Pelkkää nahkaa?
Siperia opettaa
Yli 700 000 vuotta sitten ns. Pystyihmiset (mm. Homo erectus) vaelsivat ihmiskunnan kehdoksikin kutsutun Afrikan ulkopuolelle, asuttaen suuren osan nykyisestä Euroopasta ja Etelä-Aasiasta. Tämä on vaatinut esi-isiltämme täysin uusia ekologisia tapoja sopeutua, sillä pohjoisempana vallitsi huomattavasti viileämpi ilmasto, ja elinolot olivat muutenkin koettelevammat. Tästä voidaan olettaa, että pystyihmiset käyttivät tulta ja pitivät kylmältä eristäviä nahkoja voidakseen pysytellä talvella lämpiminä.
Selviytyminen ei kuitenkaan aina ole voinut olla helppoa, sillä elettiin erästä nykyisen jääkautemme jäätiköitymisen huippuvaihetta.
Yllä oleva osoittaa, että nahka eri muodoissaan on eräs merkittävimmistä ihmiskunnan käyttämistä luonnonmateriaaleista. Se on mitä ilmeisimmin kaikkein vanhin pukineiden ja asujen raaka-aine, mahdollistaen osaltaan esi-isiemme ensimmäiset vaellukset lajimme alkuperäisten asuinalueiden ulkopuolelle. Kivenpala kädessään ja nahkaa yllään varhainen ihminen kurotti puhtaiden lajibiologisten mahdollisuuksiensa yli, kehittyen pelkästä eläimestä kulttuuria luovaksi olennoksi.
Jo kauan ennen pystyihmistä kehittynyt kivityökalujen käyttö on ollut ehdoton edellytys nahan hankkimista, sen muokkaamista, sekä karkeaa muotoilua ajatellen. Toisaalta kaikki nämä työvaiheet ovat onnistuneet varsin yksinkertaisin välinein - kunhan vain tietää mitä tekee. Nahkaan, ja siten myös viileässä ilmanalassa selviytymiseen liittyvän tietotaidon omaksuminen onkin eräs varhaisimmista menestystarinoistamme.
Kivityökalut eivät kuitenkaan ole olleet ainoa nahkoihin pukeutumisenedellytys, sillä jo yksinomaan nahkojen hankkimiseksi ovat esi-isämme joutuneet jääkauden aikaisen megafaunan keskellä kehittämään täysin uusia, nimenomaan metsästykseen tähtääviä toimintatapoja ja yhteistyön muotoja. Näin ollen nahan rooli lajimme sosiaalisten taitojen kehittymisen ja ylipäätään ns. Kulttuurievoluution sydämessä on moninainen; niin välillinen kuin välitönkin.
Hienohelmat sisseinä
Nahan käyttötavat ovat mitä ilmeisimmin kehittyneet huippuunsa jo nuoremmalla paleoliittisella kivikaudella. Arkeologisten löytöjen perusteella ainakin jo cromagnonilaiset (eräs homo sapiens sapiens -muodoista) valmistivat eläinten nahoista vaatteita ja telttoja varsin hienostunutta uutuustekniikkaa hyväksi käyttäen - nimittäin ompelemalla. Vai miten pitäisi tulkita vanhimmat löydetyt luuneulat? On siis ilmeistä, että viileämmillä seuduilla kuten Euroopassa karkeasti muotoillut yksittäiset nahat korvasi viimeistään noin 40 000 vuotta sitten huomattavasti räätälöidymmät, toisiinsa huolellisesti kiinni ommelluista nahanpaloista valmistetut asukokonaisuudet.
Jo hieman aiemmin tapahtunut selkeä harppaus symbolisen ajattelun saralla vaikutti vähitellen kaikkeen esinekulttuuriin. Näin kehittyi myös tapa pukeutua, josta tuli pian muutakin kuin puhtaan funktionaalista suojautumista. Moskovan liepeiltä Sungirista on löytynyt kahden aikuisen ja lapsen noin 25 000 - 20 000 vuotta vanhat jäännökset. Sekä mies että lapset oli haudattu peräti tuhansin norsunluuhelmin ja eläinten hampain koristelluissa asusteissa. Näin eläimen nahasta oli tullut jotain muutakin kuin vain käytännöllinen ihmisruumiin lähisuoja - se oli muuttunut asuksi juuri siinä monitahoisessa ja symbolisessa merkityksessä miten nykyäänkin vaatteet ymmärrämme.
