Sukuliitot (A 3/99)
Seuraavassa selvitän suvun roolia ihmisen elämässä sekä yhteisössä. Vanha heimoyhteisö ja sukuliitot liittyvät saumattomasti yhteen; lopuksi tarkastelenkin sukuliittojen muodostumista eli siis vanhaa avioliittojen solmimiskulttuuria. Artikkeli on johdantoa ensi numerossa ilmestyvään lauluhäiden luonnokseen.
Suku ihmisen turvana
Suvun tärkeyttä ihmisen elämässä tuskin voi liikaa korostaa. Jo lapsen eloonjäänti on vaatinut suvun hyväksynnän; epätoivottu lapsi on voitu sukuun hyväksymisen sijaan surmata. Lapsi on saanut lähipiiristä oman tukijoukkonsa; kummius on jo esikristillistä perua ja kummeiksi on tyypillisesti valittu lähisuvun edustajia. Tietoja on säilynyt lähinnä kummilahjoista, joilla on turvattu lapsen taloudellinen tulevaisuus: lapselle on voitu lahjoittaa esim. miekka, kirja tai orja. Myöhemmin kummilahjat ovat vakiintuneet vakiotaksoiksi ja vaihtuneet hopeaksi. Vähintäänkin yhtä tärkeää on kuitenkin kasvatus, joka on ollut lapsen lähipiirin tehtävä. Tämä on oppinut taidot joita elinkeinojen harjoituksessa on tarvittu ja näin on lopulta saavuttanut kykenevän miehen tai naisen aseman sukunsa hyväksyttynä jäsenenä.
Monet elinkeinomuodot ovat vaatineet paljon väkeä tuottaakseen hyvin. Suku on usein jakanut elinkeinon-harjoituspiirin ja hankkinut yhteisvoimin toimeentulon nuotalla, yhteisillä kaskimailla tai talvisilla riistanajoilla. Ympärivuotinen toimeentulo on tullut turvatummaksi kun on voitu toteuttaa suuria väkimääriäkin vaativia hankkeita. Tämän lisäksi suku on toiminut eräänlaisena vakuutuslaitoksena onnettomuuksien kohdatessa; ihannetapauksessa se on ollut aina se taho jonka puoleen on voinut kääntyä elämän vastoinkäymisissä.
Taloudellisen turvan lisäksi suku on antanut muunkinlaista turvaa. Erilaisissa riitatilanteissa on ongelmat ratkottu usein sukujen välisillä sopimuksilla, ilman käräjöintiä. Käräjillä selvitettävä asia on taas kallistunut sen eduksi joka on kyennyt kokoamaan taakseen enemmän luotettavia miehiä - tässäkin on suuri suku ollut varsin hyödyllinen. Ja lopuksi, kun puheet on lopetettu ja tartuttu aseisiin, suvusta on tyypillisesti löydetty se luotettujen miesten asejoukko johon on turvauduttu hyvityksessä. Suuri sukuhan on jo verikoston uhallakin taannut jäsenensä koskemattomuuden.
Sukukylät ja heimot
Talokunnan koko on tietysti vaihdellut paljonkin sen varallisuuden ja käytettävissä olevien elinkeinojen mukaan. Talokuntaa voitanee kuitenkin luonnehtia keskimääräisen kokonsa puolesta perheasumukseksi; mitään suurperheitä ei ole päässyt alhaisen eliniän ja korkean lapsikuolleisuuden takia syntymään. Palkollisia on kenties pidetty, mutta enemmänkin ne kuuluvat tietysti mahtitalojen väkeen.
Nämä talokunnat ovat muodostaneet kylän. Sen tiheys on riippunut pääelinkeinosta; hyville viljelysalueille on voinut muodostua todellisia kyliä, mutta useimmiten kaskiviljelykseen, ansastukseen ja kalastukseen turvattaessa voidaan puhua eräänlaisesta eräkylästä, hajanaisesta talojoukosta joka on suorittanut kaikki suuremmat hankkeensa yhdessä. Tämä väki on ollut pitkälti sukua keskenään ja suvusta on täytynyt pitää tarkkaa kirjaa avioesteellisyyksien selvittämiseksi; tätä perua onkin rikas sukulaisnimistömme isän- ja äidinpuolen eroitteluineen. Läheisten sukusuhteiden takia on vaimot haettukin usein lähikylistä.
Kyläasutusten - ja siis sukujen - väliseen yhteydenpitoon on ollut monenlaista tarvetta. Eräelinkeinot ovat vaatineet laajoja nautinta-alueita ja näistä arvatenkin on ollut usein kiistaa. Monella lailla arkoja suhteita on ollut paras hoitaa puolueettomalla maaperällä, ja tätä varten onkin muodostunut omat tilaisuutensa. Sukujen kohdatessa on voitu solmia sopimuksia ja liittoja. Todennäköisesti tähän on kuulunut myös nuoren polven tutustelu, joka on vähentänyt nuorukaisten välistä kärhämöintiä ja on toisaalta ollut suorastaan edellytys kylienvälisten parien muodostamisessa. Tällaisista kylienvälisistä ja siis pitäjänlaajuisista kokoontumisista on jäänyt jälkiä pitkälle historialliseen aikaan. Kulttuuri-tutkimuksen piirissä niiden on arveltu pohjautuvan esikristilliseen tapakäyntäntöön ja ne sopivatkin, yleisten yhteiskuntamallienkin avulla tarkasteltuna, silloiseen metsäsuomalaiseen heimoyhteiskuntaan.
