Pohjolan uskomusperinne (A 2/99)
Suomalaisen muinaisuskon tutkimus on siitä mielenkiintoista puuhaa, että aineisto on etupäässä vanhaa kansanperinnettä, siis erilaisia lauluja, loitsuja ja muita sellaisia varsinaisen kuvauksellisen materiaalin puuttuessa. Kultista on saatavilla niukasti mitään varmaa tietoa. Tämän suhteen pohdinta liikkuukin pitkälti vertailuaineiston varassa. Koska perinneaines on parhaimmillaankin kulkenut satoja vuosia elävästä muinaisuskosta erillisenä perinteenä, sen tulkinta ei ole helppoa. Tilannetta ei lainkaan paranna alan tutkimuksen taka-alalle jääminen uudempien tutkimuskohteiden rinnalla, joten suurin osa tutkimuksesta on varsin vanhaa.
Suomalainen mytologiatutkimus joutuu lähtemään päinvastaiselta kannalta kuin muinaistutkimus yleensä: esinetutkimuksen sijaan meillä on joukko erilaisia teemoja ja nimiä, joiden pohjalta pyritään selvittämään vanhan uskon muodot käytännössä. Omalla tavallaan tällainen nimi- ja käsitelähtöinen tutkimus voi olla hyvin antoisaa ja avata uusia näkökulmia jo tuttuihinkin ilmiöihin vertailututkimuksen yhteydessä. Suomalaisen aineiston ollessa sitä mitä se on, joudumme pakon edessä tarkastelemaan nimenomaan kielenkäyttöä ja sen merkitystä perinteessä. Nämä näkökulmat ovat kuitenkin varsin hedelmällisiä rakennettaessa kokonaiskuvaa myös muiden lähteiden suhteen rikkaista yhteisöistä, kuten skandinaavisesta ympäristöstä. Mutta yksiselitteistä runotutkimus ei kuitenkaan ole. Harvoista tulkinnoista ollaan varmasti yhtä mieltä ja monista runoista ja
niiden sisällöstä ei osata sanoa paljoakaan.
Olen pyrkinyt jonkinlaiseen yleisesitykseen suomalaisen muinaisuskon aineksista. Suomalaista aineistoa ei missään vaiheessa ole siinä määrin kanonisoitu kuten esim. skandinaaviselle on tahtonut muistiinmerkintävaiheessa käydä, joten mitään selkeää pantheonia on turha lähteä kansanuskosta hakemaan. Olen sisällyttänyt esitykseen nimiä ja muita yksityiskohtia siinä määrin kuin niitä on lähteissä mainittu, selkeimpiä anakronismeja karsien, mutta tulee muistaa, että nämä on useimmiten tallennettu vain muutamia satoja vuosia sitten. Tämän aineiston tarkoitus on, etenkin jos puhutaan niinkin vanhasta kuin tuhannen vuoden takaisesta perinteestä, ennemminkin esittää jonkinlaisia linjavetoja uskomusten muodoista, kuin toimia tarkkana listana.
Luotteet ja loitsijat
Ymmärtääksemmme vanhakantaista kielenkäyttöä täytyy meidän ensin sukeltaa sen käyttöympäristöön. Ihmisiä on ollut vähän, yhteisöt pieniä ja puheen merkitys on ollut toinen. Sanat muotoutuvat ympäristön mukaan: luonnonympäristössä on puhuttu luonnonkieltä, joka kiertoilmaisuillaan, vertauksillaan ja muuten omintakeisella tyylillään hämmästyttävällä tavalla kuvaa ihmisen elämän kirjoa, niin tositapauksia kuin tuntemuksia tai mielikuvituksen lentoakin.
