Runolaulu - osa muinaisen Suomen arkea ja juhaa
Kalevala näkemyksenä suomalaisesta muinaisrunoudesta on monelle tuttu. Jo peruskoulun alimmilla luokilla opimme tuntemaan vaka vanha Väinämöiset, seppo Ilmariset ja lieto Lemminkäiset. Kuitenkaan harmillisen harva tulee ajatelleeksi, että luodessaan kuvaa kansamme muinaisesta tarustosta tekstillisesti avaavat Kalevala ja Kanteletar ovia myös toisen kulttuurialueen, kansanmusiikin, syntyhistoriaan.
Suomalaisen kulttuurin vanhinta musiikillista kerrostumaa edustaa perinteinen kalevalamittainen runolaulanta, jonka kehitys on alkanut luultavasti jo kauan ennen ajanlaskumme alkua jatkuen aina 1800-luvulle saakka. Samankaltaista lauluperinnettä on tavattu myös muutamilla muilla läntisillä itämerensuomalaisilla kansoilla; virolaisilla, vatjalaisilla ja karjalaisilla. Kaikkein itäisimpien kansojen keskuudessa on lauluperinne kuitenkin erilainen. Onkin esitetty kalevalaisen laulun juurtuneen maahamme vaiheessa, jossa itäiset ja pohjoiset kansat olivat etääntyneet tarpeeksi torjuakseen uuden laulumuodin. Kalevalamitan ydinaluetta ovat aikanaan mahdollisesti olleet Viro ja Länsi-Suomi, vaikka perinne onkin kerätty pääasiassa Inkeristä ja itäisestä Suomesta ja Vienasta. Erään teorian mukaan koko maassa lauletut runot ja laulut olisivat eurooppalaisten vaikutteiden myötä painuneet yhä kauemmas uudesta sivistyksestä idän suuntaan, jossa ortodoksinen uskonto ei lannistanut maagisia piirteitä sisältävää kalevalamittaa pakanuuden pannaan.
Tekstilliset tunnuksenomaiset piirteet runolauluille ovat kahdeksantavuisuus, alkusoinnut, toisto ja ennen kaikkea nelipolvinen trokee eli ns. kalevalamitta:
Miele- / ni mi- / nun te- / kevi
Aivo- / ni a- / jatte- / levi
Melodioita ovat puolestaan hallinneet viiden perussävelen käyttö ja viisi-iskuisuus. Varsinaisen laulamisen lisäksi on runojen esittämiseen käytetty joissakin tapauksissa myös monenlaista muuta ääntelyä, kuten huhuilua ja resitointia eli kurkkulaulua.
Runolaulu, kuten sen nykyään tunnemme, ei luonnollisestikaan ole alkujaan ollut samanlaista kuin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla, jolloin suurin osa tutkimusaineistosta on kerätty ja tallennettu. Murrerajojen ylitys, elinolosuhteiden muuttuminen, variointi ja uudet kulttuurivaikutteet toivat lukuisia uusia piirteitä niin sanoihin kuin sävelmiinkin. Kuitenkin suuri osa lauluista on säilynyt yllättävänkin vanhakantaisina, mikä puolestaan tarjoaa tutkijoille mahdollisuuden tutkia muinaista suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa sen omia sanoja tulkitsemalla.
Laulu osana yhteiskuntaa
Pohdittaessa runolaulun merkitystä viikinkiajan Suomessa on tärkeää muistaa, kuinka paljon suurempi jo pelkän puhutun kielen painoarvo on muinaisille maanmiehillemme ollut. Laulamisella ja laulun kuuntelemisella ei missään nimessä ole ollut ainoastaan viihteellistä arvoa. Sanojen, loitsujen ja manausten voimaan uskottiin ja esitystapa, useimmiten laulaminen, miellettiin oleelliseksi osaksi sanojen ulosantia. Kuvaavaa on, että laulaminen sanana on alun perin tarkoittanut loitsimista, maagista vaikuttamista. Henkilö, joka oli runonlaulajan oppiin päässyt tai joka muuta kautta oli oppinut paljon lauluja, tarinoita tai ennen kaikkea loitsuja ja manauksia, oli aina arvostettu henkilö, joka usein toimittikin yhteisön tietäjän virkaa.
Varsinaisen laulamalla manaamisen ohella oli runolauluilla suuri paikkansa myös tavallisen ihmisen elämässä. Erilaisille töille ja toimille oli omat laulunsa ja lukunsa, ja toki myös joitakin lauluja, etenkin kertovia, esitettiin myös viihdykkeenä. Kuitenkin varsinkin merkityksellisten, vanhoilta perintönä opittujen runojen laulelu vain huvin vuoksi ei missään nimessä voinut tulla kyseeseen. Turhaan lausuttujen loitsujen uskottiin menettävän tehonsa, pahimmassa tapauksessa kääntyvän lausujaansa vastaan.
