Talonpoikaiskapinat keskiajalla (A 1/00)
Harmaasusien maanantailarpeissa on jo kliseeksi muodostunut metsässä aatelisia väijyvä rosvoporukka. Niin mainio juonielementti kuin se onkin, on kyseessä kuitenkin fantasian kautta historiallisiin peleihin salakavalasti siirtynyt väärä käsitys.
Todellisuudessa Euroopassa maantierosvoja saattoi löytää tienvarren puskista vasta 1700-1800-luvuilla: keskiajalla teiden vähyys ja autius sekä kulkijoitten verrattain vähäiset varat aiheuttivat sen, että rosvoilu oli sangen epäkiitollista puuhaa. Tuolloin ryöstelyä harrastivatkin vain sotajoukot suurempien kahinoitten yhteydessä sekä talonpojat kapinoidessaan. Tällöin kyseessä oli enemmänkin kylien ja kartanoitten kimppuun hyökkäily kuin saattueiden rosvoaminen. Sotilaat saattoivat ryöstellä pienemmälläkin joukolla, mutta talonpojalle asettuminen yksin aatelisten ja viranomaisten lähes absoluuttista valtaa vastaan olisi merkinnyt itsemurhaa. Heiltä vallaton varastelu ja hävitys onnistuikin lähinnä suurten kapinoitten yhteydessä, samanmielisen joukon suuren pääluvun rohkaisemana. Sotajoukkojen harjoittamaa ryöstelyä, joka oli täysin arkipäivää mm. satavuotisen sodan yhteydessä, käsittelen joskus muulloin, sillä nyt ovat aiheenamme talonpoikaiskapinat.
Talonpoikien kapinointia esivaltaa vastaan alkoi Euroopassa esiintyä 1200-luvulla. Kapinoiden huippukausia olivat 1400-ja 1500-luvut. Suomessa kapinoita esiintyi todennäköisesti myös jo 1200-luvulla, heti ruotsinvallan alussa, joskin dokumentoidut tapaukset ovat 1300-1600-luvuilta. Euroopan kapinoista mainittavimpia ovat Flanderin sodat 1322-28, Pohjois-Ranskan jacquerie-kapina 1358 ja Englannin maaorjuuden vastainen kapina 1381. Englannissa kapinalliset onnistuivat valtaamaan pääkaupungin ja muutenkin levittämään kapinan maanlaajuiseksi. Samoin kävi Saksan talonpoikaissodassa 1524-25, joka oli yhteydessä uskonpuhdistukseen. Kaikki kapinat päättyivät kuitenkin lopulta aatelisten voittoon, talonpoikien raskaisiin tappioihin ja usein olojen kiristymiseen entisestään. Suomen kapina-alttiutta lievensi aateliston vallan hidas eteneminen ja maltillisuus: suomalainen feodalismi oli keskiajalla sangen armollinen talonpoikaa kohtaan, ainakin keskieurooppalaiseen vastineeseensa verrattuna. Näin ollen ensimmäinen dokumentoitu suomalainen talonpoikaissota, Davidin kapina Ylä-Satakunnassa 1438, johtui ennemminkin talonpoikien tyytymättömyydestä aatelisvallan kehitykseen kuin vuosisatoja kestäneen feodalismin ikeen painosta. Davidin kapinaa ennekin oltiin toki nujakoitu, mutta vain paikallisessa mittakaavassa. Ainoa Suomen keskiaikainen kapina, joka voidaan mittakaavansa ja syittensä puolesta rinnastaa Euroopan suuriin talonpoikaissotiin, oli Nuijasota vuosina 1596-97.
Oikeudet uhattuna
Historiantutkimus meillä ja muualla on keskittynyt hartaasti talonpoikaissotien syiden selvittelemiseen. Aikalaistutkimus, silloin harvoin kuin sitä tehtiin, oli luonnollisestikin värittynyttä, mutta tutkijat sortuivat vielä 1800- ja 1900-luvuilla pahoihin mustavalkoisuuksiin. Virallinen historiankirjoitus piti talonpoikien kapinoita taantumuksen ja barbarismin osoituksina sekä talonpoikia harhaanjohdettuina hölmöinä. Talonpojat eivät ymmärtäneet omaa etuaan kapinoidessaan aatelisten välttämätöntä valta-asemaa vastaan, ja usein vieläpä jarruttivat "historiankulun päämäärää", kansallisvaltioiden syntymää. Toista ääripäätä edustivat tietenkin "vaihtoehtoisen" historiantutkimuksen tekijät, jotka näkivät romantiikan ajalla kapinassa "vapauden taistelun epäinhimillistä sortoa vastaan, valon taistelun pimeyttä vastaan". Totuus, kuten tavallista, jäänee jonnekin näiden kahden ääripään väliin.
