Odotus
Jo päiväkaudet oli Rauna istunut rantakivillä ulapalle katsellen. Tyttö oli kiirehtinyt rantaan aina kun vain päivän toimiltaan ehti. Vaikka talvi oli ollut ankara ja myrskyinen ja kevät myöhässä, olivat tuulet kuitenkin pikkuhiljaa muuttuneet läntisiksi ja tuoneet mukanaan ensimmäisen aavistuksen tulevasta kesästä.
Rannan kiviä kiersi valkea suolaraita, vesi laski hiljalleen jäiden painon kadotessa. Lähestulkoon olemattomia jäälauttoja ajelehti kauempana merellä. Vaikka keväänkirkkaan auringon säteet lämmittivät tytön kasvoja, päivettäen ne tulevaa kesää ennakoivan pisamaisiksi, oli tuuli kirkkaasta paisteesta huolimatta vielä pistelevän tuima.
Rauna irrotti toisen lettinsä nauhan ja kierteli sitä ylpeänä sormissaan. Taidot olivat kohentuneet - enää ei lautanauhan kuvio hypähdellyt ja mutkitellut omilla teillään, kuten se oli tehnyt Raunan mutrusuusta välittämättä vielä viime keväänä. Hirvaslahden Aura-muorikin, tavallisesti niin vaativa ja kiukkuinen eukko, oli hymyillyt ja kehaissut Raunaa pienellä sanalla vaikean kuvion suunnittelemisesta ja tekemisestä. Kylän muut samanikäiset tytöt harjoittelivat vielä helppoja malleja pakertaen lankojensa kimpussa, kun Rauna jo siirteli lautoja nopeasti ja taitavasti.
Joskus Rauna mietti elämäänsä Hirvaslahden mahtitalossa, rikkaan miehen tyttärenä. Koskaan ei häneltä ollut mitään puuttunut, ei suolaa, ei koreita hamekankaita, ei kosijoitakaan. Aittojen ja varastojen avaimetkin hän oli saanut vyölleen emäntäpiian hoteista jo pari vuotta sitten, jonkin aikaa maammon manallemenon jälkeen. Totta kuitenkin oli, tuumi Rauna, että Varpu-piika se oli talon todellinen emäntä, joka ei tyttösen - oli kuinka mahtavan talon vanhin tytär hyvänsä - komennoista kummemmin välittänyt. Varpu oli jo kauan opettanut Raunaa hoitamaan emännän tehtäviä, pitämään kuria yllä ja suurta taloa ruoassa.
Rauna tiesi olevansa kauppatavara, isänsä Vauro Tammenpojan aseman kohentaja ja edustaja. Raunan veli Jouni jäisi Hirvaslahden mahtitalon perijäksi, kun isästä aika jättäisi, mutta vanhin tytär tuli saada naitettua mahdollisimman mahtavalle ja hyödylliselle miehelle. Suurten talojen pojat olivat Raunaa jo aikoja vaimokseen kyselleet, mutta isä oli odottanut tyttärelleen kyllin arvollista sulhoa. Viimein sellainen löytyikin: Hiisilehdon kunnioitetun kauppiaan ja tietäjän, manaaja-Äijän poika. Raunaa jo monen monituista talvea vanhempi kauppamies Toive Myrskynsyöjä, joka laivallaan kuului purjehtineen aina Novgorodiin ja sitäkin pitemmälle - huhuttiinpa hänen käyneen jopa Miklagaardissa asti.
Tuuli vieritti kylmänkirkkaita laineita kiviseen rantaan. Rauna kietoi vaipan tiukemmin hartioittensa ympäri ja vilkaisi talojen suuntaan. Kukaan ei näyttänyt kaipaavan häntä vielä - pikkusiskot auttoivat Varpua taitojensa mukaan.
Palaavia kauppalaivoja odotettiin kuumeisesti. Jo monen päivän ajan oli hyöritty kuin susi olisi ulissut kintereillä, siivottu ja tehty ruokaa, lakaistu talvenkylmiä kauppa-aittoja uuden tavaran tieltä ja karkotettu lapset tuvasta pihamaille ja kesäkotiin. Suola alkoi olla jo lopussa - sitä riitti tuskin omaan tarpeeseen, saatikka sitten myyntiin! Turkisaitta puolestaan oli tupaten täynnä, sisällä tuskin pystyi hengittämään saamatta suutaan täyteen oravankarvoja tai ketunhäntiä.
