Suomalainen metsästys rautakaudella
Nykykielessä erämaa tarkoittaa laajaa, asumatonta aluetta. Vanhalla merkityksellä on hieman eri sävy: erämaa tarkoitti erää maata, kaukaista tietyn talon tai suvun hallussa ollutta aluetta, jonne tehtiin metsästys-, kalastus- ja myös kaskeamisretkiä. Vastakohta erämaalle oli rintamaa, vakituisesti asuttu alue.
Ruoan hankinta maanviljelyksellä on aina ollut Suomen oloissa epävarmaa. Täydennystä, usein pääasiallinen elantokin, on täytynyt hankkia kalastamalla ja metsästämällä. Muinaissuomalaisen ruokavalioon liha toi kaivattua tukevuutta. Saaliseläimet käytettiin muutenkin hyödyksi. Yhdestä hirvestä riitti kymmenhenkiselle perheelle syötävää kahdeksi viikoksi. Taljasta voitiin valmistaa vaatteita, luista tarvekaluja sekä jänteistä ja suonista lankoja ja jousenjänteitä. ?Kansantaloudellisesti?metsästys oli merkittävää myös turkiskaupan takia, olivathan turkikset muinoin Suomen tärkeimpiä vientituotteita.
Tärkeimpiä lähinnä ravinnoksi käytettyjä saaliseläimiä olivat hirvi ja peura. Runsaan metsästyksen vuoksi peuroja ei Suomessa enää esiinny suurissa määrin, mutta rautakaudella ne vielä vaeltelivat suurissa laumoissa metsissämme. Hirvet liikkuvat lähinnä yksin. Osittain sen vuoksi ne olivat saaliina harvinaisempia.
Suurpetoja, kuten susia, ilveksiä, ahmoja ja karhuja, metsästettiin sekä lihan ja turkin vuoksi että siksi, että ne kilpailivat osittain samoista saaliista kuin ihmiset. Susilaumat verottivat peuralaumoja ja ajoivat niitä, minkä vuoksi susia yleisesti vihattiin. Karhu puolestaan oli myyttinen ja arvostettu eläin, jonka kaatamiseen liittyi moninaisia riittejä (aiheesta laajemmin Nina Talvelan artikkelissa Kouon peijjaat, Airut 4/1999). Karhun eri osat, esimerkiksi kynnet ja hampaat, olivat voimakkaita talismaneja.
Varsinaisista turkiseläimistä merkittävimpiä olivat orava, majava, saukko, eri kettulajit, näätä, kärppä ja soopeli. Muiden turkisten arvoja mitattiin yleensä oravannahoissa. Viime vuosisatojen aikana esimerkiksi kärpän arvo oli kolme ja puoli oravaa, näädän neljätoista ja punaketun sekä saukon noin kaksikymmentä. Turkisten merkityksestä kaupan ja myöhemmin veronmaksun välineenä kertoo oravannahan vanha nimi, raha.
Myös lintuja, kuten sorsia, metsoja ja teeriä, metsästettiin. Liha käytettiin ravinnoksi ja sulkia hyödynnettin nuolten sulituksessa. Jäniksiäkin syötiin, mutta turkilla ei ollut paljoakaan arvoa. Paikoin jänis on kuitenkin kuulunut eläimiin, joiden syöminen on syystä tai toisesta ollut tabu.
Erätalous
Suomessa on jo esihistoriallisella ajalla harjoitettu erätaloutta, jolle ei löydy vastinetta mistään muualta maailmasta. Erätalous on oletettavasti säilynyt melko samankaltaisena vuosisatojen ajan, joten historiallisena aikana kerättystä informaatiosta saa selville jo varsin paljon menneistä eränkäyntitavoista.
Nykykielessä erämaa tarkoittaa laajaa asumatonta aluetta. Vanhalla merkityksellä on hieman eri sävy: erämaa (myös oravametsä, lintumetsä) tarkoitti erää maata, kaukaista tietyn talon tai suvun hallussa ollutta aluetta, jonne tehtiin vähintään kaksi kertaa vuodessa metsästys-, kalastus- ja myös kaskeamisretkiä. Vastakohta erämaalle oli rintamaa, vakituisesti asuttu alue.
