Valaan sielu ja sen palava sydän
Kerran istui rannalla tyhmä ja kovin ylpeä korppi. Se päätti tehdä matkan, lentää niin kauas merelle, ettei sinne enää silmä kantaisi, päästäkseen kertomaan näkemiään ihmeitä muille.
Kerran istui rannalla tyhmä ja kovin ylpeä korppi. Se päätti tehdä matkan, lentää niin kauas merelle, ettei sinne enää silmä kantaisi, päästäkseen kertomaan näkemiään ihmeitä muille. Yhä kauemmas se lensi. Jo katosi rantaviiva näkyvistä, ja yhä vain lensi korppi.
Kun korppi oli sitten lentänyt monta päivää ja yötä, alkoi se väsyä ja katseellaan etsiä rantaa, jossa levätä. Suuri Meri ulottui silmänkantamattomiin, eikä korppi enää tiennyt missä se oli. Niin kauas se oli koppavuudessaan lentänyt. Lopulta se jaksoi enää hädin tuskin liitää veden yläpuolella. Silloin syvyyksistä syöksyi valtavan suuri valas, joka nielaisi väsyneen linnun.
Hetken aikaa pimeässä korppi luuli kuolevansa, valaan vatsassa kun oli. Se kuitenkin näki matkan päässä valon kajoa ja lähti raahautumaan sitä kohti. Näin saapui korppi ovelle, jonka takaa valo loisti.
Oven takana oli huone, jossa lavitsalla istui nuori neito palavaa lamppua hoitaen. Korpin tullessa sisään toivotti neito linnun tervetulleeksi vieraaksi, kunhan ei korppi koskisi pöydällä olevaan lamppuun. Onnellisesta kuolemansa välttämisestä lupasi korppi pyhästi olla koskematta tytön lamppuun, jos tämä niin halusi.
Niin jäi korppi tytön vieraaksi, ja alkoi pian ihmettelemään tytön kummallista levottomuutta. Vähän väliä hiipi tyttö valaan nikamista rakennetusta talostaan ulos ja palasi pian takaisin sisään. Korpin kysyessä syytä tähän vastasi neito: "Elämä ja hengitys minua huolettaa." Korppi jäi sanattomaksi, eikä enää kysellyt neidolta mitään.
Kun jonkin aikaa oli kulunut ja korppi rauhoittunut pelkonsa unohtaneena, alkoi pöydällä oleva lamppu kiinnostaa häntä kovasti. "Mitähän varten en saa tuohon lamppuun koskea", tuumi korppi aina tytön livahtaessa ulos. Kun tyttö sitten taas hiipi ulos, ei korppi voinut enää hillitä uteliaisuuttaan ja sipaisi lampun laitaa. Siinä samassa ryntäsi neito sisään ja tuupertui lattialle lampun sammuessa.
Taloa ei enää näkynyt missään, ja kaikki oli pimeää. Korppi kamppaili henkensä edestä veren ja ihran sekaisessa pimeydessä. Ympärillä oli niin kuuma että korpin sulat irtosivat. Puolikuolleena se rämpi valaan vatsassa, ja tajusi mitä oli tehnyt. Tyttö oli valaan sielu, joka oli lähtenyt ulos aina valaan hengittäessä, ja valaan sydän oli lamppu, joka paloi tasaisella, kauniilla liekillä. Typerä ja itsepäinen korppi oli koskettanut tytön sydäntä, ja niin oli tyttö kuollut. Korppi ei ollut ymmärtänyt, että mikä on haurasta ja kaunista, myös kuolee helposti. Se kärsi nyt itse tekojensa seurauksista kamppaillessaan henkensä edestä kuolleen valaan vatsassa.
Lopulta se onnistui pääsemään ulos samaa kautta kuin oli tullutkin. Siinä se nyt oli kuolleen valaan selässä, puolialastomana, rasvaisena ja likaisena. Siihen sen oli jäätävä, eläen valaan raadosta, sillä se ei sulattomana pystynyt lentämään. Kuumuus ja veri olivat pilanneet sen siivet.
Myrsky huuhtoi lopulta valaanraatoa ja korppia sen selässä rantaa kohti, josta ihmiset sen huomasivat. Heidän soutaessa valasta kohti rasvaa hakemaan, pelästyi korppi pahanpäiväisesti ja muutti itsensä ihmiseksi. Ukosta tuli pieni, kyttyräselkäinen, likainen ja takkuinen, kaikin tavoin ruma muutenkin. Mieheksi muuttunut korppi ei kehdannut kertoa, mitä oli käynyt, vaan huusi kovaan ääneen valaan selästä: "Minä tämän tapoin! Minä tämän tapoin!"
Ja ihmiset alkoivat pitää häntä suurmiehenä.
Grönlantilaisen sadun pohjalta
Laeticia Söderman
© 1996-2004 Harmaasudet ry