Rauna oli kerännyt kapionsa - suuritöiset lautanauhat, villa- ja pellavakankaat, pronssi- ja hopeasoljet, käädyt, hameet ja esiliinat - kaiken miehelässä tarvittavan ja hänen oman, korkean asemansa osoittavan - ja pakannut ne arkkuihin ja säkkeihin. Lehmä ja nuori tamma oli tarkastettu ja todettu hyväkuntoisiksi ja sekä hedelmällisiksi, Rauna itse koulittu lopullisille tavoille ja emännän opeille. Hän oli valmis jättämään lapsuudenkotinsa lopullisesti. Onneksi Hiisilehto, Toive Myrskynsyöjän tuleva perintötalo, ei ollut kaukana - jokea nousten matka kesti päivämatkan verran, rämeistä ja ryteikköistä maareittiä puolet kauemmin.
Tuuli pyöritti harmaankeveitä hahtuvia hehkuvansinisellä taivaankannella. Rauna nousi seisomaan ja pudisteli hiekanjyvät helmoistaan - mahtoi olla rikas se etelän eläjä, joka sai hienoihin kankaisiinsa kevättaivaan värin! Isä oli kerran, kauan sitten, ostanut emolle Novgorodista tulleelta, mustanpuhuvalta kauppiaalta kirkkaansinistä kangasta, niin taidokkaasti tehtyä ja värjättyä, että kaikki naiset siitä puhuivat ja sitä ihaillen koskettelivat. Viimein emo kyllästyneenä jatkuvaan ylistykseen ja ystävällisyyteen kätkettyyn kateuteen pakkasi sen takaisin arkkuunsa. Myöhemmin maammo oli ommellut kankaasta itselleen mekon, joka varmasti kertoi kaikille, kuka oli Hirvaslahden emäntä ja kuinka mahtava tuo talokunta oli. Rauna huokasi hiljaa, sillä maammon kuoltua oli hänet haudattu hienoin mekkonsa ja arvokkaimmat korunsa yllään - tietenkin. Komea oli ollut emo ne yllään ja ylpeä Hirvaslahden isäntä vaimostaan, eikä Rauna sisarineen koskaan voinut lakata haaveilemasta samanlaisesta asustuksesta.
Rauna vilkaisi olkansa yli kesää odottavia rakennuksia ja peltoja. Hirvaslahti oli mahtitalo, siitä ei ollut epäilystäkään. Itse Hirvaslahden talokunta käsitti jo monia aittoja, kotia ja pieniä pirttejä, itse suurtuvasta puhumattakaan. Talon ympärille oli muodostunut kokonainen kylä ja kauempana, korkeintaan päivämatkan päässä, sijaitsivat isän veljien tilat ja asumukset, kukin omalla tahollaan, lähes Hirvaslahden veroisina kooltaan ja väkiluvultaan. Mahtava metsä kohosi talokunnan peltojen ympärillä rikkaana eläimistä - turkiksista, jotka loivat pohjan koko Hirvaslahden rikkaudelle.
Rakennuksia kohti astellessaan Rauna katsahti vielä nopeasti taakseen. Hän jatkoi kulkuaan, mutta pysähtyi samassa ja kääntyi uudelleen - ja, toden totta!- kaukana meren horisontissa häämöttivät purjeen ääriviivat, toisetkin! Tumman meren ylle kerääntyi hiljalleen pilviä, tuuli kuljetti suuria laivoja nopeasti lähemmäksi. Pellolta kuului huuto - ja pian oli piha täynnä juoksevia, kiireisiä ihmisiä, jotka valmistautuivat vastaanottamaan pitkältä idänretkeltään viimeinkin palaavia kauppalaivoja.
Rauna käveli hitaasti suurtupaan ja avasi vaatearkkunsa. Pukeutuessaan parhaimpaan mekkoonsa ja vetäessään luukamman pitkien hiustensa läpi tyttö tunsi näkevänsä levotonta unta. Varpu sitoi kirjavan nauhan Raunan otsalle, kiinnitti soljet hänen olkapäilleen ja sitoi päällysmekon nauhalla hänen vyötäisilleen.