Opittujen sanojen lisäksi hyvä laulaja sepitti itse säkeitään. Jos kyse ei ollut loitsusta, jossa sanatarkkuus oli tärkeää, ei ollut niinkään välttämätöntä painaa mieleensä itse sanoja, vaan osata tehdä niitä itse. Onkin esitetty, että tuhat vuotta takaperin lähes jokainen suomalainen olisi ainakin jollain tasolla hallinnut kalevalakielen, vähän kuten nykysuomalainen kirjakielen. Runot niin laulettuna kuin muillakin tavoilla esitettyinä ovat olleet ilmeisen olennainen osa yhteiskuntaa, joka sekä tarvitsi että taitavasti hyödynsi niitä jokapäiväisessä elämässään.
Mistä kansa lauloi?
Kalevalainen runous jaetaan tavallisesti muutamaan suureen pääryhmään, joita ovat muun muassa eeppinen ja lyyrinen runous, joista jälkimmäinen puolestaan jakautuu edelleen mm. työlauluihin, kehtolauluihin, leikkilauluihin ja moniin muihin tilanne- ja tunnelmalauluihin. Muita pääryhmiä ovat loitsulaulut ja juhlalaulut, ennen kaikkea häälaulut. Tarkka rajanveto ryhmien välille on hankalaa, sillä moni teksti voidaan ymmärtää osaksi useampaa kokonaisuutta.
Sammon ryöstö ja muut sankaritarinat
Eeppiset eli kertovat runot ovat lähinnä sitä kuvaa, jonka Kalevala meille muinaisrunoudesta antaa. Myyttisiä aiheita käsittelevät laulut selittivät mm. maailman syntyä ja ihmisen lähiympäristöön liittyvien asioiden alkuperiä.
Osa kertomarunoudesta oli sydänkalevalaisella kaudella ?- suurin piirtein viikinkiajalla ?- syntynyttä nk. sankarirunoutta, jonka ensisijaisena sisältönä olivat skandinaavisten saagojen tapaan suuret seikkailut ja urotyöt. Tarinoiden päähenkilönä esiintyi usein Väinämöinen, suuri ja mahtava tietäjä ja sotapäällikkö, ja sivuosissa nähtiin muita suuria sotureita kuten Ilmarinen, Joukahainen, Kauko ja Ahti. Oma tarinansa oli myös Kullervo Kalervonpojalla, kovaonnisella sukuriidan uhrilla, ja Antero Vipuselta ja Virokankaalta haettiin apua visaisiin pulmiin, joihin vain heidän kaltaisensa suuret tietäjät olivat kykeneviä vastauksen antamaan. Näkyviä ja vahvoja naishahmoja ei sankarirunoissa yleensä esiintynyt Louhea, Pohjolan emäntää lukuun ottamatta.
Kuuluisin ja levinnein sankaritarina lienee kertomus Sammosta, ihmeitä tekevän ja rikkautta tuovan taikakapineen rakentamisesta ja sitä seuranneista tapahtumista:
?Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iän ikuinen,
Takoa taputtelevi,
Lyöä lynnähyttelevi,
Takoi Sammon taitavasti:
Laitahan on jauhomyllyn,
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.?
Kristinusko syrjäytti tullessaan pakanalliset sankarirunot muuttaen niiden muotoa nk. legendalauluiksi, joissa Väinämöisen tilalle astuivat mm. piispa Henrik, Lalli ja monet Raamatun hahmot.
Laulu leikissä ja työssä
Lyyriset laulut, tunnelmalaulut, olivat eeppisiä runoja lyhyempiä ja ennen kaikkea naisten laulamia. Sanat kuvasivat tunnetiloja, elämän iloja ja suruja. Suurin osa viihteellisestä, ajankuluksi lauletusta runoudesta mielletään osaksi lyyristä runoutta. Tunnelmalauluja oli myös helppo sepittää itse, olivathan aiheet läsnä jokapäiväisessä elämässä. Naisille yleisiä laulunaiheita olivat esimerkiksi avioliitto ja sen tuoma kurjuus, työ ja vaiva sekä eroaminen:
Tulin toisehen talohon,
Toisen emännän alahan.
Ei ole ilta, kun en itke,
Eikä yö, kun en valita.
Myös kovasta kohtalosta, huonosta onnesta, köyhyydestä ja kodittomuudesta laulettiin usein:
Piennä heitti miun emoni
Kylän vaimojen varahan,
Kylän naisten kylvetellä,
Kylän akkojen ajella.