Sanat ovat kuuluneet kaikkiin elämän askareisiin tavalla jota nykyihmisen on vaikea ymmärtää. Laulu on ollut keskeinen, mieltäkeventävä osa esim. työssä, ja loppujen lopuksihan suurin osa elämästä on ollut jonkinlaista työtä. Tästä käsin on helposti ymmärrettävissä esim. erilaiset suojaloitsut, varaukset, joita on luettu eri töitä aloittaessa, sekä töiden aloitus- ja päätäntämenot. Ne ovat voineet olla yhdenlainen tapa jäsentää työntekoa, samalla työn suotuisuuden varmistaen. Sanat ovat lausuttuina
olleet kuin itsensätoteuttavia ennustuksia. Tämän takia niiden kanssa on pitänyt olla monessakin tarkkana, kiroilu ja manailu tietysti ovat oma lukunsa, mutta monissa asioissa on nähty tarpeelliseksi käyttää myös erilaisia kiertoilmauksia, sekä sanojen voimasta, että yhteisöllisestä hienovaraisuudesta johtuen. Tällaisia esimerkkejä ovat esim. kuolleiden puhuttelu tai erilaiset siirtymävaiheet kuten syntymä tai avioliiton solminta.
Sanojen voima on riippunnut tietysti lausujasta ja tämän haltijasta. Haltija, skandinaaviperinteessä kuvaavammin vård, suojelija, kuvaa sitä henkistä voimaa joka saa sanat toimimaan. Hammas ja haltija on liitetty toisiinsa ja näin ei sananlaskun mukaan hampaattoman kirojakaan tarvitse varoa. Mutta tavallisessakin väessä on ollut toisia kovempia loitsijoita joilta on voitu hakea apua. Koska loitsuja on luettu kaikissa elämäntilanteissa ja niiden määrä on näin ollut suuri, on luonnollista, että ihmiset ovat voineet erikoistua enemmän tietyntyyppisiin loitsuihin: suurimman osan perinteestä liittyessä parantamiseen on ollut erilaisten vaivojen parantajina tunnettuja taitureita, jotka ovat siirtäneet tuntemaansa perinnettä sukupolvelta toiselle.
Nimenomaan luotteiden laulaja on tunnettu nimellä runoi, useimmiten kuitenkin käytetään sekä vanhemman laululoitsuperinteen että uudemman loitsuperinteen taitajasta tietäjä-nimitystä. Tietäjän, kuten kenen tahansa loitsijan voima perustuu siis kahteen asiaan: ihmisen väkeen, jota voi lisätä eri tavoin, esim. oikeilla luvuilla tai kapineilla, ja toisaalta voimakkaiden luotteiden, siis loitsusanojen, osaamiseen. Luotteet ovat olleet arvossaan ja niin skandinaavisesta kuin suomalaisestakin perinteestä löytyykin monia sanojenhakuepisodeja. Koska pahojen voimien vastustaminen
on ollut jokaiselle ihmiselle tärkeä taito, on luonnollista, että tietäjän taidot on katsottu päällikölle tärkeiksi. Tämä tietäjä-päällikön malli on löydettävissä sekä Suomen Väinämöisessä että skandinaavisessa Odinissa.
Siinä missä tietäjä turvautuu omaan väkeensä ja salaisiin luotteisiin sekä toimittaa usein loitsunsa salassa, edustaa toista perinnettä ikivanha noitalaitos. Noita eli samaani on pienyhteisöille tyypillinen henkimaailman välittäjä, ja tähän liittyvät riitit ovat usein yhteisöllisempiä luonteeltaan. Pohjoiseen noitakulttiin tyypillisempänä kuuluu noidan loveen lankeaminen ja syvään transsiin vajoaminen siinä missä itäisempään ja eteläisempään perinteeseen liittyy enemmän näytelmänomaisia piirteitä. Myös noitalaitoksen mukaiset istunnot ovat olleet vielä rautakaudella osa pohjolan uskontoa.
