Tietäjälaitos Suomessa (A 2/99)
"Nouse luontoni lovesta, haon alta haltiani/ Puhumahan puolestani, virkkamahan vierestäni"
Tutkijat ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että suomalaista tietäjälaitosta on edeltänyt shamaani-instituutio. Eräällä tapaa tietäjälaitosta voidaan pitää shamanismin "kehittyneempänä" muotona. Klassisen shamanismin juuret ovat jäljitettävissä aina paleoliittiselle kaudelle. Sitä tavataan yhä puhtaassa muodossaan monien Siperian alkuperäiskansojen keskuudessa.
Shamanismi on näkemys kaikkeuden tasapainosta, jossa shamaani toimii välittäjänä tämän ja tuonpuoleisen välillä. Maailmankuva ei ollut länsimaiselle nykyajalle tyypillisen lineaarinen, jossa synnytään, eletään ja kuollaan, vaan maailma oli myyttinen kiertorata, jossa oli useita eri "kerroksia". Kyky noiden kerrosten välillä matkaamiseen oli ainoastaan shamaanilla. Pohjoisille uskomusjärjestelmille oli ominaista, että ihmiselämien vaikeuksien katsotaan johtuvan tuonpuoleisen edustajien toimista. Shamaani, joka pystyy hallitsemaan henkiä, pystyy torjumaan mahdolliset onnettomuudet ja käymään neuvotteluja. Hänen tärkein tehtävänsä oli siis arkipäivän elämänmenoa uhkaavien kriisien torjunta.
Shamanistisen maailmankäsityksen keskeisinä seikkoina pidetään mm. kriisien ratkaisussa välttämätöntä ekstaattista yhteyttä tuonpuoleiseen, myyttisen maailman topografiaa ja asukkeja koskevan tietouden hallintaa, ihmisen ja avustavien henkien liiton sekä muodonmuutoksen idean ymmärrystä ja käsityksen omaamista shamanististen kykyjen alkuperästä ja luonteesta. Apuhenkien käyttö on myös yhteistä kaikille shamaanilaitoksille.
Shamaanista tietäjään
Pyhissä sanoissa eli luottehissa piili koko tietäjyyden ydin. Sanoissa oli voima. Suomalainen usko oli sanan uskoa. Kun vaeltavat metsästäjät hiljalleen asettuivat aloilleen ja saivat vaikutteita maanviljelyskulttuurista, muuttui myös uskomusmaailma. Eläminen metsän yhteydessä vaihtui oman elinpiirin suojelemiseksi metsän uhkilta. Ekstaasiin vaipuvasta noidasta tuli laulaja-tietäjä, joka suojeli omaa yhteisöään ja sen elinkeinoja ulkopuolisilta vaaroilta.
"Tietäjän, joka oli perehtynyt ilmiöiden perimmäiseen olemukseen pyhien sanojen avulla, ei tarvinnut kaikissa tilanteissa matkata tuonpuoleiseen ottamaan asioista selvää. Syntyjen hallinta erottaa laulaja-tietäjän shamanistisesta noidasta, joka kaikessa toiminnassaan oli hengistä riippuvainen." (Siikala 1994.)
Suomi jakaantui selkeästi eteläiseen ja pohjoiseen kulttuuripiiriin. Pohjoisen noitainstituutio noitarumpuineen on selkeästi klassisen shamanismin perinteitä myötäilevää, kun taas etelän perinne on Väinämöis-henkistä tietäjyyttä ja sananvoimaa, laulantaa, jota rummun sijasta on sävyttänyt kantele.
Kiistatonta tietoa siitä, missä kaikissa muodoissa klassinen shamanismi olisi eteläisessä Suomessa aikojen alussa esiintynyt, ei enää ole. Siitä on niin kauan, että selkeät faktat ovat kadonneet historian hämäriin. Shamanistisia perinteitämme on jouduttu peilaamaan muiden pohjoisten alueiden kulttuurien pohjilta. Tietäjäinstituutiosta meillä sen sijaan on jäljellä rikkaita perinteitä, sillä tuo instituutio on elänyt kiehtovana ja rönsyilevänä aina lähes meidän päiviimme saakka. Keskityn selventämään eteläisen Suomen tietäjälaitosta.