Samalla kun ruumiin suojaksi kiedotuista nahoista tuli jotain paljon enemmän, ratkesivat myös kaikkein kylmimmässäkin ilmanalassa selviytymiseen liittyvät perusongelmat . Koko kehon tehokkaasti peittävät räätälöidyt asut sekä tuulta läpi päästämättömät muotoon ommellut nahkateltat mahdollistivat ihmisryhmien siirtymisen alueille, jotka aikaisemmin olivat olleet luoksepääsemättömiä. Kehittyi pohjoisten metsästäjien nomadinen yleiskulttuuri, joka monipuolisine aseineen sekä ennennäkemättömän tehokkaine ja koristeltuine suojavarusteineen kulki minne tahtoi - aina Uuteen Maailmaan saakka.
Nahan hankkiminen, säilyttäminen ja puhdistaminen
Historian elävöittäjän ja ylipäätään nahan käsittelystä kiinnostuneen kannattaa käyttää kaikki mahdolliset keinot raaka-aineensa hankkimiseksi. Käytännössä yleisin tapa mm. Peuran-, poron, tai hirvennahkojen hankkimisessa on ottaa suoraan yhteyttä metsästäjiin tai poromiehiin, joilta usein saa muutaman kympin tai enintään parin sadan markan maksua vastaan tarkoitukseen sopivia tuoreita vuotia. Yleensä asianharrastaja joutuu maksamaan myös mahdolliset lähetyskulut.
Hyvä lähde varsinkin peurannahoille on Turussa sijaitseva Vientiteurastamo, joka valkohäntäpeurakauden kuluessa käsittelee maamme metsästäjien laitokseen myymiä nahkoja. Järkevin tapa nahkojen hankkimiseksi on yleensä soittaa Vientiteurastamoon, ja tiedustella kulloistakin nahkatilannetta. Käsittelemättömien peurannahkojen hinnat ovat viime vuosina vaihdelleet Vientiteurastamossa 50 - 150 markan välillä.
Mikäli eläimen kaadosta tuoreen vuodan puhdistukseen voidaan olettaa kuluvan useita päiviä, kannattaa metsästäjiä pyytää suolaamaan nahat ennen niiden lähetystä. Tällöin tuoreet vuodat saa varmasti pilaantumattomina - vaikkakin yltä päältä merisuolan peitossa.
Suolatut nahat täytyy toki ensimmäiseksi puhdistaa. Helpoin suolanpoistotapa lienee tavanomainen suihku ja hankaus. Mikäli puhdistamiaan nahkoja ei aio heti käsitellä, tulee ne pakata vaikkapa jätesäkkeihin ja laittaa pakastimeen. Toinen vaihtoehto varsinkin talvella on sitoa nahat puiseen kehikkoon ja jättää ulos.
Perusedellytys nahan myöhemmälle käytölle on sen puhdistaminen kalvoista, rasvasta, ja mahdollisista lihanpalasista. Työvaiheen voi suorittaa monella tapaa, mutta eräs helpoimmista on kaapia levyksi kuivuneen nahan lihapuolta ns. wahintkalla, joka on luiseen tai puiseen varteen kuokkamaisesti istutettu metallinen terä. Toinen sopiva työkalu on vaikkapa kaksikymmentäsenttinen metalliputki, jonka viistoon leikattu pää on taottu hieman lyttyyn, ja tämän jälkeen sen reunaan vedetty viilalla sahamainen, varsin tiheä teräosa.
Mikäli puhdistamiseen käyttää wahintkaa tai jopa puukonterää, oleellista on pitää sitä kohtisuoraan nahan pintaa vasten, ja liikuttaa työkalua itseä(tai alas) päin lyhyin kaapivin liikkein. Varsinkin ohuempia peurannahkoja puhdistettaessa kannattaa tällöin varoa viiltoja, tai jopa suoranaisten reikien syntyä.
Nahan puhdistamisen kalvoista ja lihanpalasista voi suorittaa myös sen ollessa märkä, ts. aivan tuore. Tällöin se kannattaa tukea joko kehikolle, maahan, tai ihannetapauksessa viistoasentoon tuetun paksun puutukin päälle. Viimeksi mainitun tavan etuna on työskenneltävän pinnan pullistuminen pyöreän alustan mukaan, jolloin kaapiminen on verraten tehokasta. Mikäli puhdistamiseen käytetään aiemmin mainittua metalliputkea, löytyy oikea oteja kallistuskulma vain kokeilemalla.
Wahintka on oiva työkalu myös nahan karvojen poistoon. Työvaiheen voi suorittaa nahan ollessa joko kuiva tai märkä, mutta se lienee helpointa levyksi kuivuneen nahan kanssa, jolloin se ei jousta niin paljon. Käsillä on syytä pitää myös viilaa, sillä karvanpoisto kuluttaa wahintkan terää voimakkaasti. Teroitettaessa wahintkaa on ehdottoman tärkeää säilyttää terän kulma sellaisena, että sen alapinta on täysin suora.