Toki lyyriset runot käsittelivät myös iloisia ja hilpeitä teemoja. Nuorten tyttöjen ja poikien ilottelu ja hauskanpito tuotti suuren määrän riehakkaita piiri- ja rakkauslauluja sekä vastapainoisesti kinastelu- ja kerskauslauluja:
Tullos, neitonen, minulle,
Minulle, miehelle hyvälle,
Tälle Suomen sulhaselle,
Sorialle sorkalelle.
Monia arkiaskareita tahditettiin laulamalla, ja tietyt laulut ovatkin kuuluneet olennaisina osina tiettyihin töihin. Sen lisäksi, että laulaminen oli mukavaa ajanvietettä työn ohella, monien työlaulujen ajateltiin myös parantavan työn tulosta ja tekevän sen kulusta joutuisampaa ja vaivattomampaa. Esimerkiksi jauhinkiviä saatettiin vauhdittaa vaikka seuraavin sanoin:
Jauhaos sinä, kivonen,
Hyvä paasi, pauhaellos,
Ilman sormen soutamatta,
Käen puuta kääntämättä,
Käsivarren vääntämättä,
Peukalon pitelemättä!
Naisten laulamia olivat useimmiten myös kehtolaulut:
Laulan lasta nukkumahan,
Uuvutan unen rekehen.
Käy, unonen, kätkemähän,
Poik' unosen, ottamahan
Kultaisehen korjahasi,
Hopiaisehen rekehen!
Loitsiminen
On oletettavaa, että jokainen muinaissuomalainen tiesi jokusen loitsulaulun vähän samaan tapaan kuin me tunnemme vaikka Isä meidän -rukouksen. Pieniä itikanpistoja tai haavoja parantavia sanoja mutistiin varmasti, ja monien työlaulujenkin on sanoineen luultavasti vähintään toivottu vaikuttavan työn tulokseen. Suurempi loitsurunous, vahvat manaukset ja todelliset taiat olivat kuitenkin salattua tietoa tavalliselta väeltä. Vahvat sanat kerrottiin kuiskaten isältä pojalle, äidiltä tyttärelle ja tietäjältä oppipojalle. Loitsimisen taitoa kaikessa pelottavuudessaan arvostettiin suuresti, olihan se monissa tapauksissa yhteisön elinehto.
Suuri osa loitsimisesta liittyy muinaiseen lääketieteeseemme, joka yrttitiedon lisäksi pohjasi suuresti oikein asetettujen sanojen parantavaan voimaan. Loitsimista pidettiin jopa huomattavasti yrttiparannusta tehokkaampana, sillä suurin osa taudeista miellettiin myös synnyiltään yliluonnollisiksi. Loitsusanojen tarkoituksena oli saada aikaan maaginen voima, joka pakotti tautivoimat taipumaan ja tottelemaan parantajaa. Esimerkiksi suurta verenvuotoa tyrehdyttämään luettiin verensulkusanat:
Piäty, veri, vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta,
Päälleni päräjämästä,
Riuskumasta rinnoilleni,
Veri, seiso kuni seinä,
Asu, hurme, kuni aita
Suoraan tautiin tai vaivaan vetoamisen lisäksi saatettiin asioita hoitamaan kutsua henkiä, haltioita tai jumalia:
Oi Ukko, ylinen luoja,
Taivahallinen jumala,
Tule tänne tarvittaissa,
Käy tänne kutsuttaessa!
Tääll' on piika pintehessä,
Vaimo vatsan vääntehessä
Saunassa savun seassa,
Kylän kylpyhuonehessa.
Myös pahan loitsimisen, mustan magian käsite tunnettiin viimeistään keskiajalla. Vihamiehen päälle saatettiin heittää kirous, ja äkilliset sairaudet, vaivat tai onnettomuudet leimattiin nopeasti jonkin elävän tai kuolleen hengen lukeman manauksen aikaansaannoksiksi. Loitsut olivat myös olennainen osa monia riittejä, joissa niiden tehtävät olivat hyvin moninaisia. Niiden avulla pystyttiin esimerkiksi luomaan välttämättömiä yhteyksiä manalaan ja esi-isiin.
Lauluja häissä ja muissa juhlissa
Juhlalauluista leijonanosan käsittävät häälaulut, jotka aiheiltaan ja sanoiltaan ovat osa monimutkaista kokonaisuutta, itse häitä. Varsinkin idässä ns. lauluhäiden perinne on säilynyt aina 1900-luvulle asti, ja edelleen jossakin määrin elävästä tavasta on jäljellä kappaletolkulla runoutta. Kalevalasta tunnemme sulhasen- ja morsionneuvontarunot, mutta näiden perinteiden lisäksi on omia runojaan mm. itse häämenoille, morsiamen hyvästelylle ja morsiamen vastaanottamiselle uuteen taloon unohtamatta tietenkään ylitsevuotavaisia onnentoivotusrunoja ja ilkikurisia kerskaus- ja kinastelurunoja sukujen välillä.
