kasvivärit ovat edelleen mahdottomia erottaa.
Vaatteet saattavat myös olla vainajan yllä eri tavalla kuin niitä on käytetty. Emäntä saattaa olla kiedottu viittaansa tai - haudan 56 tapaan - lapasia ei ole puettu vainajan käteen vaan ne on asetettu käsien päälle. Pellavaa ei hautalöydöissä ole paljon kenties siitäkään syystä, että pellava säilyy maassa huomattavasti villaa huonommin (P-L Lehtosalo-Hilander 1982, s.5). Miehet kantavat kuitenkin usein haudoissaankin viittaa harteillaan.
Hautakuoppien syvyys - yleensä vain 40-100cm - aiheuttaa niin ongelmia kuin onneakin. Koska vainajat on haudattu matalalle, ei routa ole päässyt siirtelemään hautaa ja rikkomaan sitä. Toisaalta sora tai hiesumaa on varsin huonoa ainesta orgaanisten materiaalien säilymisen kannalta. Tekstiilirikkaat haudat saatetaan siirtää kokonaisina museoon, jossa ne voidaan perusteellisemmin tutkia röntgenkuvauksen keinoin.
Miehen vaatetuksessa ei pronssikoristelua eikä yleensäkään korustoa ole ollut yhtä prameasti kuin naisilla - niinpä miehen puvusta ei tutkimus paljon tiedäkään. Tieto pohjautuu suurilta osin olettamuksiin ja harvoihin kohtuullisesti säilyneisiin hautoihin. Euran-Köyliön seudun miehenhaudoista on kuitenkin löydetty mm. pronssispiraalein koristeltuja vöitä ja paulanauhoja sekä viittoja.
On syytä muistaa, että vainajat haudattiin juhlapuvuissaan. Arkipäivän vaatetukseen eivät kalliit kankaat ja komeat värit sekä monituiset korut ole varmastikaan kuuluneet.
Aikaisemmat rekonstruktiot
Ensimmäinen esitys suomalaisista muinaispuvuista löytyy jo 1887 ilmestyneen Kalevalan kolmannen helppohintaisen laitoksen piirroskuvista. Hieman myöhemmin Tuukkalan löytöihin perustuva puku nähtiin jo näyttämölläkin. Vaikka T. Schvindt julkaisikin väitöskirjassaan ‘Tietoja Karjalan rautakaudesta’ kuvauksen naisen päällimmäisestä, kreikkalaisen peploksen tapaisesta nelikulmaisesta ja olalta soljilla kiinnitettävästä vaatteesta, syöpyi taiteen kuva puvustuksesta kansan ja myös tutkijoiden mieliin. Alusta asti puvuissa esiintyi pyöreä kaula-aukko. Myös eri hautojen korustoa yhdisteltiin surutta - tämä on edelleenkin nähtävillä Karjalan muinaispuvuissa ja ns. Aino-puvussa, jota voidaan nykyisin pitää fantasiapukuna koristeompeluksineen ja pirtanauhoineen.
Samoihin aikoihin Schvindtin väitöskirjan ilmestymisen kanssa suoritti Hjalmar Appelgren-Kivalo kaivauksia Perniön Yliskylässä. Piirrosten perusteella luonnosteltiin 1925 valmistunut pääpiirteissään haudan 6 mukaan koottu "Perniön emännän" puku. Vaikka hameen etukappaleen miehustan yläreuna onkin suora, yhdistyy takakappale etukappaleeseen leveillä olkakielekkeillä.
Perniön emännän koruista pääosa on peräisin Yliskylän haudasta 6. Tosin mm. paitaa kiinnittävää hevosenkenkäsolkea ei ole yhdestäkään Perniön haudasta löydetty ja kaksinkerroin käännetty lautanauha on vieras koko Suomen löydöille. Myöskään olkakielekettä ei ole tähänkään päivään asti löydetty ainoastakaan löydöstä. Ainoastaan itäsuomalaisista haudoista on löydetty olkasoljesta riippuvia puukkoja. Lyhyesti sanoen mallinnusta ei ole koskaan kyetty tieteellisesti todistamaan. Perniön emäntä edusti kuitenkin pitkälti 1970-luvulle asti yleiskuvaa suomalaisnaisten vaatetuksesta viikinkiajalla ilman, että kukaan asetti mallia kyseenalaiseksi.
Itäiset puvut tehtiin paljolti Perniön puvun pohjalta, vaikkakin olkakielekkeiden mallia muunnettiin hieman kansallispukumaisemmaksi ja korusto laskettiin lähes rinnuksille asti. 1930-luvulla Tuukkalan pukua tehdessä päämääränä olikin luoda "juhlava edustusasu arvokkaille naisille". Alkuperäistä, löytöjen mukaista harmaata ja ruskeaa ei tähän pukuun kelpuutettu. Hameesta tehtiin sininen ja vaipasta sekä esiliinasta vaaleanharmaa. Korusto ja spiraalikoristelu pukuun on luotu hyvin epävarmalta pohjalta.