Ulkona Rauna katsoi kuin uusin silmin hirsistä taloa, karjasuojia ja suurta keittokotaa - tuttuja mutta yhtäkkiä niin kovin vierailta tuntuvia rakennuksia. Hän veti syvään henkeä ja asteli rantaan.
Veneet olivat saapumassa maihin. Hirvaslahden väki kiirehti paikalle tervehtimään sukulaisiaan, katsomaan vieraita, outoa kieltä puhuvia miehiä sekä komeita laivoja, odottamaan tuliaisia ja kuulemaan uutisia vierailta mailta. Viestejä lähetettiin tienoon muihin taloihin ja aittojen ovia avattiin uusien tavaroiden tulla. Suurimman kauppalaivan omistaja, Raunan setä Seppo Punaparta astui ensimmäisenä maihin tervehtimään veljeään, Hirvaslahden isäntää Vauroa. Rauna tuijotti Hiisilehdon Toive Myrskynsyöjän laivaa, komeaa purtta, jonka kannella hyörivät miehet purjetta kooten ja tavaroita siirrellen. Väki väheni hiljalleen laivan kannelta, mutta Raunan katse ei kohdannut etsimäänsä. Kummallinen aavistus kasvoi tytön vatsaa kouristavaksi levottomuudeksi.
Hiisilehdon veljessarjan nuorimmainen, Ohto Äijänpoika, astui maihin viimeisenä ja asteli hiljakseen Vauro Tammenpojan luo. Seppo Punaparran jylisevä ääni vaikeni silmänräpäyksessä nuorukaisen saapuessa veljesten luo. Verkkaan, hyvin vakavana virkkoi Äijänpoika Raunan isälle sanan, toisenkin. Miehet katsahtivat nopeasti tytön suuntaan ja kääntyivät jälleen pois synkin kasvoin, hiljaa mutta kiivaasti keskustellen.
Maailma terävöityi Raunan ympärillä. Hän näki sanan leviävän päreessä palavan valkean lailla - ensin vain muutaman, sitten yhä useamman ja useamman kääntyvän säälien, hieman ihmetellenkin hänen suuntaansa, karttaen silti lähestymistä. Nuori neito-rukka, koko Hirvaslahti oli puhunut hääjuhlista ja Hiisilehdon onnesta ja rikkaudesta, mahtitalosta, joka oli vähintäänkin Vauro Tammenpojan tilusten veroinen. Koko talvi oli seurattu tytön kapioidenlaittoa, oppimista ja valmistautumista - turhaan.
Toive Myrskynsyöjä ei koskaan näkisi nuorta vaimoaan lapsi käsivarsillaan odottamassa miehensä laivaa, ei koskaan saisi vyöttää itseään leveillä ja kauniilla vöillä, jotka hänen naisensa oli hänelle kunnioittaen ja arvostaen valmistanut. Mies makasi kenties vieraan maan kylmässä mullassa, kenties meren sinisessä sylissä - lyötynä, hukkuneena, sairauteensa uupuneena...
Rauna ei tuntenut mitään - ei surua, ei vihaa, ei edes katkeruutta. Turhaan hän oli pukeutunut parhaimpiinsa - vaatteet olisi taas viikattava arkun pohjalle, suojaan lialta ja pölyltä, koruista hienoimmat kätkettävä piiloihinsa. Tytön mielessä lainehti ainoastaan ihmetyksensekainen helpotus - hänen ei tarvitsisikaan jättää kotitaloaan, omaa tuttua elinpiiriään - ei vielä. Rauna käveli vedenrajaan ja palmikoi hiuksensa leteille. Kylmä itätuuli nousi lahdelta tuoden tullessaan ensimmäiset, neulanterävät sadepisarat, miehet juoksuttivat tynnyreitä ja tavaroita kiireesti aittoihin harmaansynkkien sadepilvien alta. Kevätmyrsky teki tuloaan rajumpana kuin aikoihin.
© 1996-2004 Harmaasudet ry