Karvanpoistoa ajatellen voi nahan myös upottaa jokeen tai puroon. Nahan oltua veden alla muutaman päivän sen karvat ovat usein hieman löystyneet, jolloin niiden poisto työkalulla on helpompaa. Karvanpoistoa saattaa helpottaa myös tuhkan siveleminen nahan karvapuolelle, ja nahan kääriminen rullalle. Kun tuhkassa oleva lipeä on vaikuttanut nahkaan pari päivää, se tulee puhdistaa vedellä huolellisesti, ja poistaa karvat työkalulla tavanomaiseen tapaan.
Mikäli tavoitteena on mahdollisimman pehmeä pukinenahka, on karvanpoiston jälkeen syytä poistaa kaapimalla myös ns. Orvaskesi. Paras väline tähän on jälleen wahintka.
Kun nahka on viimein puhdistettu kalvoista, lihasta ja karvoista, on käsilläsi ns. Raakanahka. Mikäli haluat välttää kaiken yllä kuvatun puhdistustyön, voi valmiiksi puhdistettuja ja karvattomia poron raakanahkojatilata esimerkiksi Kemin Nahka Oy:stä. Toisaalta poron raakanahat ovat liian ohuita moniin käyttötarkoituksiin, kuten esimerkiksi mokkasiinien tai muiden kesäjalkineiden valmistukseen. Kemin Nahka Oy:ssä poron raakanahkojen hinnat vaihtelevat hieman koon mukaan, isoimpien ollessa noin 170 - 190 markkaa. Kerrottakoon, että yrityksen työntekijät saattavat kutsua puhdistettuja raakanahkoja ns. rumpunahoiksi.
Parkkiaineet ja niiden käyttö
Perinteisiä parkitsemistapoja eri tyyppisine parkkiaineineen on monia. Tärkeimmät parkitsemistavat lienevät aivoparkitus, kasviparkitus, ja öljyparkitus. Yhteistä kaikille on parkittavan nahan kyllästäminen perusluonteeltaan rasvaisella parkkiaineella, sekä tämän jälkeen tapahtuva mekaaninen parkitseminen.
Naudan aivoja saa yleensä tilattua hyvin varustettujen elintarvikeliikkeiden lihatiskien kautta. Kerrottakoon, että vaikka maailmalla onkin puhuttu paljon hullun lehmän taudista, ovat kotimaiset raaka-aineet tässäkin valttia. Mikäli et käytä hankkimiasi aivoja heti, kannattaa ne huolellisesti pakata, sekä sijoittaa pakastimeen. Kun viimein on tullut aika parkita puhdistamasi raakanahka, kannattaa se ensin liottaa lämpimässä vedessä joustavaksi. Tämän jälkeen aivot laitetaan tehosekoittimeen, ja kaadetaan sekaan vielä 1-2 litraa lämmintä vettä. Sekoitinta käyttäen saadaan helposti aikaan vetelä aivoaine, jolla voidaan usealla eri tavalla kyllästää parkittava nahka. Eräs helpoimmista tavoista on sijoittaa löysä nahka ämpäriin, ja lisätä sen päälle aivoainetta niin paljon, että koko nahka on pinnan alla. Yleensä yksi aivo nahkaa kohdenriittää, joten vettä kannattaa annostella tehosekoittimeen tulevan tarpeen mukaan. Nahkaa on hyvä aika ajoin huljutella ämpärissään, jotta parkkiaine imeytyy siihen kauttaaltaan.
Mikäli haluaa välttää aivojen käyttöä parkkiaineena, kannattaa elintarvikeliikkeestä ostaa pari litraa vaikkapa rypsiöljyä. Oli parkkiaine mitä hyvänsä - jopa moottoriöljy käy - kannattaa nahkaa liottaa astiassaan yön yli.
Mekaaninen parkitusvaihe
Nahan liottua parkkiaineessa yön yli, on aika suorittaa ns. mekaaninen parkitusvaihe. Käytännössä parkitsemiseen kuluu usein noin puoli päivää, joten työhön kannattaa varata paitsi aikaa, myös kärsivällisyyttä. Nahka kannattaa vielä ennen mekaanista työstöä puristaa mahdollisimman kuivaksi esimerkiksi kiertämällä sitä voimakkaasti, tai antamalla sen kuivua pyykkinarulla (aurinkoisena päivänä) jonkin aikaa. Nahka kuivuu helposti liikaa, joten se on syytä jättää vähintäänkin nahkeaksi.