Myös muinais-Karjalan ja Kaukolan puvut seuraavat pitkälti Perniön pukua. Myös nämä puvut on koottu useamman haudan löytöjen perusteella. Kaukolan pukunukke Kansallismuseossa kantaa myös korvarenkaita, vaikkei näitä ole suomalaisessa aineistossa juuri lainkaan ainakaan varsinaisessa käyttötarkoituksessaan.
Euran puku
Vuonna 1969 löydettiin Länsi-Suomesta, Euran Luistarin kalmiston haudasta 56, yksi Suomen tähän mennessä rikkaimmista ja täydellisimmistä naisen haudoista. Osteologin analyysin mukaan vainaja oli 165-170cm pitkä ja noin 45-vuotias nainen. Vaikka haudan pääpuoli olikin rikkoutunut, oli korusto säilynyt lähes täydellisenä ja säilyttänyt muuassaan myös jäänteitä kankaista.
Hauta on ajoitettu kaulanauhan kolikoiden perusteella noin vuosien 1018 ja 1050 välille. Emäntä on kantanut päällään mikroskooppianalyysien mukaan indikonsinistä, villaista alusmekkoa tai -paitaa, vihertävää päällysmekkoa ja harmaata, pronssispiraalein koristeltua esiliinaa. Kaulaa koristi lasihelmistä ja hopearahoista tehdyistä riipuksista koottu kaulanauha. Solisluiden päällä suorakaiteen muotoista mekkoa ovat kiinnittäneet komeat soljet pronssisine ketjulaitteineen, joihin on kiinnitetty riipuksia. Keskellä rintakehää on ilmeisesti vaipan kiinnittämiseen käytetty pitkulainen solki.
Suuria pronssisia veitsentuppia on löydetty muistakin Euran-Köyliön seudun haudoista - kyseessä näyttää olevan ylimystön muotituote. Käsissään naisella on ollut kaksi spiraalirannerengasta, sormissaan suurikilvelliset sormukset. Rikas korusto on pronssihomeen avulla pitänyt kankaan sellaisessa kunnossa, että rekonstruktio puvusta oli mahdollinen. Sen toteuttikin arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander 1980-luvun alussa, tosin melko nykyaikaisin menetelmin.
Kaarinan puku
Kaarinan kirkkomäestä kaivettu nuoren naisen hauta on ajoitettu noin vuodelle 1025. Vaikka vainaja onkin ilmeisesti kuulunut parempaan väkeen, ei haudasta ole suuria aarteita löydetty. Pukukorujen lisäksi naisen kaulassa oli vain kaksi kultafoliohelmeä ja hopeinen rahajäljitelmä.
Puvun alusmekko on harmaa. Värimorsingolla värjätty sinertävä päällyshame muodostuu kahdesta erillisestä suorakaiteen muotoisesta kangaskappaleesta, jotka kiinnitetään olkapäiltä soljin. Etukappaleen yläosassa on kudottua koristeruudukkoa. Sinivihreää esiliinaa reunustavat pronssispiraalit, hapsureunainen vaippa on punertavan harmaa. Tummansininen, pronssispiraalein reunustettu korkea vaimon päähine pysyy mallissaan sisäpuolella olevan tuohen avulla.
Kaarinan puku on ennallistettu jo aikaisemmin nykyaikaisin menetelmin, mutta vuoden 1999 kesällä Kuralan kylämäen arkeologisessa kokeiluverstaassa valmistui alusta asti alkuperäisin menetelmin luotu rekonstruktio.
Ensimmäiset työvaiheet
Nykyisenä puuvillapaitojen aikakautena on vaikea käsittää, miten monien työvaiheiden takana pukineen päälle-paneminen on aikoinaan ollut. Villavaatetta tehdessä ensimmäinen työvaihe oli luonnollisestikin keritseminen - viikinkiajan lampaat ovat todennäköisesti Suomessakin olleet pitkävillaista saaristolaisrotua. Karstat saapuivat Suomeen vasta keskiajan puolella, aiemmin käytettiin pitkäpiikkisiä villakampoja. Pitkän ja suorakuituisen villan käsittely onkin näillä paljon helpompaa kuin karstoilla.
