Vanhan kansan vuodenkierto (A 4/99)
Työnteko hallitsi menneiden aikojen ihmisten elämää. Varsinaista vapaa-aikaa ei ollut - aina löytyi jotakin tehtävää kehräämisestä veistelyyn. Joutilaisuutta ei hyvällä katsottu. Arjen katkaisivat kuitenkin erilaiset juhlat, jotka rytmittivät vuodenkiertoa.
Esikristillisessäkin yhteisössä juhlat olivat yleensä uskonnollisia ja rituaalinomaisia. Tärkeiden riittien ohella päästiin myös syömään, juomaan ja juhlimaan. Juhlat olivat, paitsi arjen karkoittajia, myös otollisia tilaisuuksia erilaisten suhteiden luomiselle. Juhliin kuului olennaisesti uskonnollinen osuus. Tietäjä johti rituaalia, jolla pyrittiin varmistamaan yhteisön suotuisa tulevaisuus. Riitteihin suhtauduttiin suurella kunnioituksella ja varovaisuudella - luontoa oli kunnioitettava, sillä sieltä saatiin kaiken elämän ehdot. Luonnon ja vuodenkierron eri vaiheet huomattiin ja niitä myös kunnioitettiin.
Tarkka ajanlasku
Esihistoriallinen vuodenkierto syntyi vuodenaikojen vaihtelusta - juliaaniseen kalenteriin pohjolassa tutustuttiin vasta keskiajalla. Aika ei ollut kuitenkaan tuntematon tai yhdentekevä käsite - sitä seurattiin hyvinkin tarkasti. Vuosi alkoi syksyllä, satokauden päättyessä, ja jakautui neljään jaksoon talvi- ja kesäpäivänseisausten sekä kevät- ja syyspäiväntasausten mukaan. Se ei kuitenkaan rakenteeltaan ollut tarkkarajainen.
Kuun vaiheita seurattiin tiiviisti. Kuukausi muodostui viikoista kuun eri vaiheiden välillä. Viikko -sana onkin monissa kielissä tarkoittanut jo varhain lukusanaa seitsemän. Alunperin kyseessä lienee hyvien ja epäsuotuisten päivien laskeminen, ei niinkään varsinainen ajanlasku. Viikko saattoi olla myös neljäntoista päivän mittainen ajanjakso. Päivät taas rajoittuivat ainakin keskiajalla kahteen rupeamaan aterioiden välillä.
Arki- ja pyhäpäivät seurasivat toisiaan kuun vaiheiden mukaan. Kuukausien määrä vaihteli, kun karkauspäiviä ei ollut - toisinaan kuu syntyi 12, toisinaan 13 kertaa vuodessa. "Ylimääräistä" kuukautta nimitettiin lännessä vaahto-, idässä kaimalokuuksi. Sitä ei laskettu vuoteen kuuluvaksi, mikäli kuu ei tiettyyn luonnonhetkeen tultaessa ollut syntynyt kolmattatoista kertaa.
Talvi
Vuodenvaihde on nykyiselle paikalleen siirtynyt Suomessa vasta 1500-luvulla. Alunperin uusi vuosi alkoi syksyllä, kun sato oli saatu korjatuksi, karja teurastetuksi ja valmistautuminen talveen alkoi olla hanskassa. Kekrin juhlimisen jälkeen alkoi pitkä ja pimeä talvikausi, jolloin keskityttiin lähinnä hengissäpysymiseen.
Lokakuun nimitys on selvääkin selvempi, mutta marraskuun "marras" on aiheuttanut tutkijoillekin päänvaivaa. Luultavasti marras merkitsee kuollutta ja on lainasana indoeurooppalaisista kielistä. Marraskuussa kunnostettiin ja tehtiin verkkoja ja muita kalanpyydyksiä ja kaadettiin rakennushirsiä. Joulukuuta nimitettiin alun perin talvikuuksi - joulu-sana on vakiintunut kieleemme vasta 1700-luvulla ja on peräisin muinaisruotsin jol -sanasta (nyk. jul). Talvikuussa seurattiin tarkoin luontoa ja pelättiin paukkupakkasia - toivotuin ilma oli suojasää, jolloin reki kulki ja talo lämpesi.