Erämaiden rajat saattoivat olla ainakin historiallisena aikana varsin tarkastikin määritellyt.
Yleensä yksi erä oli sen kokoinen, että sen saattoin päivässä kävellä ympäri ansoja kokien. Eriä voitiin myös myydä, vaihtaa, periä ja osittaa.
Erämaat sijaitsivat kaukana vakituisesta asutuksesta ja matkaa paikan päälle saattoi kertyä 200-300 kilometriä. Vesireittejä hyödynnettiin matkanteossa, talvisin hiihdettiin. Kullekin erälle metsää oli yleensä rakennettu eräpirtti tai -maja, jossa pyyntiaikana asuttiin. Pirtissä oli kiuas, ja sitä käytettiin myös saunana. Tällainen tukikohta sijaitsi yleensä veden äärellä vedensaannin turvaamiseksi - kalastuskin kävi silloin kätevästi. Erätaloutta helpotti mahdollisuus kasketa metsää pirtin ympäristöstä. Näin viljaa saatiin omasta takaa. Monikäyttöinen pirtti toimi myös riihenä.
Eräpirtiltä käsin käytiin päivittäin tarkastamassa ansapolut. Saaliit säilöttiin aittaan ja haettiin hiihtäen hankikannon aikaan. Kerrallaan erässä oltiin viikkokausia. Mukaan otettiin kaikenlaista tarpeellista, kuten ongenkoukkuja, keihäitä, jousia, ansamateriaaleja ja eväitä. Paljon käytettiin myös paikan päällä tarjolla olleita materiaaleja. Etenkin ruoka saatiin ympäristöstä. Erätalouden juuret ovat esihistoriassa, ja sen huippuajat osuivat 1200-luvulle. 1500-luvun puolivälissä erämaat julistettiin valtion omaisuudeksi ja avattiin uudisraivaajille, jolloin erätalous lakkasi hiljalleen.
Pyyntimenetelmät
Riistaa on kautta aikain pyydystetty moninaisin keinoin. Suomestakin erilaisia pyyntimenetelmiä löytyy runsaasti. Pyynti voidaan jakaa karkeasti ansapyyntiin ja aktiiviseen pyyntiin. Molempia on käytetty sen mukaan, miten eri saaliseläimiä on helpoiten saanut kaadettua.
Hirviä ja peuroja on pyydetty sekä ansoilla että keihäin ja jousin. Yleisesti käytössä ovat olleet noin kaksi metriä syvät kuopat, jotka peitettiin oksilla ja havuilla. Joskus kaivetiin useampi lähekkäin: peuralauman kohdalle sattuessa saatiin suuri saalis. Kuopat kaivettiin suotuisille paikoille peurojen vaellusreiteille, esimerkiksi salmiin tai suon keskellä kulkeville harjuille. Kuoppien ympärille pystytettiin mahdollisesti kivestä tai puusta pienet aidat, jotka ohjasivat peuran kuopalle. Sopivasti vaellusreitille kaivettu ansakuopparyhmä takasi omistajansa perheelle toimeentulon.
Kuoppien seiniä saatettiin tukea hirsin ja pohjalle pystyttää teräviä seipäitä. Henkiin jääneet eläimet lopetettiin keihäin. Ennen uudelleen peittelemistä ansan pohjalla poltettiin heinää, jotta veren ja ihmisen haju kaikkoaisi.
Kansanrunoudesta tuttu hirven hiihto onnistui parhaiten kevättalvella hangen kantaessa hiihtäjän, vaan ei hirveä tai peuraa. Jälkiä seuraava yksinäinen hiihtäjä saavutti lopulta saaliinsa, jonka jalat kova hanki teki kipeiksi. Keihäs ja jousi tekivät tehtävänsä, minkä jälkeen saalis saatiin kulkemaan joko selkään siduttuna tai (varsinkin jos kyseessä oli hirvi) pienessä perässä vedettävässä reessä, ahkiossa.