Haltijoista
Sellaista elämänaluetta ei ole ollutkaan, jota ei oltaisi tehty eläväksi haltijakuvitelmilla: luonnossa on ollut sekä elottomalla luonnolla että luonnonpaikoilla omat haltijansa, niin kuin tietysti eläinlajeillakin. Monet tärkeät toimet ovat saaneet omat suojelijansa: siperialaisilta pyyntiyhteisöiltä löytyy mukana kuljetettavien vainajankuvien lisäksi mm. synnytyksenhaltija sekä kodinhaltija, joka liittyy läheisesti nimenomaan tuleen ja kotilieteen. Jokaisella ihmiselläkin on oma, suvussa kulkeva haltijansa, joka on henkisenä varana on monin tavoin määrittänyt ihmisen elämän kulkua ja suojellut kantajaansa pahalta. Pelätyt ilmiöt on myös henkilöity haltijoiksi: yleisimpiä ovat erilaiset tautihenget, joilla on selitetty vaikeita sairauksia tai vaikkapa lapsen yöitkuisuutta. Yhtenä selvästi tällaisena löytyy Suomesta Turso, sukua skandinaaviselle Thursille. Vaikka olento onkin perinteessä saanut useita eri rooleja, esiintyy Thurskin loitsuissa erityisesti pistostautien aiheuttajana, joita
kuvaa myös tursonsydän tai skandinaavinen hrungishjarta.
Useimpia uskomuksellisia olentoja voi luonnehtia haltijoiksi, valtapiirinsä suojelijoiksi. Näin on selvästi esim. emuilla sekä myös erilaisilla luonnonjumaluuksilla. Maahiset ja maanhaltijat tahtovat usein mennä sekaisin ja viljelykseenkin liittyvät olennot ovat luonteeltaan korostetusti viljan suojelijoita. Emme tietenkään tiedä millainen on ollut muinaissuomalaisten luokittelu uskomusolennoilleen, onko toisia kutsuttu haltijoiksi ja toisia jumaliksi vai miten nämä asiat on ajateltu. Tällaisia pohdintoja hedelmällisempää onkin kiinnittää huomiota erilaisiin uskomuksellisiin näkökulmiin. Niputan seuraavassa monet jumaliksi mainitut omien valtapiiriensä haltijoiksi. Tämä tuo nykylukijalle hyvin esille luonnon keskeisyyden vanhassa uskomusmaailmassa sekä toisaalta sen veikeän, inhimillistävän ja ihmiskeskeisen näkökulman.
Emuut
Jokaisella eläinlajilla on oma kantaäitinsä, jonka suopeudesta pyyntionni on riippuvainen. Kantaeläin on voitu kuvitella tavallista suuremmaksi, esim. kalojen emuut miehenkin mittaisiksi. Joitain eläinten emuita tiedetään nimeltäkin, esim. Hongatar, karhun emuu; Käreitär (=karvanlatvatar) kettujen ja Lukutar, mustien kettujen emuu; Juoletar (juolua = joenhaara), saukkojen emuu; Nokeinen, soopelien emuu; Juonetar (juoni = peura- tai jälkijono), peurojen emuu ja Höyheneukko, riistalintujen emuu. Nimet kuitenkin polveilevat pyyntirukouksissa tavattomasti ja niiden seuraaminen on hankalaa ja tuskin tarkoituksenmukaistakaan. Muinainen metsästäjä on katsonut asiakseen anoa pyyntilupaa eläinsuvun vanhimmalta. Riistaa on pitänyt pyyntionnen menetyksen pelossa käsitellä kunnioittavasti ja saaliseläinten luut on voitu haudata rituaalisesti. Tästä on Suomen alueella säilynyt muisto vain karhunpeijaisissa, mutta esim. Siperian kansojen parissa monien eläinten luut on haudattu tämän elinpiiriin.
Maahiset
Maahisille on tunnusomaista maanalainen elämä ja pienuus. Tällaisia maanalaisia löytyy mm. skandinaaveilta, koltilta ja samojedeiltä. Maan käyttöön ja esim. yöpymiseen on pitänyt pyytää maahisilta lupa, talon rakentamisesta puhumattakaan. Tässä maahisusko sekaantuu maanhaltijaan, joka kenties on uudempaa perinnettä. Toisaalta maahisia voi myös tulella karkoittaa alueelta, näin ovat muinaisislantilaisetkin tehneet. Maa on voitu myös lunastaa ostamalla.
Maahisten suhde karjaan on myös ollut läheinen. Karjasuojan paikka piti erityisen huolellisesti valita, ja täällä vilistäviin pikkueläimiin on kiinnitetty erityistä huomiota. Metsän peittoon joutuminenkin on katsottu johtuvan maahisista. Tällöin on Metsässä kuljettaessa jouduttu huomaamatta merkilliseen nurinkuriseen valemaailmaan. Tämän nurinkurisuuden ja epätodellisuuden kehittely on edennyt tästä yhä pidemmälle ja
yksityiskohtaisemmaksi.