Villa saatettiin värjätä jo ennen kehräämistä. Loimipainoisilla pystykangaspuilla kutomista tutkinut Sari Raitio Turun Kuralan kylämäen arkeologislta kokeiluverstaalta totesi taannoin, että kangasta tai lankaa myöhemmin värjätessä jää se helposti läikikkääksi, jolloin lopputuloskin on epätasainen. Värjääminen on ainakin Kaarinan pukua valmistaneiden Raition ja Hannele Könkään mukaan vaativin työvaihe.
Tekstiilejä on värjätty kasviväreillä. Ruskean ja harmaan eri sävyt lienevät yleisimpiä villan oman värin vuoksi. Vihreää ja keltaista on ollut kohtuullisen helppo saada aikaan, samoin ruskehtavaa punaista. Vahvemmat ja kirkkaat punaiset ja siniset värit ovat olleet kenties vaativampia - onhan sinistä kangasta löydetty monesta rikkaammasta haudasta.
Rukki saapui Suomeen vasta 1600-luvun paikkeilla. Viikinki- ja keskiajalla käytetty värttinä on peräisin kankaankudonnan alkuajoilta. Saaristolaislampaista nykyisin saatava pitkäkuituinen "muinaisvilla" on nopeampaa kehrätä kuin nykypäivän lyhyt suomenlampaan villa. Siitä huolimatta ei lankaa synny nopeasti - kokenutkin tekijä kehrää vain noin 40-60 metriä tunnissa. Kaarinan pukuun lankaa tarvittiin noin 30 kilometriä.
Kankaankudonta
Kangas kudottiin todennäköisesti loimipainoisissa pystykangaspuissa, joiden toimintaperiaate on paljolti erilainen kin nykyisten kangaspuiden. Kangas kudotaan seisaaltaan ja ylhäältä alaspäin. Loimi pysyy tiukkana savisten loimipainojen avulla. Kudetta voidaan kuljettaa saamelaismallisen lankakiepin, uddon, avulla tai kudelankakepillä - puiden rakenteen vuoksi nykyaikaista sukkulaa olisi mahdoton käyttää. Kude lyödään tiiviiksi kudontamiekan tai lyöntikamman avulla. Pystykangaspuilla on kudottu todennäköisesti pääasiassa lyhyitä, mutta leveitä kankaita nykyaikaisten puiden soveltuessa pitkien, mutta kapeiden kankaiden tekemiseen.
Kudonta aloitettiin yleensä lautanauhahulpiosta, joka samalla huolitteli ja koristeli kankaan reunan. Lautanauhaan se myös lopetettiin. 1000-luvun alun tienoilla tuli tavaksi vain ommella erikseen kudottu lautanauha kankaan reunan päälle.
Kankaankudonta oli aikaa vaativaa puuhaa. Alalle lieneekin erikoistunut jo tuohon aikaan erillisiä kankureita ja värjäreitä, jotka ovat myyneet tekemiään ja värjäämiään kankaita eteenpäin. Hienoja ja taitavasti värjättyjä kankaita on varmasti ostettu markkinoilta ja kierteleviltä kauppiailta. Arkivaatteet ovat olleet karkeampaa kangasta, juhlapukineet hienolaatuisia ja harvoin käytettyjä.
Kokeellinen arkeologia, jonka piiriin mm. Kaarinan puvun rekonstruktio kuuluu, saa viimein jalansijaa Suomessakin. Kaarinan muinaispuvun tekovaiheista aiotaan tulevaisuudessa julkaista kirja, jonka välityksellä voidaan edesauttaa tutkimusta. Tiedon lisääntyessä ja taitojen karttuessa alan harrastuskin lisääntyy.
Täydellistä tieto ei missään nimessä vielä ole. Paljon on tutkimatta, paljon löytämättä ja huomaamatta. Tutkimus edistyy hiljalleen ja kokoaa muinaisuuden palapeliä eheämmäksi kokonaisuudeksi. Tuskin koskaan voimme olla täysin varmoja siitä, miten muinaiset esi-isämme kokivat maailman. Hautalöydöt kertovat meille kuitenkin omaa kertomustaan yhteiskunnasta tuhannen vuoden takaa.
Lähteet:
Lehtosalo-Hilander - Tomanterä - Sarkki: Euran puku ja sen edeltäjät (1982)
Lehtosalo-Hilander: Ancient Finnish Costumes (1984)
Kalevala Koru: Muinaissuomalaista muotoilua
Tukia: Turussa valmistui ainutlaatuinen muiinaispuku (HS heinäkuu 1999)
Lehtosalo-Hilander: Luistari II The artefacts (1982)
Raitio: Turun maakuntamuseo, monisteita 2 - Kankaiden aloituksia ja lopetuksia sekä putkihulpion kutominen loimipainoisissa pystykangaspuissa (1998).
© 1996-2004 Harmaasudet ry