Naisten töitä
"Tytär riski riihen puia/ hempulainen heinän lyöjä/ pulski poukkujen pesiä" kehuu kansalliseepoksemme Kalevala (24:29-31) morsianta.
Viikinkiajalla elänyt emäntä oli tottunut ottamaan vastuuta talostaan, hoitamaan sitä ja vastaamaan sen väestä. Naiseen luotettiin tuolloin pitkälti yhtä paljon kuin mieheen ja naisten tekemiä töitä arvostettiin yhtä paljon.
Ahkera ja hyvä emäntä on ollut kunniaksi talolleen, sillä hän piti lapset aisoissa, perheensä kiinni leivänsyrjässä ja hoiti mallikkaasti taloudenpidon myös miehen ollessa poissa. Hänen oli selviydyttävä kunnialla kaikista askareistaan, toisinaan jopa kotieläinten puolustamisesta metsän petoja vastaan. Ei ollut harvinaista nähdä naisihmistä myöskään kävelemässä paikasta toiseen samalla tehden lapasta kinnasneulatekniikalla. Kädet oli aina pidettävä liikkeessä ja se opittiin jo pienenä tyttönä.
Naisten työt keskittyivät kotiin ja pihapiiriin. Heidän vastuualueeseensa on kuulunut sadonkorjuu, karjanhoito, luonnontuotteiden kerääminen ja moninaisten käsitöiden tekeminen (muun muassa kalastusverkkojen valmistus). He laittoivat myös ruokaa, siivosivat, tekivät saippuaa, pesivät pyykkiä ja lämmittivät saunat. Toisinaan he osallistuivat myös kalastukseen ja kaskeamiseen.
Usein työ oli pitkäjänteistä eri tuotteiden jalostusta, johon moni on saattanut eri vaiheiden aikana ottaa osaa. Sitä tehtiin rutiininomaisesti ja se oli ehdottomasti kiinteä ja jokapäiväinen osa elämää.
Vaikka siltä saattaa työmäärän perusteella tuntua, ei elämä ole kuitenkaan ollut pelkkää yhtäjaksoista raadantaa. Mielenkiintoista on huomata naisen elämään tuona aikana kuuluneen monia sellaisia töitä - kuten kehrääminen ja jauhaminen- joita tehdessä voi samalla ajatella muita asioita. Mitäköhän lienevät tuumailleet?
Työtä on kevennetty kautta aikojen tarinankerronnalla ja runonlaulannalla. Suurempien töiden, kuten viljan puimisen, valmistumista myös juhlittiin railakkaasti. Lienee työtä toisinaan varsinkin naisväen keskuudessa myös tehty yhdessä lähiseudun ihmisten kanssa. Ompelus tai kehruuvälineet oli melkoisen helppoa ottaa mukaan naapuriin, jossa kenties talon tytär kutoi kangasta ja kaipasi ikäistään seuraa.
Käsityö
Kaikkien tekstiilien perusaineena on kuiduista kierretty lanka. Sitä on yleensä valmistettu suhteessa tarpeeseen, eli paljon ylimääräistä lankaa ei ole ollut. On tarkkaan suunniteltu etukäteen, mitä tehdystä langasta aiotaan neuloa tai kutoa. Langan valmistuttua se värjättiin ja lopulta käytettiin kankaan tekoon tai vaikka nauhan punomiseen. Lankoja käytettiin lisäksi kala- ja riistaverkkojen valmistukseen.
Tyypillisiä kuituja ovat olleet villa ja pellava, mutta myös nokkosta lienee käytetty langan ja jopa vaatteiden tekoon. Tähän viittaa sen helppo saatavuus, sillä nokkosta ei ole tarvinnut erikseen viljellä tarkoitusta varten, vaan se on kasvanut villinä luonnossa.
Villa lampaalta langaksi
Yksinkertaisin menetelmä villalangan valmistukseen oli pitää kuitutukkoa vasemmassa kädessä ja toisella kädellä vetää siitä kuituja alkeelliseksi langaksi. Kuitenkin jo rautakaudella kehrättiin lankaa värttinällä, joka on noin 30-40cm:n mittainen puupuikko. Se laitettiin liikkeelle pyörittämällä sitä oikean käden sormilla samalla vasemmalla kädellä kehruuainesta nyhtäen. Vauhtia ylläpitämään tarvittiin puikkoon pistetty pyöreä kehrä. Kun lankaa oli valmistunut värttinään tarpeeksi, voitiin kehrä ottaa pois.
Lampaanvillatukko sidottiin työskentelyn helpottamiseksi kehräpuuhun. Se oli valmistettu luonnonväärästä, melkein suorakulmaisesta puusta, ja sen yläpää oli veistetty litteäksi ja reiälliseksi. Kehrääjä istui penkillä vaakasuoran osan päällä villatukon ollessa kiinnitetty ohueen yläpäähän. Lanka kulki olkapäiden ylitse värttinän puolelle, ja mikäli kehruu täytyi keskeyttää, voitiin värttinä asettaa siksi aikaa yhteen lapaan veistetyistä rei'istä.
Kahden tai useamman langan kiertäminen on kertaamista. Näin tehtiin syntyneelle langalle, ja mitä enemmän lankaa kerrattiin sitä vahvempaa ja monisäikeisempää langasta tuli. Kehrätty tai kerrattu lanka kiepitettiin vyyhdeiksi esimerkiksi kiertämällä lankaa kyynärpään ja peukalon väliin. Vyyhteinä oleva lanka-aines oli varsin helppoa käsitellä ja säilyttää mahdolliseen värjäämiseen asti.