Kapinoiden kohteena oli joko aatelisto tai viranomaiset. Myös uskonpuhdistusta vastustavia/kannattavia kapinoita esiintyi, mutta koska ne sijoittuvat vasta renessanssin aikaan, keskityn nyt kahteen edellä mainittuun pääkohteeseen. Etenkin varhaisemmalla keskiajalla kapinat syntyivät pienten "kommunalististen" kyläyhteisöjen sisällä, yleensä protestina maanmenetyksille tai päivätyön määrälle. Näillä kapinoilla ei ollut ideologiaa, vaan aseisiin tartuttiin perinteisten oikeuksien ollessa uhattuna: tavoitteet olivat konkreettisia. Myöhemmin kansannousut kohdistuivat viranomaisten rasitukseen: veroihin ja sotilaiden ylläpitoon. Valtaosa keskiajan kapinoista olikin viranomaisten vastaista, aateliston vastaisten kapinoiden ollessa poikkeuksellisia. Aateliston pelko, jota kirkossakin väkeen iskostettiin, istui kansassa tiukassa. Vasta uuden ajan aatteiden levitessä alkoivat aatelistenkin päät putoilla. Kunnioitus oli siinä mielessä molemminpuolista, että aatelisetkin usein anoivat armoa kapinoitsijoille - heillekään ei ollut edullista nähdä työntekijöitään tyrmässä tai joukkohaudassa. Suomen Nuijasota oli itse asiassa poikkeus moneenkin edellä mainittuun käytäntöön nähden.
Kapinointia ylimystöä vastaan
Lopuksi voimme soveltaa kuivaa kapinateoriaa todellisuuteen käymällä läpi kahta edellä mainittua suomalaista talonpoikaissotaa. Davidin kapinan syystä ei ole tarkkaa tietoa, mutta mm. Seppo Suvanto ja Kaarlo Blomstedt esittävät syyksi aiemmin mainitun talonpojille yllätyksenä tulleen aatelisvallan vahvan kehityksen feodalismin suuntaan. Pentti Renvall on väittänyt, että talonpojat saivat kapinaansa mallin Ruotsista. Harvat faktat joka tapauksessa osoittavat, että kapinan aloitti Vesilahdella 1438 David-niminen mies, joka huudatti itsensä talonpoikien kuninkaaksi ja suuntasi joukkonsa Pirkkalan Viikin kartanolle, jossa perimätiedon mukaan surmattiin ainakin neljä huovia eli ratsumiestä. Kapina levisi Hämeeseen ja Karjalaan saakka, mutta kun varsinaista vastarintaa kohdattiin, tuli monelle mahtimiehelle yllättäen ikävä kotiin. Niinpä he alkoivat neuvottelemaan antautumisesta johtajansa selän takana. Tämä on hyvin tyypillinen kapinankulku mahtipontisesta ja hurmiollisesta alusta katkeraan loppuun, jossa omilla miehillä on aivan yhtä suuri osuus häviöön kuin vihollisillakin. Sinänsä Davidin kapinalla oli harvinaisen onnellinen loppu, sillä sovittelijaksi saatiin piispa Maunu Tavast, jonka ansiosta kapinalliset päästettiin palaamaan kotiinsa ilman suurempia rangaistuksia. Varmasti jokunen kapinapäällikkö mestattiin, ei kuitenkaan Davidia itseään: mies pakeni Viroon.
Nuijasota alkoi 26. marraskuuta 1596. Perimmäisenä syynä oli Suomen aatelisten keulakuvan, marski Klaus Flemingin ylläpitämä sotaväen linnaleiri. Jo vuosia aiemmin päättyneestä Venäjän sodasta jääneitä sotilaita pidettiin yhä valmiudessa ympäri maata majoitettuina talonpoikien koteihin. Muutenkin köyhät talonpojat joutuivat elättämään kotonaan huovia jos toistakin kuin ylisuurta käenpoikaa, ja joutilas sotaväki kylvi rikollisuutta ja väkivaltaa ympärilleen. Mukana kuvassa oli kuitenkin myös toinen yleinen syy, yllytys. Yllyttäjänä oli ruotsalainen herttua Kaarle ja syynä hyvin perinteinen kalifiksi kalifin paikalle tahtominen. Herttua - jolla oli jo takanaan Ruotsin, vaan ei Suomen aateliset - suunnitteli poissaolevan kuningas Sigismundin syrjäyttämistä. Hänen ainoana esteenään olivat Suomen aateliset johdossaan Sigismundin luottomies Fleming. Näin ollen ovela herttua yllytti maalaiset kapinaan Flemingiä vastaan vahvistaakseen asemaansa. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti johtanut Nuijasotaan, eivätkä talonpojat olleet pelkkiä herttuan yllytyksen harhaanjohdettuja uhreja, kuten vanha, vielä joissain peruskoulun oppikirjoissakin näkyvä esivallalle ja aatelisille nöyristelevä historiankirjoitus väittää. Pohjimmiltaan Nuijasota oli kohtuuttoman rasituksen alle tukehtuvan rahvaan kapina.