Sulhokainen, nuorukainen,
Katsos meiän neioistamme!
On kuin puola puolikypsi
Tahi mansikka mäelle.
Puhas pulmunen lumella,
Puhtahampi puolellasi.
Pelkästään iloinen ei hääjuhla kuitenkaan ollut; nuorelle tytölle vieraisiin lähteminen saattoi olla todellinen murheen aihe, josta laulettiin pelossa ja surussa:
Appi on karhu kartanolle
Anoppi susi tuvassa
Kyty kyinä kynnyksellä
Nato naulana sopessa.
Muillekin juhlille olivat omat riittinsä ja laulunsa. Ukonvakkoihin keväisin ja kekrijuhlaan syksyisin on liittynyt oma riittiperinteensä, joka varmasti on käsittäneet kulloiseenkin asiaan kuuluvia runolauluja. Vuodenkierron juhliin ja siirtymäriitteihin on varsinaisten juhlalaulujen lisäksi kuulunut myös erinäisiä loitsurunoja.
Tarinankerrontaa ja kilpalaulantaa
Kalevalaisen laulun esitystavoista on kiistelty paljon. Perinteinen käsitys on, että yksinkertaisessa vuorolaulussa laulajat istuivat vastakkain pitäen toisiaan käsistä ja huojuen samalla hitaasti laulun tahtiin. Esilaulaja johti laulun kulkua toisen tullessa mukaan jokaisen fraasin muutamaan viimeiseen tavuun kerraten sitten koko fraasin hieman sitä muunnellen. Tällä välin oli esilaulajalla aikaa miettiä seuraava fraasi. Kuitenkin tämänkaltaisesta vuorolaulannasta on varsin niukasti tietoa, joten varmana kalevalaisen laulun esitystapana sitä ei voi pitää. Kyselyihin laulajilta on saatu lukuisia vastauksia, joiden mukaan kaikki laulutavat aina yksinlaulusta yhteiseen kuorolauluun asti olisivat olleet käytössä. On ilmeistä, että tavat ovat vaihdelleet paikkakunnasta riippuen.
Varsinkin eeppiset laulut ovat luultavimmin olleet yksin esitettäviä. Niiden tarinamainen muoto on ollut sekä tyyliltään että ilmaisukeinoiltaan lähellä sadunkerrontaa. Joskus, jo laulun tunsi useampi läsnäolija, on saatettu laulaa siten, että yhden lopettaessa on toinen jatkanut siitä, mihin edellinen on jäänyt. Kaksinlaulua puolestaan on hyvinkin saatettu käyttää eräänlaisena kilpailumuotona, jossa laulajat vastustajansa fraaseja jatkaen ja jatkuvasti varioiden ja improvisoiden koittavat päihittää toisiaan. Tällaiseksi on luonnehdittu mm. Kalevalasta tuttua suohonlaulu -käsitettä.
Rautakauden lopulla, sydänkalevalaisella kaudella laulun voi olettaa olleen suurimmaksi osaksi säestyksetöntä; valtaväestö tunsi ainoastaan primitiiviset lyömäsoittimet ja puhaltimet.
Laulu on ollut läsnä muinaisen suomalaisen arjessa ja juhlassa. Runolaulun merkityksen tutkimista ja ymmärtämistä on vaikeuttanut se, että tutkittaessa muinaisrunoutta nykypäivänä musiikki ja runot ovat olleet erillään, eivät yhtenä, erottamattomana kokonaisuutena kuten alkujaan. Varmaa kuitenkin on, että laulamisella on ollut suuri merkitys sekä muinaiselle yhteisölle että yksilölle - onhan laulun tahdin siivitetty jokapäiväistä elämää iloineen ja suruineen. Säilyneet runot ovat avanneet meille polkuja vanhojen uskomusten, tottumusten ja tapojen tutkimiseen, ja samalla ehkä raottaneet hieman ovea esi-isiemme ajatusmaailmaan, joka ei ehkä niinkään paljon poikkea omastamme. Ja jos ei muuta, voi runoja lueskellessa todeta, kuinka vähän laulunaiheet viimeisen kahden vuosituhannen aikana oikeastaan ovat muuttuneet.
Anni Tolvanen
Lähteet:
SKS (toim. Anneli Asplund ja Matti Hako) - Kansanmusiikki
SKS (toim. Erkki Pekkilä) - Hiljainen haltioituminen, A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista
Sonninen, Ahti; Polas, Eero; Kiiski, Paavo; Jokinen, Urpo - Kansamusiikki 1, laulusävelmiä
CD-tallenne (toim. SKS) - The Kalevala Heritage
Runolainaukset: Kalevala ja Kanteletar
© 1996-2004 Harmaasudet ry