Haltijoille on myös uhrattu erilaisia talon tuotteita elinkeino-onnen takaamiseksi. Uhripaikkana on voinut olla pitämyspuu, jollaisia löytyy myös skandinaavisesta perinteestä. Tämä on voitu kuvata haltijan tai maahisen asuinsijaksi. On uhrattu myös uhrikiville, joihin myös vainajakultti liittynee.
Luonnon haltijat
Nimenä Tapio tarkoittaa metsän onnea, kuten monet muutkin metsäonnen haltijat. Tapion piiristä, metsän väestä, voidaan nimetä sellaisia kuten Laus, peurojen ja hirvien herra, Mielikki, metsän viljan eli pienriistan antaja, Kuippana, eläinten ansalankoihin ajaja ja mm. Mielu, Osatyttö ja Palvonen. Tähän joukkoon on myöhemmin päässyt lukuisia pyhimyksiä, kuten Annikki, Pinneus, Nyrckes ja Virpus. Metsän haltijalle ja riistan antajalle on uhrattu sekä ennen pyyntiin lähtöä, että osa saadusta riistasta. Tapion pöytä, matala leveäkasvuinen kuusi, lienee nimenomaan suomalainen uhripaikka. Mm. Vienan Karjalasta sekä Siperian tunguusien parista tunnetaan tapa kuvata metsänhaltijan kuvia kasvavan puun runkoon veistelemällä: puuta voidaan kuoria ja siihen kaiverretaan silmät, nenä, suu ja parta. Epäilemättä tällekin kuvalle on uhrattu.
Ahdin nimi lienee peräisin hylkeiden emuulta. Mitään esikristilliseen aikaan palautuvaa uskomuksellista ainesta Ahdista on säilynyt kuitenkin hyvin niukasti. Veden emä tai emo taas on laajalti sukukansojen parissa tunnettu veden haltija. Veden palvonnasta on olemassa eittämättömiä esimerkkejä, Suomessakin on vetisiin paikkoihin suoritettu uhreja. Mordvalaiset taas ovat rukoilleet vesi-emolta sadetta, pienokaisia, vesilintuja ja kaloja. Maataviljelevä kansa on toimittanut koko Euraasian alueella vedelle uhreja, paikoin eläviäkin. Palvontapaikkana on ollut joen tai järven ranta ja menoihin on tavallisesti liittynyt uhrikansan kasteleminen. Monin paikoin, esim. Virossa, votjakkien parissa ja Siebenburgenissa vedenhaltijan on katsottu olevan mylvivä härkä. Tähän lienee syynä ollut muuan mylvivä kahlaajalintu. Euralaisen miekan huotraanhan on kuvattu härkäpäinen vesieläin ja ajatus on siis täälläkin ollut ainakin välillisesti tuttu. Vaikka vedenhaltijoiden alkuperäiset muodot ovat usein hämärtyneet, ovat kalat varmasti olleet uskomuksissa alkujaan keskeisellä sijalla. Kalahaltija on tunnettu ostjakkien parissa, ja nämä tekevät kalahaltijan kuvan puusta. Samojeditkin tekevät veden isännästä kalanmuotoisen kuvan.
Ilmarinen ilmojen haltijana tunnetaan Suomen lisäksi myös Lapista: Ilmaris voi tuoda myrskyn tai tyvenen ja näin vaikuttaa merenkulkuun. Ilmarisen nimi tuulennostoloitsuista löytyy muodossa ‘ilmarinta‘, muunlaisia rukouksia ei Ilmariselle osoitettuna ole löytynytkään. Toimensa puolesta Ilmari näyttäytyy lappalaisten tuulimiehen, biegg-olmain kaltaisena sään, tuulen ja meren haltijana, jota lappalaiset ovat palvoneet mm. uhraamalla eläimiä ja pieniä veneitä.Tämä taivaanjumala lienee saanut monia piirteitään skandinaavien Njordriltä.