"Tietäjä, tietomies, loihtia, lukia, osaaja, laulaja, runoja, lumoja, puolijumala, poppamies, myrrysmies, intomies, innokas, haltiokas, kukkaromies, näkijä, arpoja"
Tietäjää tarvittiin. Kysymyksessä ei ollut vain hyväksytty, vaan suorastaan välttämätön toiminta. Suuri osa tietäjän tehtävistä liittyi sairauksien parantamiseen, ehkäisyyn ja torjuntaan. Myös elinkeinoasioissa tietäjän taidot olivat tärkeitä. Yhtä lailla lemmenasiat, uudisrakennusten suojaukset, samoin kuin vaikka varastetun tavaran takaisin saantikin olivat tietäjän heiniä. Hyvä tietäjä oli kuuluisa, arvostettu ja pelättykin laajoilla alueilla.
Viikinkiajan levottomassa pohjolassa tietäjän taidot eivät olleet vain arkipäivän kyläyhteisössä tarvittavia, taidot olivat myös sotureiden tavoittelemia. Joidenkin tutkijoiden mukaan berserkki-soturit olisivat tietäjien lailla turvautuneet riitteihin, joissa nostettiin "väkeä", hankittiin supranormaaleja voimia.
Tietäjäksi ryhtyminen ei ollut mikään itsestäänselvyys tai helppo asia. Monesti kokelas yritti viimeiseen asti vältellä, ettei vain joutuisi alalle. Tietäjän maailma oli pelottava. Aivan kuka tahansa ei edes oppinut sitä valtavaa suullisen perinteen tietomäärää, mikä noviisin tuli opetella ja sisäistää. Kaikenlaisia arkipäivän perusloitsuja osattiin lähes joka huushollissa, mutta kunnon tietäjäksi pääsivät tai joutuivat vain hyvin harvat ja valitut.
"Halte’uttani havautan / velho’uttani verestän
Unenketra, unten poika! / Salat saattele etehen,
salat uusissa unissa, / Näytä mulle murhamiehet,
Paljon on pahantekijät, / Jotta kostohon kykenen
tämän kuun kumottaessa, / tämän keträn kelluessa"
Mikä teki sanahelinästä merkityksellistä?
Suomalainen tietäjä oli kuin soturi. Hän valmistautui huolella, keräsi varaus- ja manausloitsuillaan apujoukkoja rinnalleen taisteluun taudin aiheuttajaa vastaan. Tietäjän sanojen avulla parantaja eräällä tapaa loi selkeän taistelukentän ympärilleen ja toi esille sen myyttisen maailman, johon siirrettynä kriisitilanteet oli mahdollista ratkaista. Näin tietäjä pystyi myös muuntamaan tietoisuutensa tasoa, syventymään myyttiseen maailmaan ja siellä vaikuttaviin voimiin ja olentoihin.
Tauteja oli yleisen käsityksen mukaan kahta päälajia: jumaltaudit ja panentataudit. Jumaltauteja olivat kaikki vaikeasti parannettavat asiat sekä kaikki vanhuuden vaivat. Panentataudit taas pitivät sisällään kaiken, mitä kateelliset ja ilkeät ihmiset olivat voineet potilaan ylle manata. Kolmas kategoria koostui omituisista yliluonnollisten voimien aiheuttamista vaivoista. Tietäjän hommia oli siis kommunikoida taudin kanssa - neuvotella, maanitella, uhota ja häätää.
Omituinen suomalainen piirre loitsuissa ovat synnyt. Ajateltiin, että tuntemalla jonkin asian salainen alkuperä sitä voitiin hallita. Usein uhkailtiin jopa taudin vanhempia hirmuisilla kostotoimilla, jotta ne korjaisivat jälkeläistensä virheet!