Myös susia ja ilveksiä hiihdettiin kiinni ja surmattin keihäällä. Ilves ei jaksa liikkua pitkiä matkoja nopeasti, jolloin se takaa-ajettuna kiipeää puuhun ja on helppo saalis. Yleisessä käytössä oli sudenkuoppa eli rita, joka perustuu syötin käyttöön. Kuopat olivat kahdesta kolmeen metriä syviä ja maan ollessa pehmeää reunoistaan tuettuja. Keskellä oli tolppa, jonka päähän syötti, usein elävä lintu tai koira, sidottiin. Kuoppa peitettiin oksilla ja havuilla. Seinämiin laitetut, alaspäin suunnatut terävät kepit estivät susia kerran ritaan pudottuaan karkaamasta. Sudenkuopat sijoitettiin usein asutuksen lähelle, jolloin niitä oli helppo valvoa. Kyseessä oli ilmeisen tehokas pyydys: Hämeessä kerrotaan 1700-luvulla yhdestä kuopasta löytyneen 12 sutta.
Ketunpyyntiin oli käytössä varsin neuvokas laite: käpälälauta, tunnettu myös nimillä käpälys, käpy, revonkanto tai kinttupuu. Käpälälauta oli noin kaksi metriä korkea lauta, joka oli yläpäästään kolmihaarainen. Keskimmäinen haara oli kapea ja päästään teroitettu; siihen laitettiin syötiksi pieni pala lihaa. Ketun yrittäessä hyppäämällä tavoittaa lihanpalaa sen tassu jäi teräväksi vuoltujen haarojen väliin ja kettu jäi roikkumaan vailla paon mahdollisuutta. Käpälälautaan jäätyään kettu piti pahaa ääntä. Se oli helppo lopettaa siististi, turkki säilyi koskemattomana. Ketunpyyntiin on käytetty myös kuoppia ja vipu-silmukka-ansoja.
Oravia metsästettiin vain talviturkissaan, kuten lähes kaikkia muitakin turkiseläimiä. Vaikka ansojakin käytettiinkin, oli jousella metsästäminen tehokkainta. Nuoli saattoi olla terävä tai tylppä; jälkimmäistä käyttäen turkki säilyi ehjänä. Tylppään nuoleen saatettiin tehdä lovi, joka sai nuolen viheltämään lentäessään. Äänen kuullessaan hämmentynyt orava jähmettyi paikoilleen juuri siksi tarvittavaksi hetkeksi, jonka aikana nuoli tavoitti sen.
Vesieläjät saukko ja majava olivat haluttuja turkkinsa vuoksi. Saukosta tehdyn hatun tai kauluksen tiedettiin kestävän isältä pojalle. Majavaa pyydettiin ansoittamalla patoja, varsinkin katiskat olivat tehokkaita. Talvisaikaan oli tapana väijyä saukon hengitysreiän vieressä ja kolauttaa hengittämään tullut saukko nuijalla tajuttomaksi. Saukkoja on pyydetty myös verkoilla.
Jäniksiä ei pidetty kovin suuressa arvossa kehnon turkin takia, mutta ruoaksi se ainakin osassa maata kelpasi. Nuorten annettiin pihapiiristä ampua jäniksiä harjoituksena oikealle metsästämiselle. Jäniksiä pyydettiin myös silmukoilla.
Perinteinen metsästys ja eränkäynti on aikaa sitten katkennut perinne. Nykyään Suomesta löytyy jonkin verran käsijousella metsästäviä harrastajia, mutta aikaan, jolloin tämänkaltainen toiminta oli elämämme perusedellytys, ei ole paluuta.
Lähteet:
Ilmar Talve: Suomen Kansankulttuuri.WSOY.
Toivo Vuorela: Suomalainen Kansankulttuuri. SKS.
Turkka Aaltonen \ Martti Erkko: Vanhat hyvät erätaidot
© 1996-2004 Harmaasudet ry