Talvi oli ankaraa aikaa. Talvelle jätettiin vain tuottoisimmat eläimet, sillä rehuakaan ei voitu säilyttää ylenmäärin. Huonon vuoden satuttua sydäntalvella eli tammi- helmikuussa nähtiin, kuinka suuri (tai pieni) osa karjasta jäisi henkiin keväälle. Pitkinä talvi-iltoina tehtiin puhdetöitä - nyt oli aikaa kutoa, kehrätä, veistellä ja puuhata sellaista, mihin ei kesällä ollut aikaa. Ajankuluksi laulettiin runoja ja kerrottiin arvoituksia. Koko talven seurattiin tarkasti luonnon merkkejä, jotka kertoivat tulevan vuoden säästä.
Talvipäivänseisaus eli talven sydän huomattiin jo varhaisessa ajanlaskussa. Muinais-Skandinavian Yulen (jul = joulu) juominen on joskus rinnastettu auringon paluun juhlimiseen, vaikkakin luontevammalta vaikuttaa suomalaisen kekrin tavoin satokauden päättymisen juhlinta. Talven pimein aika on joka tapauksessa ollut myös myyttiseltä kannalta vaarallista aikaa.
Tammi on tarkoittanut ainakin hämäläismurteissa napaa tai akselia. Vaikea talvi jakautui kahtia sydäntalvella, tammikuussa. Helmikuun sanotaan saaneen nimensä metsässä kimmeltävistä jäähelmistä, jotka aiheutuvat pakkasen ja suojasään nopeista vaihteluista. "Maaliskuu maan näyttää" -sanonta kertoo paljon - paljaan maan esiintulo lumen alta oli niin tärkeä asia, että se kelpasi koko kuukauden nimeksi.
Kevät
Kevään tullessa alkoi jälleen tapahtua. Koska taivaan merkkejä on seurattu tarkkaan jo metsästäjä-keräilijä -yhteisön aikoina, on kevätpäiväntasaukseenkin kiinnitetty varmasti huomiota - yhtä pitkä päivä ja yö kertoivat, jos eivät muusta, niin ainakin päivän pitenemisestä ja kevään saapumisesta. Kevätpäiväntasaus asetettiin 1500-luvulla nykyiseen, kiinteään paikkaansa (21.3).
Huhti- tai huhtakuu merkitsi aikaa, jolloin kaadettiin havupuukasket eli huhdat ja jätettiin ne kuivumaan polttoa varten. Tämän lisäksi huhtikuussa korjattiin ja tehtiin kalanpyydyksiä, hakattiin halkoja ja veistettiin seinähirsiä. Toukokuussa oli aika kylvää vilja ja vihannekset. Kesä alkoi muistuttaa toden teolla tulostaan - moni hedelmällisyyteen liittyvä tapa ja riitti tehtiinkin näihin aikoihin. Vesien auettua pesintänsä aloittavia vesilintuja väijyttiin, kalansaaliit olivat kudun aikaan suuria.
Myöhemmällä ajalla karja on laskettu ulos karjaa suojelevan Jyrkin, Georgioksen - eli Pyhän Yrjänän - päivän (23.4) ja Vapun eli Valpurin (Valborg) päivän aikoihin. Esikristillisenä aikana on varmaankin tarkasteltu luontoa tarkemmin, sillä usein vasta toukokuun puolessa välissä on ollut tarpeeksi lämmintä laidunkauden aloittamiseen. Karjanlaskuun on kuulunut monia taikoja ja ennusmerkkien katsomisia - vaikka karjanhoito ei pääelinkeino rautakauden lopulla ollutkaan, oli kohtuullisen kokoisella tilalla kuitenkin muutamia lehmiä niin työeläiminä kuin lihakarjanakin. Laitumelle lasku oli suuri juhla, jota vietettiin tuttuun tapaan syöden ja juoden.