"Ukko, ilmain isäntä, / hattaroihen hallitsia,
Nosta tuuli tunturilta, / vuorelta vihur vihainen,
vihurista musta pilvi, / pimitä Mehältä pirtti,
Tapiolta tanhut pietä, / saata salamat säihkymään,
ilma tulta iskemään ! / Säre huone Hongattaren,
Tapiolan tanhu murra, / säre honkakin sämyiksi,
pirottele pirstaleiksi, / jos et suostune sopuhun,
asettaavu vallan alle !
Ennen kuin etsin emosi, / Kaivan valtavanhempasi,
Emolla on enempi työtä, / Vaiva on suuri vanhemmilla
Isännältäs niskat taitak, / Emännältäs peä nökäsek,
Kotiin mäntyys !"
Parannusnäytelmän vaiheet Anna-Leena Siikalan kartoittamana:
1. Luonnonnostatus
2. Apuvoimien kutsu
3. Avunpyynnön syyn esittäminen
4. Varautuminen eli tietäjän suojatoimien kuvaus
5. Tietäjän kerskaus
6. Taudin alkuperän tiedustelu
7. Vastustajan nimeäminen
8. Tietäjä laulaa eli loitsii vastustajansa
9. Tietäjä hyökkää vastustajansa kimppuun
epätavallisella "väellä" varustettuna
10. Tietäjän myyttisten apueläinten kuvaus
11. Taudinaiheuttajan karkoitus
12. Tietäjän lopullinen taistelu tautia vastaan
13. Tietäjän valtuudet: Korkeampi voima vaikuttaa
hänen kauttaan
14. Parannuskliseitä
Aina ei toki tarvittu aivan näin massiivista näytelmää. Riippui paljon taudin suuruudesta, minkämoisia laulantoja parannus edellytti. Olettaa voi myös, että potilaan yhteiskunnallinen asema heijastui "näytelmän" volyymissa.
"Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan,
Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene vetehen,
Jos sinä olet tullut valkiasta, niin mene valkiahan,
Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuulehen !"
Myrrysmiehen apurit
Tauti "pistettiin pakettiin" ja manattiin jonkun matkaan, siirrettiin pois potilaasta. Se voitiin antaa jollekin eläimelle kuljetettavaksi. "Suuhun juoksevan sutosen", "peuran paksun pallehille, oravan ohimoille" jne. Joskus se voitiin manata vaikka puu-ukkeliin. Täytyy huomata, että leppäukkoon se saatettin jättää, mutta elävät eläimet toimivat ainoastaan taudin kuljettajina.
Tärkeimmät auttajat olivat kotka, hevonen, koira, made tai hauki, härkä, oinas, karhu, kultainen tai musta kukko ja käärmeet. Nämä eivät olleetkaan mitään turhia otuksia, sillä meillä suomalaisilla on ollut aina ikioma piirteemme: kerskunta. Kaikki on aina pikkuisen parempaa ja suurempaa kuin muilla kulttuurialueilla, ja näin ollen loitsijoittemme apueläimetkin ovat tuonpuoleisen pelottavia asukkeja, mustia, valtavakitaisia, vaskea tai rautaa karvaltaan jne.
Tietomiehen varusteet
Paita, lakki ja vyö, Karjalassa myös sauva, olivat tietäjän tärkeimmät välineet. Ne olivat täynnä väkeä eli voimaa. Niihin tietäjä pukeutui kuin soturi arvokkaimpaan sotisopaan. Käyttötarkoituskin oli molemmilla yhtenevä. Varusteiden teko oli tarkkaa puuhaa. Ennenkuin ne voitiin otaa käyttöön, niihin luettiin valtavasti loitsuja ja ne joutuivat läpikäymään vaikka mitä taikamenettelyjä. Merkittäviä piirteitä oli hatun punainen vuori ja siihen kiinnitetyt korpinaivot. Lakkiin oli laitettu jonkin eläimen nahka, esim. liito-oravan tai kuikan. Lakki oli arvokkainta mitä vanha tietäjä saattoi oppipojalleen siirtää, sillä voima siirtyi lakin mukana.