Mitä nuo heimot sitten ovat olleet? Perimätiedon mukaan on vaimon kotia kutsuttu heimolaksi. Näin siis heimo muodostuisi nimenomaan avioliitonliiton kautta. Jos useat suvut vaihtavat keskenään tyttäriä, saamme useita sukuja käsittävän heimon, jolla on kokoontumispaikkana (muinais)pitäjänkäräjät ja joka on siis avioliittojen kautta keskenään enemmän tai vähemmän yhtenäinen. Viikinkiajan yhteiskunnan on arveltu järjestäytyneen jopa maakuntatasolla; sukuliittojen pohjalta pääsemme ainakin muinaispitäjien laajuisiin heimoihin.
Vaimon hankinnasta
Pitäjänkokoukset olivat siis sukujen kokouksia joissa sovittiin riitoja ja solmittiin liittoja. Sukuliittojen solmimisen välineenä on luonnollisesti käytetty avioliittoja - aviopuolisojen hakuhan oli nimenomaan yksi kokoontumisten tarkoitus ja tarpeen kylien välillä, kuten edellä on jo tullut esille. Mutta ovatko muinais-suomalaiset neidot olleet vain liittojensolmimisvälineitä joita on siirrelty talosta taloon?
Avioliiton solmiminen on edellä esitetyistä lähtökohdista nähden koko sukua koskeva päätös, ja sillä on ollut myös kaikki mahdollisuudet vaikuttaa päätökseen. Etenkin kun puhutaan suursukujen välisistä liitoista, on voitu käydä pitkällisiäkin neuvotteluja puhemiehen välityksellä. Myöhäisestä perinteestä löytyy tietoja myös kahden lapsen välisen avioliiton sopimisesta näiden vanhempien kesken sekä toisaalta lapsen lupaamista vanhemman (miehen) aviopuolisoksi. Tällöinhän avioliitto olisi tietysti ollut ennen kaikkea muodollinen sopimus. On otaksuttu näiden tapojen kukaties olleen käytössä jo varhastaan ja poistuneen lähinnä valtiovallan, siis kirkon, toimesta. Varmuutta näiden tapojen käytöstä on kuitenkin tietysti vaikea saada.
Jos puhutaan avioliiton ja sukuliiton yhteydestä, ovat mielenkiintoisia sukulaisnimistöön ja sukukansojen vastaaviin menettelyihin pohjautuvat arvelut menettelystä aviopuolison kuollessa. On nimittäin arveltu että Suomessakin miesvainajan nuorempi veli olisi nainut lesken. Toisaalta taas vaimon kuollessa on miehen oletettu hakevan uudeksi vaimokseen vaimovainajansa nuoremman sisaren. Näin siis aviolitto olisi ollut yliyksilöllinen sukuliiton side; leski pysyy miehensä suvussa ja toisaalta mies hakee vaimonsa nimenomaan tietystä suvusta. Tässäkään ei yksilön ääni paljoa kuulu, olkoonkin että samojedien parissa on leski kyllä voitu pistää takaisin isänsä kotiin jos oli jo kovin vanha eikä kelvannut nuoremmalle veljelle.
Toisaalta taas, vaikka avioliitto on ollut merkittävä valtapolitiikan väline, ei muinaisnuoriso näytä silti olleen tyystin sukunsa armoilla. Saagoissahan esimerkiksi voivat vanhemmat toisinaan siirtää kosinnan hyväksymispäätöksen neidolle ja päinvastoin. 1160-luvulta löytyy myös tieto Norjasta Vatikaaniin lähetetystä tiedustelusta, onko avioliitto pätevä jos vanhemmat ovat siihen pakottaneet. Vaikka suhtautuisimmekin kriittisesti tällaisiin tietoihin, osoittanevat ne kuitenkin ettei ainakaan ajatus nuorten omasta sananvallasta ole ollut outo.
Muuan näkökulma yhteistapaamisiin kannattaa myös pitää mielessä; nuorison kanssakäyntihän on nimittäin voinut olla hyvinkin vapaata ja pakottavatkin keinot halutun liiton varmistamiseksi ovat voineet olla käytössä. Aviottoman lapsen saantihan kun ei ole ollut tuolloin sellainen skandaali kuin myöhemmin, vaan pikemminkin kiusallinen tilanne joka on vaatinut ratkaisua. Avioliitto on ollut yksi ratkaisu, johon on ehkä vastahankaiset vahemmat saatu näin suostuteltua, toinen yhteisön hyväksymä keino on ollut lapsensurma. Tästäkin löytyy kosolti esimerkkejä mm. saagoista - esimerkiksi kuinka aviottoman lapsen isovanhemmat ovat voineet painostaa paria lapsen hylkäämiseen. Tässä yhteydessä on ehkä hyvä mainita, ettei kyse ole missään mielessä ollut surmasta; vastasyntynyttä lasta ei oltu vielä hyväksytty yhteisön jäseneksi ja niinpä sen kuolema ei ollut yhteisöllistä järjestystä järkyttävä asia. Usein on lapsi sitä paitsi jätetty heitteille vaikkapa metsään surmaamisen sijaan.
Ryöstö- ja karkausavioliitot ovat myös kuuluneet yksilökeskeisen parinmuodostuksen mahdollisuuksiin, joskaan morsiamen ryöstäminen ei ole kovinkaan hyvä alku appivanhempien kanssa tutusteluun. Usein nämä tapaukset on puhemiehen välityksellä myöhemmin soviteltu niin että avioliitto on voitu molemmin puolin hyväksyä.
Kaikenkaikkiaan ovat avioliiton solmimiseen vaikuttaneet merkittävästi sekä suvun eri jäsenet että avioituvat itse, tilanteen mukaan. Kun halut ovat menneet ristiin on voitu käydä kovaakin tahtojen taistelua; avioitumispäätökset jos mitkään ovat kauaskantoisista seurauksistaan huolimatta aina olleet loppujen lopuksi hyvin inhimillisiä.
© 1996-2004 Harmaasudet ry