Viikinkiajan länsisuomalainen keramiikka
Suomen varhaisimmat, kivikautiset keramiikkalöydöt ovat suurien säilytysastioiden jäännöksiä. Muutamia vuosituhansia myöhemmin, viikinkiajalla, yksinkertaisia, mustapintaisia ja kiillotettuja astioita asetettiin kuolleiden merkkimiesten hautoihin sisältöinään einestä Tuonelan matkalle.
Kippoja ja kuppoja on tarvittu aikain sivu erilaisten ruoka-aineiden säilyttämiseen. Kivikaudella suurissa ruukuissa säilytettiin muun muassa rasvaa tai kalaa. Elinolosuhteiden monipuolistuessa ja väen asettuessa aloilleen astiatkin pienenivät ja niitä käytettiin yhä useampiin tarkoituksiin. Rautakauden lopulta on löydetty niin karkeampaa kotitalouskeramiikkaa kuin kauniita ja huoliteltuja mustiksi poltettuja astioitakin. Kippoja oli joka tarkoitukseen niin puusta kuin savestakin.
Pidempiaikaisessa säilytyksessä savi kuitenkin voittaa puun, joka saattaa halkeilla ja imeä itseensä rasvan ja värin. Verrattain kestävää ja kaunista keramiikkaa kaupattiin eteenpäinkin - eihän joka talossa ollut taitavaa ja muilta töiltään ehtiväistä savenkäsittelijää.
Keramiikan peruspiirteitä
Suomen viikinkiaikaiset keramiikkalöydöt ovat yllättävänkin yhtenäisiä
tyypiltään. 1960-luvun alussa Euran, Köyliön ja Kalannin keramiikkaa
tutkinut arkeologi Christian Carpelan on otaksunut Euran seudun olleen
kenties kauppakeskus, jonka kautta keramiikkaa olisi levinnyt muualle
maahan. Joka tapauksessa on etenkin lounaissuomalaista keramiikkaa tutkittu
melko paljon 1960-luvulta lähtien.
Hapettomassa maahaudassa japanilaisen rakukeramiikan tapaan poltettu
viikinkiajan keramiikka on väriltään mustaa, tummanharmaata tai harmaanpunaista
ja tyyliltään yksinkertaista. Astioiden yläosa on yleensä lievästi profiloitu ja
koristeltu nauha- tai aaltokuvioin tai geometrisin ornamentein. Myös
täysin koristelematonta keramiikkaa on löydetty. Ornamentiikka ei ole
kovinkaan runsasta ja rajoittuu astian yläreunaan, harvemmin leveimpään kohtaan. Samantapaista nauhakoristelua on käytetty myös viikinkiajan Ruotsissa, josta on löydetty jonkin verran mustaksi poltettua keramiikkaa.
Suomesta löydetyt astiat ovat olleet kooltaan kolmesta desilitrasta neljään
litraan. Ne ovat melko siroja ja hyvinkin ohutseinäisiä, malliltaan melko matalia ja purnukkamaisia.. Yleistäen viikinkiajan alkupuolelle ajoitetaan pyöreäpohjaiset, aaltoviivalla koristellut astiat. Keskivaihetta edustavat edelleen pääasiassa
pyöreäpohjaiset, nuorapainaumakoristeiset kipot ja loppukautta tasapohjaiset,
muodoltaan kukkaruukkuja muistuttavat astiat. Geometrinen ornamentiikka erilaisine rombi- ja ristikkokuvioineen on myös suosittu koristeaihe. Pyöreäpohjaisten
ruukkujen pohjassa on yleensä pieni kuoppa, syvennys, jonka tarkoitus
on luultavastikin pitää astia tukevammin pystyssä. Jotkut
hautalöytöjen astioista ovat pinnaltaan kiillotettuja ja
kiiltävänmustia, siis hieman "parempaa" astiastoa.
