Syysyönä

Miehen siluetti piirtyi yötaivasta vasten. Kun hiivin lähemmäksi
erotin myös pitkät hiukset ja parran. Huomasin hänen miltei värisevän
kylmästä. "Vierasko?" mietin kylmien väreiden juostessa pitkin
selkäpiitäni. Ei olisi ollenkaan hyvä juttu törmätä johonkuhun
vieraaseen yöllä metsässä. Hetken kaduin jo lähtöä ulos, kunnes
helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni tunnistaessani
miehen. Naapuritalon Väinö se vain oli, jousesta ja nuolista päätellen
tulossa taas metsältä liian myöhään. Pohdiskelin itsekseni, mikseivät
miehet koskaan pukeutuneet tarpeeksi lämpimästi lähtiessään ulos.

Samassa vilu tunkeutui luihin ja ytimiin. Katsoin taivaalle ja näin
kirkkaasti tuikkivat tähdet, ihan kuin pakkasyönä. Ilma oli selvästi
kylmenemässä. Syksy oli peruuttamattomasti taittumassa
talveksi. "Kohta sataisi lunta", ajattelin ja mietin mielessäni
kuluneen kesän tapahtumia.

Isoveli oli viimein mennyt naimisiin kihlattunsa Pajun kanssa. Jo
keväällä oli aloitettu uuden tuvan rakentaminen isän maille, ja nyt
syksyn tullen se viimein oli saatu valmiiksi.

Sinne olikin veljen vaimoineen hyvä muuttaa, sillä vanha seppä asui
lähistöllä ja tämän opissa veli oli ollut jo pitkään. Pian varmaan hän
siirtyisi vaativiin töihin, rakentaisi oman pajan ja rupeaisi kylän
uudeksi sepäksi.

Nostin vyölläni roikkuvasta tupesta esiin veitsen, jonka hän
oli minulle takonut. Muistin monet kerrat leikanneeni sillä leipää ja
katkoneeni lankoja. Hetken siinä mietiskeltyäni panin veitsen takaisin
tuppeen, kiedoin viitan tiukemmin ympärilleni ja loin silmäyksen
Väinön suuntaan. Ketään ei näkynyt enää, metsä oli hiljainen.

"Mitä sinä teet yöllä yksin metsässä?" kysyi Väinö selkäni takaa
ja sai minut hätkähtämään. Väinö oli kuulemma ollut koko iltapäivän
metsässä keräämässä viimeisiä marjoja metsästä talvivarastoihin, ja
sen kuullessani tunsin pienen piston sydämessäni. Tiesin ihan hyvin,
että minunkin olisi pitänyt olla ahkera ja ajatella tulevaa talvea,
mutta olin antanut nuorempien sisarusteni uurastaa päästäkseni itse
nauttimaan yksinäisyydestä.

Väinö ilahtui tapaamisestamme ja lykkäsi minulle vakan täynnä
kirkkaanpunaisia karpaloita. Hiljaisuuden vallitessa lähdimme kohti
kotia. Minulla ei oikeastaan ollut Väinölle mitään sanottavaa, mutta
aloin kuitenkin puhella hänelle hiljaisella äänellä. Kerroin, että
äitini oli tullut hyvin sairaaksi muutama päivä sitten. Tänä aamuna
hän oli kuuma kuin kekäle ja puhunut sekavia. Isä kävi vakavana
naapurin Vilja-emännän puheilla. Vilja oli koko kylän kuulu, vanhan
Kauko-tietäjän leski. Niin kauan kun saatoin muistaa, oli hän ollut
mukana miehensä parantaessa sairaita. Yksi varhaisimmista
muistikuvistani oli nuoremman veljeni vakava sairastuminen hänen
ollessaan vain muutaman vuoden vanha. Vanhempieni huolestuneina
paikalle kutsuma Kauko kävi taistelua taudin kanssa ja Vilja-emäntä
seisoi tarkkaavaisena nurkassa katselemassa ja kuuntelemassa. En
muista Viljan sanoneen silloin mitään. Isä sanoi hänen oppineen
edesmenneeltä mieheltään nykyiset taitonsa. Minä kieltämättä hieman
pelkäsin sitä konstikasta naista. Hänellä oli kipinöivät vihreät
silmät ja ***pitkät tummanruskeat kiharat***. Hän oli pitkä ja
teräväkielinen nainen. Siksi olin lähtenyt pois kotoa. Nyt sinne
varmaan uskaltaisi jo mennä, Vilja olisi tiessään ja äiti
toivottavasti paranemaan päin.

Väinö ei oikein ymmärtänyt huoliani, sillä hänen äitinsä oli kuollut
monia vuosia sitten keuhkotautiin. Hän näytti kuitenkin osaaottavalta
ja kehotti minua syömään muutamia karpaloita. Ne maistuivat mukavan
kitkeriltä suussa, niin kuin vain marjat voivat maistua nälkäiselle
nuorelle keskellä pimeää metsää. Minua ei pelottanut tippaakaan,
olinhan kulkenut näitä seutuja lapsesta saakka. Ja ainahan minulla oli
Väinö jousineen turvanani.

Hän saattoi minut kotipihalleni saakka, varmistaakseen minun pääsevän
ehjänä perille. Ojensin vakan hänelle ja katselin hänen kulkuaan
poikki pihan kohti omaa kotiaan.

Jäin vielä hetkeksi istumaan pihakiven viereen. Kiveen oli joku joskus
ammoisina aikoina kovertanut kupin, johon meillä oli tapana tuoda
ruokauhreja. Panin tyytyväisenä merkille, että kuppi oli tyhjä.
Tunsin taas vilunväristykset ja hampaani alkoivat lyödä loukkua. Olisin
halunnut tuijotella kirkasta tähtitaivasta vaikka koko yön, mutta viimein
hiivin sisälle pirttiin. Siellä olikin mukavan lämpöistä. Katsahdin
kodinhaltijaan, joka tapansa mukaan seisoi ovensuussa. Sen puusta
veistetyillä kasvoilla saatoin havaita hymynhäivähdyksen. Riisuttuani
päällysmekkoni sukelsin lavitsalle pikkuveljieni väliin.

"Ensi kesä minulla on vielä aikaa, mutta talven tullen minut varmaan
jo naitetaan" ajattelin unisesti. Ajatus alkoi pian kulkea tahmaisesti
ja veljieni tasaista hengitystä kuunnellessani vaivuin uneen.

Emilia Hjelm

Emilia Hjelm, 19.5.2001

Viimeksi muokattu: 4.4.2002