Kesä
Kesä on alkanut kevätkylvön loputtua. Vaikka luonto onkin kukoistanut, on leipävilja tässä vaiheessa ollut vähimmillään - usein on nähty nälkääkin. Kesäkuun alussa kylvettiin hamppu ja paikoitellen myös nauris. Juhannuksen aikoihin oli paras hetki kaalin ja lantun kylvölle, naurista on kylvetty vielä heinäkuun alussakin.
Kesäkuu ei ole nimenä niin yksiselitteinen kuin voisi kuvitella - entisaikaan kun kesästä käytettiin "suvi"-sanaa. Kesä tarkoittaakin luultavasti kesantoa eli kylvämätöntä peltoa - puolet pelloista oli joka vuosi peltoviljelyn aikakaudella kesannolla. Onpa kesantokuuta nimitetty kyntökuuksikin.
Kesäpäivänseisauksen aikaan, lounaismurteiden mukaan mettumaarina, on päivä pisimmillään. Juhannus on saanut myöhemmän nimensä Johannes Kastajan mukaan, jonka kunniaksi lienee myös juhannuskokkoja poltettu. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö keskikesää olisi pantu samalla tavoin merkille välivaiheena kuin keskitalveakin. Samankaltaiset uskomukset, taiat ja loitsut ovat saattaneet liittyä myös mittumaarjaan. On kuitenkin oletettavissa, ettei muinaisaikana olisi keskikesää vietetty varsinaisen kesäpäivänseisauksen aikaan, vaan kolme viikkoa myöhemmin, kesän kuumimpana aikana. Samoin keskitalvi olisi sijoitettu kolmisen viikkoa talvipäivänseisauksen jälkeen, talven kylmimpään aikaan.
Kesä- heinäkuun vaihteessa, viljan heilimöimisen aikaan, lienee vietetty myös viljan kasvua edistäviä Ukonvakkoja. Kustaa Vilkuna otaksuu, että juhlan tavoite oli jyvien kasvun edistäminen, toisinaan on esitetty, että juhlien tarkoitus oli saada sadetta kylvöaikaan. Ukonvakkojen perimmäisestä olemuksesta on kiistelty tutkijoiden keskuudessa kymmenien vuosien ajan, eikä varmoja vastauksia aiheeseen ole löytynyt. Mikael Agricolan "sitten paljon häpiää sielä tehtiin" -kuvaus Psalttarin esipuheessa ei välttämättä kerro irstailusta, kuten runo on usein tulkittu - Agricola on luultavasti paheksunut yletöntä juopumista, joka taas on saattanut aiheuttaa myös moraalin löystymistä... Joka tapauksessa Ukonvakkoihin on liittynyt hedelmällisyyssymboliikkaa, eikä juhlan tärkeyttä voida kiistää.
Vilkuna kertoo myös mahdollisesta "karhun päivästä", joka sijoittuisi keskikesän tienoille, ja otaksuu tämän juhlan periytyvän esikristilliseen aikaan. Tietoja karhun palvonnalle omistetusta päivästä on säilynyt Virossa. Vilkuna olettaa, että rituaalinen karhunkaato peijaisineen olisi saattanut sijoittua keskitalvenpäivään ja karhun syntyjuhla keskikesään, myöhemmin Margareta -pyhimyksen päivään (13.7).
Heinä- ja elokuu eivät juuri selityksiä nimilleen kaipaa. Ilmoja tarkkailtiin tiiviisti, jotta sadonkorjuu sujuisi. Heinää niitettiin varastoon luonnonniityiltä - sitä tuli saada talven varalle paljon. Heinäkuun puolesta välistä elokuun puoleen väliin kestävä jakso tunnetaan nykyäänkin mätäkuun nimellä. Uskottiin, että ruoka ja erilaiset materiaalit pilaantuivat tuolloin helposti. Lisäksi oli vallalla myös usko siihen, että kun mätäkuussa jotakin hävitti, se myös pysyi poissa (esim. rikkakasvit). Hedelmällisyyden suhteen aika oli klaikkea muuta kuin otollista, sillä raskaana olevien naisten sanottiin saavan helposti keskosia ja eläimilläkin olevan ongelmia niin hedelmöittymisen kuin synnytyksenkin suhteen.