Ukkonen
Ukkonen on kenties vanhimpia palvottuja jumaluuksia ja siitä löytyy merkkejä jo kivikaudelta, joskin hivenen rautakautisesta poikkeavassa muodossa: vanhempaa kantaa edustaa ukkoslintu, jonka muistona Suomessakin tunnetaan ukonvaajat eli kiviset nuolenkärjet paikoin ukonkynsinä. Ukkosen jumalan yhtenä tehtävänä on ollut taistelu pahoja voimia vastaan. Tästä on seurannut jyrinää ja salamoita, joita on selitetty eri tavoin. Ukonvaajat on voitu nähdä Ukon sinkoamiksi; maahan iskiessään se voi painua syvälle maan alle josta aikanaan nousee pintaan. On puhuttu ukonnuolista ja -kaaresta. Myöhemmän kauden lisiä ovat Ukon rauta-aseet: vasara on lainattu skandinaaveilta ja Länsi-Suomessa onkin saattanut olla vasaralla varustettuja Ukonkuvia. Kirves taas on Balttilaista lainaa.
Ukonvaajaa on käytetty yleisesti tulen ja ukkosen hallintaan liittyvissä taioissa. Vaaja, ukon pirstoma puu ja ukkossateen vesi ovat käyneet väkensä vuoksi kuitenkin monenlaisiin taikoihin, Ukon toimenkuvan mukaan erityisesti suojeluun. Ukkosen sytyttämään tuleen liittyvä laajalle levinnyt uskomus on, että se pitää sammuttaa maidolla. Keski-Aasiassa on toimitettu ukkosenjumalalle maitouhrejakin. Monin paikon ei ukkosta ole
juurikaan omalla nimellään kutsuttu. Ukkosen nimen lausumista ovat lappalaisetkin pelänneet. Lapin aijeg ja Viron Äikene antaisivat olettaa Äijö-nimeä käytettäneen Suomessakin.
Ukon lisäksi liittyy suomalaiseen ukkosuskoon muitakin nimiä. Thor on lainautunut Suomeen monissa muodoissa, sekä Tuurina että lappalaisten kautta Pajaisena. Raunia on uumoiltu Ukon puolisoksi: kuitenkaan ei tästä löydy juuri mitään kansanomaista perinnettä, useimmiten Rauni yhdistetään pahoja henkiä karkoittavaan pihlajaan. Raunia on jopa ehdotettu Freyn kaltaiseksi hedelmällisyyden jumalaksi; Agricolan luettelossa ei puhuttaisikaan siis Raunista Ukon naisena vaan Rauni-ukosta ja tämän naisesta.
Viljan haltijat
Esikristilliselle ajalle palautuvia satoisuuden jumalia löytyy Suomalaisesta perinteestä loppujen lopuksi niukasti. Tällaisena voisi kuitenkin pitää Sämpsää, joka muinaisrunoissa esiintyessään on liitetty lähinnä pellon piiriin kylväjänä ja viljan kasvattajana. Eräässä toisinnossa nukkuvaa Sämpsää yrittää herätellä ensin talvipoika, mutta vasta kesäpoika saa hereille. Talven ja kesän kamppailuhan on tuttu teema moneltakin taholta. Niityn tai ruohon haltija löytyy lähikansoilta, mordvalaisilta ja lappalaisilta, ja Sämpsän nimi on yhdistetty ensimmäisenä keväällä viheriöiviin mättäisiin. Sämpsä voi siis olla keväällä heräävä kasvillisuudenhaltija
Huomattavaa Sämpsässä on tämän aviollinen suhde äitiinsä. Mainintoja löytyy Sämpsän saapumisesta keväällä äitinsä kanssa - kyseessä olisivat siis pyhät häät, hedelmällisyysriitti. Teema selittyisi oivasti olettamalla emon maaemoksi, johon kasvillisuudenhaltija Sämpsä on aviollisessa suhteessa. Kasvi, jota haltija edustaa, voi olla sekä emonsa lapsi, että tämän hedelmöittäjä. Tämä uskomuksellinen mielikuva on maanviljelyskulttuurin kantakansoilla ikivanha. Islantilainen Flateyiarbok tietää kertoa Freyn kuvan kuljettamisesta, erään papittaren toimiessa tämän puolisona. Tsuvasseiltakin löytyy tietoja maaemon häämenoista. Suomesta ei ole kuitenkaan ole tietoa riiteistä, ainoastaan Sämpsä-myytti.