Johtajina sodassa oli vauraita talonpoikia, Pohjanmaan paikallisia mahtimiehiä, joista muutamalla oli kokemusta sodasta. Heistä tunnetuin, joskaan ei kiistaton johtaja, oli Jaakko Ilkka. Mitään köyhälistöä eivät siis kapinan johtajatkaan olleet. Pohjanmaa, josta kapina lähti liikkeelle, oli Suomen vaurainta seutua: sotilaitten ylläpidon taloudellinen rasitus häiritsi eniten niitä, joilla ryöstettävää omaisuutta oli runsaasti. Joukko ei kuitenkaan ollut sotilaallisesti järjestäytynyt eivätkä sen enempää miehet kuin johtokaan järjestäytymiseen kykeneviä, joten eripuraa ja riveistä karkailua esiintyi koko kapinan ajan - mitä lähemmäksi Flemingin joukkoja ja sodan todellisuutta päästiin, sitä enemmän. Asiaa ei lainkaan auttanut se, että läheskään kaikki miehet eivät olleet mukana omasta tahdostaan. Miesmäärän ja yhtenäisyyden takia oli tärkeää, että värväys suoritettiin kuten kruunukin sen olisi tehnyt: mies talosta, vaikka pakolla. Puolivälissä marssia kohti etelää muutama rampa vapautettiin ja yksi totaalikieltäytyjä, Mauno Peltoniemi, teloitettiin hukuttamalla. Mistään yhtä tarkoitusta ajavasta, ideologisesta joukosta ei kapinoissa siis koskaan ollut kyse.
Soitellen sotaan?
Minkälaisia varusteita kapinallisilla oli? Huonoja, omatekoisia, mitä sattui käteen osumaan. Harvoilla oli valmiita sota-aseita kotona. Mukaan oli ehkä otettu kirves, jahtikeihäs tai varsijousi. Nuijasota sai nimensä talonpoikien sotanuijista, joissa oli pitkän varren päähän kiinnitetty raskas, nivelletty tai ketjun päässä heiluva lyöntiosa, kenties piikeillä varustettu. Kotikutoisuudestaan huolimatta se oli tehokas ase panssaroitua huovia vastaan. Toisaalta vastapuolella olivat täyshaarniskoidut ratsumiehet miekkoineen. Miehet olivat koulutettuja sotureita, eikä kapinallisten joukko voinut mitään ratsuväen yhteishyökkäystä vastaan. Tykkejä ja muskettejakin oli, mutta niiden vaikutus oli lähinnä psykologinen. Tehokasta psykologista sodankäyntiä oli sekin, että perimätiedon mukaan Iivari Tawast, "Hämeen Verikoira", käytti taistelussa mustattua silmikollista kokohaarniskaa ja suurta, panssaroitua mustaa sotahevosta. Siinä unohtui monelta talonpojalta ryöstösaaliin makeus.
Ilkkaisen sota, Nuijasodan laajin sotaretki, päättyi Nokian taisteluun, jossa ei oikeasti taisteltu juuri lainkaan: talonpojat luovuttivat ja heidän johtajansa pakenivat. Yli kolmentuhannen miehen vahvuiset huovi- ja jalkamiesjoukot teurastivat jopa puolet pakenevasta, toista tuhatta päätä käsittäneestä nuijamiesjoukosta. Myöhemmin taisteltiin vielä Santavuorella pohjoispohjalaisten voimin marskin joukkoja vastaan samoin tuloksin. Koko sodan loppuluvuiksi jäivät kolmisenkymmentä nuijamiesten teloittamaa aatelista ja huovipäällikköä, kolmisensataa kuollutta huovia ja kolme tuhatta kaatunutta tai teloitettua talonpoikaa. Talonpojista moni kuoli jo antautuneena ja petettynä, kuten ne 400 Suur-Savon pappilalla antautunutta miestä, jolle papin kanssa oltiin vakuutettu armahdusta ja jotka palamaan sytytetystä talosta aseetta paettuaan piiritettiin ja lahdattiin. Koko maan väestöstä kuoli siis noin prosentti, suunnilleen sama osuus kuin vuoden 1918 tapahtumien uhrina. Nuijasodasta teki kansainvälisessäkin mielessä poikkeuksellisen ja "kovan" paitsi uhrien määrä, myös se, että tällöin kapinoitiin aatelia, jopa senhetkistä kuningasta, ei vain sotaväkeä tai veronkantajia vastaan. Vaikka aluksi mainitsinkin suomalaisen feodalismin suhteellisen keveyden, osoitti viimeistään nuijasota vääräksi eliitin vaaliman myytin "perinteisestä pohjoismaisesta talonpoikaisesta vapaudesta". Tähän uskovat eräät nykyajankin historiankirjat, vaikka luulisi, että aateliston nöyristelystä oltaisiin jo päästy eroon.
"Kivijärven kiltit miehet vahvat Vastingin urohot nuijat nurkassa pitävät pimeässä pitkät varret niillä huoveja hosuvat ryyttäreitä rytkyttävät"
-kansanlaulu Rautalammin kapinasta
Lähteet:
Kimmo Katajala: Nälkäkapina
Paavo Haavikko: Nuijasota
Heikki Ylikangas: Nuijasota
Olaus Magnus: Pohjoisten Kansojen Historia
Heikki Ylikangas: Ilkkaisen Sota
© 1996-2004 Harmaasudet ry