Vyössä oli linnunsiipi, käärmeen pyrstö ja tuppi, jossa on ymmärtääkseni rautaisia osia. Vyö (kuten muutkin varusteet) ovat voineet "sisällöltään" vaihdella käyttäjästä riippuen. On löydetty vöitä, joihin on ommeltu kiinni hiuksia, käärmeenraatoja, tuhkaa, langanpätkiä, hampaita, solmuja, ukontalttoja, ampiaispesää, pääluuta, metallihelyjä jne. Vyö oli erittäin pramea. Siihen kietoutuessaan tietäjä suojasi itsensä parhaiten, ikäänkuin olisi seisonut vahvojen muurien sisäpuolella. Paita saattoi olla vainajan paita. Tällöin uskottiin tietäjän kykenevän liikkumaan näkymättömänä vainajien joukossa. Mm. näin saatettin Ukolta pyytää:
"Hyötälei, vyötälei, / Varavöihin vyöttälei,
Rautapaitoihin pane, / Teräsvöillä vyöttälei,
Ettei puutu noidan leuat, / Ettei tietäjän teräkset,
Eikä katehen kirot,"
Tietäjä suojaa itsensä, tekee "aidan" ympärilleen:
"Aian rautaisen rakennan, / terässeivvon seisottelen,
maasta saatse taivahasen, / taivahasta maahan saatse;
sisiliuskuilla sitelen, / väännän mustilla maoilla,
käännän kirjokäärmehillä"
Miltä näytti loitsinta käytännössä?
Elias Lönnrot antaa tarkimman kuvauksen 1800-luvulla vaikuttaneen tietäjän toimista:
1. Tietäjä raivoaa
2. Lausuminen tulee voimakkaaksi ja kiihkeäksi
3. Suu vaahtoaa
4. Hampaat pureutuvat yhteen
5. Tukka nousee pystyyn
6. Silmät pyörivät
7. Silmäkulmat rypistyvät
8. Tietäjä sylkee usein
9. Ruumis vääntelehtii
10. Tietäjä polkee jalkaa
11. Hypähtelee lattialla
12. Tekee monia muita eleitä
Kaikesta tuosta esiintymisen ulkoisesta olemuksesta huolimatta, eivät kaikki kansamme "väinämöiset" olleet mitään juoppoja tai huumattuja örvelöitä. On olemassa tietoja siitä, että oluen, myöhempinä aikoina paloviinan, voimalla olisi loitsintaa harrastettu. Tiedettiinpä ainakin pohjoisessa kärpässientenkin salat, mutta siitä huolimatta ei päihteiden merkitys ole ole ollut laisinkaan niin suuri kuin mitä stereotyyppiset nykykäsityksemme antavat ymmärtää. Nykyaikana on selitetty ja esitetty monenmoisia teorioita siitä, kuinka tietäjiä olisi mahtunut moneen junaan. Joukosta löytyi varmasti muutama hullu, pari epileptikkoa, pesunkestäviä uskonkiihkoilijoita, estraditaiteilijoita, arkipäivän psykologeja, kenties jokunen huijarikin. Monella pienellä kylällä jonkin ihmisen omituisuudet olivat helpompia ymmärtää ja hyväksyä, kun pystyttiin tuumaamaan, että hänellä oli "voimia". Erikoinen käytös katsottiin näin läpi sormien ja ohitettiin olankohautuksella.
Olivat tietäjät ja heidän työnsä nykytutkijoiden mukaan mitä tahansa, ei ole silti oikein aliarvioida tai halventaa heitä eikä tuota työtä, jonka arvokkuutta kulttuurihistoriallemme voimme vain ihailla. Ei olisi meillä eepoksia, ei edes tietoa vanhoista jumalistamme, elleivät sanan taitajat olisi niitä muisteissaan välittäneet sukupolvilta toiselle. Omalla ajallaan he olivat kulttuuriyhteisöidensä kulmakiviä, salaisen tiedon hallitsijoita, rohkeita mahtajia. He olivat ihmisiä, joille oli annettu taito, annettu ymmärrys ja jotka näkivät ja kokivat maailman niin ihailtavan paljon laajemmin kuin muut.
© 1996-2004 Harmaasudet ry