Elokuussa kylvettiin syysruis ja leikattiin vilja ja pellava. Nyt alkoi myös hallan pelko - se saattoi kaataa viljan. Lampailta leikattiin kesävilla ja lintuansat viritettiin. Elokuun lopulla saatiin jo uutispuuroa pöytään - elo tuli olla korjattuna.
Syksy
Elo- syyskuuhun kuuluivat olennaisena osana markkinat, joilla käytiin näyttäytymässä ja myymässä ja ostamassa uutta tavaraa. Nuorisolle nämä monen kylän yhteiset tapaamiset olivat tärkeitä - saatettiinhan täältä löytää naimakokelaaksi sovelias. Kevätmarkkinoilla saattoivat tytöt kantaa vyöllään tyhjää tuppea, johon pojat laittoivat puukkonsa, syksyllä taas kantaa marjatuokkosta, josta kiinnostunut poika otti makeaa syödäkseen. Markkinoiden tärkein merkitys lieneekin ainakin myöhemmällä ajalla ollut juuri sulhasen tai morsiamen katselu - toki isä päätti loppujen lopuksi liitosta. Keskiajalla markkinoilla pestattiin myös uutta työväkeä. 1300-luvulla Ruotsissa kiellettiin orjien pitäminen. Kielto levisi myös Suomeen ja pakotti talot ottamaan väkeä myös oman suvun ulkopuolelta töihin.
Syyskuussa alkoi peltoviljelyn aikakaudella kyntäminen. Talven tuloa tarkkailtiin luonnonmerkeistä. Juurikkaat nostettiin maasta ja taloa laitettiin jo talvikuntoon. Puhdetöiden teko aloitettiin syyskuun puolimaissa ja riihissä puitiin viljaa. Hiljalleen valmistauduttiin myös kekriin syysteurastuksilla - valmistettiin makkaraa ja teurastusten yhteydessä veri- eli tappaiskeittoa. Lokakuussa aloitettiin linnustus ja oravanpyynti toden teolla.
Satokauden ja samalla vuoden loppu on sijoittunut eri pitäjissä ja jopa taloissa hieman eri kohtiin syksyä riippuen siitä, milloin viimeiset työt saatiin tehtyä. Myöhemmällä ajalla kristillinen Mikkelinpäivä (29.9) vakiintui juhlapyhäksi, johon sadonkorjuuaika päätettiin. Mikkeli saikin paljon piirteitä kekristä eli köyristä tai keyristä, ikiaikaisesta elonleikkuujuhlasta. Kekrin tienoilla on myös yö syyspäiväntasauksen myöta alkanut pidentyä.
Kekrinä juhlittiin vanhan vuoden päättymistä ja uuden alkua. Uusi vuosi ei alkanut aivan suoraan kekristä, vaan välissä oli ns. jakoaika, jolloin aurinkovuosi saatiin tasattua. Jakoaikana henget olivat liikkeellä. Toimissaan tuli olla varovainen - jakso oli jälleen suotuisaa myös ennusmerkkien katsomiselle.
Kekrinä syötiin, juotiin ja leikittiin. Tapoihin kuului teurastaa lammas tai pässi, joka syötiin rituaalinomaisesti. Virosta on tietoja siitäkin, että isäntä valitsi vuonan jo syntymähetkellä eikä sitä keritty lainkaan ennen teurastusta. Uhriateria oli tärkeä tilaisuus - karja ja koko talo menestyi, kun tapaa noudatettiin. Sadosta kiitettiin ja sen antimia nautittiin. Edessä oli jälleen pitkä ja pimeä talvi, vuoden vaikein aika.
Lähteet ja lisätietoa: Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto (Otava 1989, 15.painos) Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas (SKS 1994)
© 1996-2004 Harmaasudet ry