Uskotaan, että keramiikan valmistus on ollut pääasiallisesti naisten työtä.
On myös esitetty, että olemassa olisi ollut keramiikan tekoon
erikoistuneita ammattilaisia, jotka olisivat myyneet tuotteitaan eteenpäin -
Eurasta on löydetty merkkejä keskittyneestä savipajatoiminnasta.
Tutkijat ovat otaksuneet, että keramiikan valmistus on muuttunut
miesten puuhaksi vasta keskiajalla dreijan tullessa käyttöön. Tätä
ennen astiat on rakennettu käsin.
Muotoilu ja poltto
Sommelo ry:n piirissä saviastioita on valmistettu keraamikko Liisa
Lehdon opastuksella. Somerolaiseen punasaveen sekoitetaan kivimursketta ja valkoista kivitavaramursketta eli samottia - jälkimmäistä siksi, ettei sitä luonnostaan esiinny Suomen maaperässä. Astiat on voitava helposti tunnistaa kopioiksi, etteivät tulevien vuosien arkeologit hämääntyisi nykyhistorianelävöittäjien maahan rikkoutuneitten kippojen jäänteistä.
Astia muotoillaan sormin tekemällä kiinteästä savimöykystä ensin peukalolla painaen melko paksuseinäinen kuppi. Seinämää lähdetään rakentamaan (käyttämättä vettä apuna) savipuikuloista, joita lisätään toistensa perään. Astia muotoillaan melko ohutseinäiseksi. Kaulaosan profiloinnin onnistumiseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota. Kun valmiin astian pinta on kuivunut nahkeaksi, tehdään koristelu pintaan tikulla tai nyörillä.
On tärkeää, että astia on kuivunut ehdottoman kuivaksi viileässä, mutta kuivassa tilassa ennen polttoa - muuten halkeamisvaara on suuri. Astiat poltetaan noin puolen metrin syvyisessä maakuopassa, joka on kivetty sekä pohjalta että sivuseiniltään nyrkinkokoisilla kivillä. Haudassa poltetaan nuotiota niin kauan, että se lämpiää kunnolla. Hiilloksen päälle laitetaan ranteenpaksuisia tai hieman ohuempia riukuja sekä astiat, jotka on saatettu suojata esim. asettamalla ne aiemmissa poltoissa halkeilleisiin ja rikkoutuneisiin astioihin. Päälle asetetaan jälleen reilu kerros puuriukuja ja lisäksi hiiliä tai lantaa edesauttamaan kytemistä. Lopuksi kuoppa katetaan kostealla turpeella. Maahauta jätetään kytemään vuorokaudeksi. Sitä on vartioitava koko ajan, sillä kuumuus maakuopassa nousee yli 1000:een asteeseen.
Keramiikan tummanharmaa tai musta väri syntyy vähähappisen polton seurauksena. Saveen sitoutunut happi auttaa kytemistä, saven sisältämä rauta pelkistyy ja kemiallisen reaktion seurauksena hiili imeytyy saveen.
Kun kyteminen on vuorokauden kuluttua loppunut ja jälkilämpö haihtunut, kaivetaan hauta varovasti auki. Mikäli hapeton poltto on onnistunut, ovat astiat väriltään
mustia tai harmaita. Jos poltto onnistuu vain osittain, jäävät astiat
harmaanruskeiksi tai ruskeiksi, mutta ovat yhtä kestäviä kuin mustiksi
palaneetkin.
Nina Talvela
Käsittelen lounaissuomalaista viikinkiaikaista (n. 800-1100)
keramiikkaa arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin tutkimusten
sekä Sommelo ry:n piirissä tehdyn keramiikan pohjalta.
Lähteet:
Lehtosalo-Hilander P-L: Luistari II s.76-84
Luistari III
Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen esinetuntemuksen kurssin opetusmateriaali:
http://www.helsinki.fi/hum/arla/keram/
© 1996-2004 Harmaasudet ry