Mikäli nahka on verraten pieni ja kevyt - esimerkiksi peuran tai poron nahka - eräs helppo tapa työstää se kuivaksi on virittää vaijeri tai muu kestävä naru joko vaaka- tai pystysuoraan, ja vedellä sitä sen ylin kunnes nahka on täysin kuiva. Mikäli nahka on kookkaampi - vaikkapa hirvennahka - se on syytä sitoa kehikolle, ja työstää sitä tylpällä melamaisella puusauvalla työnnellen. Oli tapa mikä hyvänsä, tarkoituksena on rikkoa mekaanisen työstön kuluessa nahan solurakenne, sillä rasvaisen parkkiaineen sitoutuessa nahan rikkoutuvaan solurakenteeseen se kuivuessaan jää pehmeäksi. Tällöin lopputuloksena on valmis pukinenahka.
Mekaanisen parkitsemisvaiheen tärkein yksittäinen sääntö on työstää nahkaa yhtäjaksoisesti kunnes se on aivan kuiva. Varsinkin kookkaampaa nahkaa parkittaessa tähän saattaa kulua useita tunteja, joten on hyvä jos työssä on auttamassa vähintään yksi henkilö. Tällöin toinen parkitsijoista voi pitää taukoa, toisen pitäessä nahkaa kaiken aikaa liikkeessä. Mikäli nahka ennättää lämpöolosuhteista tai parkitsijoiden laiskuudesta johtuen kuivua ennen kuin sen solurakenne on kauttaaltaan täysin rikottu, kovettuu se uudelleen, ja nahka palautuu raakanahaksi. Parhaassakin tapauksessa se saattaa jäädä ns. puoliparkituksi nahaksi, jolloin sitä ei voi käyttää asujen valmistamiseen. Mikäli nahka kaikista yrityksistä huolimatta kuivuu uudelleen raakanahaksi, on ainoa keino aloittaa koko parkitsemisprosessi uudelleen.
Savustaminen
Viimeinen työvaihe pukinenahkaa valmistettaessa on nahan savustaminen. Tämä on välttämätöntä, mikäli halutaan nahan olevan mahdollisimman hyvin vettä pitävä. Savustus vaikuttaa nahkaan myös sikäli edullisesti, että huolella savustettu nahka kastumisensa jälkeen ei kuivu niin kovaksi kuin savustamaton nahka. Kaikilla perinteisesti parkituilla nahoilla on joka tapauksessa taipumus kovettua kastumisensa jälkeen, mistä juontuu mm. inuit-naisten tapa pureskella miestensä mokkasiinit aamuisin jälleen pehmeiksi.
Savustamistapoja on monia, mutta eräs helpoimmista on ripustaa nahat joko tipiin tai wigwamiin mahdollisimman ylös, ja rakentaa asumuksen tulisijaan mahdollisimman savuttava nuotio. Asumuksen kaikki aukot kannattaa sulkea huolellisesti, ja samalla säännöllisin väliajoin tarkistaa nuotion tila, sekä se että nahat eivät ole vaarassa palaa. Käytännössä nahat ovat tällä tavoin savustamalla valmiita muutamassa tunnissa. Helppo suomalaiskansallinen tapa on myös hyödyntää savusaunaa nahkojen savustamisessa [tai Pukkisaaren savutupaa, toim.huom...].
Eräs perinteinen tapa savustaa valmiiksi parkittu nahka, on ommella siitä pussi, ja sijoittaa se sitten kolmijalan varaan savuttavan nuotion ylle. Nahkapussin alapää jätetään tällöin avoimeksi, jolloin ylöspäin kohoava savu kerääntyy nahkaan. Varsinkin tätä tapaa hyödynnettäessä kannattaa kuitenkin kaiken aikaa pitää tulta ja nahan ripustusta silmällä, ettei nahka pääse palamaan.
Mainittakoon, että kaikkein pienimpien eläinten nahkoja parkittaessa ei tarvita parkkiaineita lainkaan. Esimerkiksi ketun-, jäniksen-, tai oravannahkoja parkittaessa pelkkä puhdistus ja hyvin kevyt mekaaninen parkitus riittävät.
Muista, että nahan käsittely on varsin intuitiivista toimintaa, jossa kannattaa kokeilla useitakin erilaisia työstötapoja ja välineitä - kunhan vain noudattaa maalaisjärkeä ja yllä mainittuja perusperiaatteita.
Miika Vanhapiha
© 1996-2004 Harmaasudet ry