Myös Vironkannasta on uumoiltu esikristilliseksi, onpa nimi johdettu suoraan Freyn epiteetistäkin maailman tukena (vira > maailma, kannas > tuki); yhtä lailla nimi on kuitenkin johdettu myös pyhimyspohjalta. Muita kristilliseltä pohjalta kehittyneitä satoisuudentuojia ovat olleet Rongoteus ja Äkräs. Äkräs voi olla johdos Pyhästä Rististä, Pyh´Äkräästä, ja mikäli kultti on syntynyt friisiläisen kulttuurivirran vaikutuksesta, se on voinut olla tunnettu jo 800-900 -luvulla. Ilmiön ajoitus tuskin on kuitenkaan arvausta parempi.
Pellonpekko, oluen tuoja ja ohran jumala on myös kristilliseltä pohjalta hyvin elinvoimaisen kultin kehittänyt hahmo, joka näyttäisi olleen tunnettu Länsi-Suomessakin. Pekko on ilmeisesti tullut myös friisiläislähtöisen kristillisen kulttuurivirran mukana, mahdollisesti Birkan kautta.Viron setukaisten parista tunnetaan arvatenkin samaa kantaa oleva Peko, viljajumal, jota on säilytetty viljalaarissa.
Keväiseen aikaan on järjestetty erilaisia hedelmällisyysmenoja. Niin Ukkoon kuin Pekkoonkin on liitetty olutjuomingit, mukana on saattanut Ukon vakoissa olla myös vedellä kasteleminen sateentuottamistaikana sekä hedelmällisyyteen liittyviä seksuaalimenoja. Suomalaiset kevään hedelmällisyysjuhlat ovat monessa mielessä voineet muistuttaa skandinaavisia Freyn ja Freyan juhlia, joista mainittiinkin jo Sämpsän yhteydessä.
Vainajat
Suomessa on viikinkiajalla käytetty etupäässä esineellistä polttohautausta. Tämä käsitys heijastaa ajatusta etävainajalasta, Tuonelasta, jonne vainaja siirtyy. Pyhäjärven alueella on tehty myös esineellisiä ruumishautauksia. Nämä voitanee yhdistää maanviljelyksen mukana levinneeseen hedelmällisyyskulttiin ja lähivainajala-ajatukseen: vainajat ovat jatkaneet elämäänsä haudoissaan. Ylipäätään ovat erilaiset hautaustavat voineet liittyä erilaisiin, rinnakkain eläneisiin uskonnollisiin käsityksiin.
Kuppikiviä esiintyy runsaasti kalmistojen yhteydessä ja joka kylällä on tyypillisesti oma kalmistonsa. Näin siis vainajainmuistamismenot ovat olleet sukukeskeisiä ja ilmeisesti liittyneet hedelmällisyys- ja toimeentuloriitteihin. Etävainajalakäsityksen mukaan on vainajia voitu kuitenkin palvoa kalmistosta erilläänkin; uhripaikkojen, kuten kuppikivien tai uhripuiden, ei ole tarvinnut sijaita kalmistoissa. Vainajien yhteisöllisestä merkityksestä meillä on heikosti tietoa, mutta luultavasti vainajien puoleen on käännytty kriisitilanteissa ja suuria päätöksiä tehdessä. Vaikka vainajia on voitu toisaalta pelätä, niiden suopeus on pitänyt kuitenkin taata. Säännöllinen muistaminen on muutenkin ollut tärkeää: sukuketju ei ole katkennut edes kuolemassa ja suvun vainajia onkin muistettu syksyisin vietetyissä muistojuhlissa.
Lähteet (mm.):
Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko. 1948.
Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. 1967.
Haavio: Martti: Karjalan jumalat. 1959.
Siikala, Anna-Leena: Suomalainen samanismi. 1992.
© 1996-2004 Harmaasudet ry