Ensimmäiset rukit saapuivat maahamme historiallisella ajalla, tarkemmin sanottuna vasta 1500-luvulla, kuten monet muutkin käsityövälineet ja -taidot. Karstatkin ovat melkoisen uudet verrattuna esimerkiksi lähes ikiaikaisiin keritsimiin, sillä ensimmäinen merkintä Suomessa niistä on vuodelta 1545. Tosin Ruotsissa niitä tiedetään käytetyn jo keskiajan alussa.
Pellava
Kuituna pellava on huomattavasti villaa suuritöisempi, koska sen muokkaaminen langaksi vaatii useita työvaiheita, sekä paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Pellavaisesta langasta valmistettu kangas tai vaate paranee pesussa ja vanhetessaan, mikä tietenkin on katsottu sille eduksi. Pellavaiset vaatteet ovat myös paljon viileämpiä kesäisin kuin villaiset.
pellolta langantekovaiheeseen
Pellavat kiskottiin paljain käsin irti pellosta juurineen, ne aseteltiin kasoiksi ja myöhemmin irrotettiin siemenkodat ja korjattiin siemenet talteen. Pellavia kuivatettiin muutamia päiviä yksinkertaisilla telineillä tai aitoja apuna käyttäen.
Tämän jälkeen kaikki pellavat sidottiin viljalyhteiden tapaan, ja upotettiin ne veteen mutapohjaisessa paikassa kenties tarkoitusta varten valmistetun alustan varaan. Lyhteet peitettiin rangoilla ja niiden päälle asetetuilla painoilla, esimerkiksi kivillä. Pellavaliko saatiin pysymään koossa iskemällä muutamia seipäitä molemmin puolin likoa. Vaihe oli vaikea, mutta kovin tärkeä, koska liotusajalla voitiin vaikuttaa pellavan laatuun. Teknisesti onnistuneen liotuksen jälkeen kuori on lahonnut, mutta tulevat vaatekuidut ovat sitkeitä. Se on yleensä vienyt noin kolmisen viikkoa.
Kun lyhteet oli kerätty rantavedestä, tuli kuivatuksen aika. Lyhteet avattiin ja pellavat levitettiin pariksi viikoksi esimerkiksi niitylle. Pellavan varsia kypsyttivät ja valkaisivat sade, tuuli ja pakkanen.
Pellavat koottiin pellolta, sidottiin jälleen lyhteiksi ja vietiin riiheen, sillä ne oli saatava rutikuiviksi.
Pellavaloukussa oli kolmijalkainen alusta, ja siinä tapin varassa liikuteltava uurteinen kansi. Loukulla suoritettiin muokkauksen seuraava työvaihe, eli kovan kuoriosan rikkominen päistäreiksi tarpeellisten ja käyttökelpoisten vaatekuitujen esillesaamiseksi. Se on voitu tehdä myös yksinkertaisesti nuijimalla.
Päistäreet piti vielä erottaa vitomalla. Se tehtiin isoa puista veistä muistuttavalla työkalulla nimeltään vidin. Vasemmassa kädessä olevaa tukkoa lyötiin vitimellä, ja apuna saatettiin käytettää myös alustaa. Sille painettua pellavatukkoa tuettiin paljain varpain, ja se vetäistiin tiukasti päälle painetun vitimen alitse. Tekniikka on täysin suomalainen, sillä ulkomailta ei sen vastinetta tunneta.
Kuidut jaoteltiin rautapiikkisellä häkilällä ja/tai sievistettiin harjaamalla niitä sianharjaksisella pellavaharjalla. Näin tehtiin kuitenkin vain haluttaessa erittäin kaunista ja hienoa lankaa esim. ompelua varten.
Kankaankudonta
Jo myöhemmällä rautakaudella olivat Suomessa käytössä pystykangaspuut. Eri-ikäisiä vastineita niillä on primitiivisissä kulttuureissa ympäri maailmaa, vaeltavat kolttalappalaiset käyttivät niitä vielä 1900-luvun alussa. Lautanauhaan jätettiin kudelangat suunnitellun kankaan pituutta vastaaviksi loimiksi, ja nauha ripustettiin puiden varaan tuettuun tankoon. Kangaspuut nojasivat seinään tai kattoparruun. Loimilankojen päihin sidottiin painot, jotta loimi pingottuisi. Kerälle koottu kudelanka pujoteltiin sormin paikoilleen ja kuteet iskettiin tiukemmiksi vidintä muistuttavalla kudontamiekalla tai ihan sormenselillä. Kutominen edistyi ylhäältä alaspäin. Löytöjen perusteella voidaan sanoa Suomessa tehdyn rautakaudella taidokkaita ja monimutkaisiakin sidoksia, ainakin palttinaa ja erilaisia toimikkaita.
Pystykangaspuiden käyttö rajoitti kankaan mittaa, ja juuri siksi kankaasta valmistettujen vaatteiden kaavat oli tarkkaan suunniteltu. Palastakaan suuritöisestä kankaasta ei saanut mennä hukkaan ja tuhlaaminen olisi ollut pöyristyttävää.
Muut kotityöt
vilja pellolta ruokapöytään
Sadonkorjuuseen kaskipelloilta osallistui koko talon väki, mutta talteen kerätyn viljan valmistaminen ruoka-aineeksi oli luonnollisesti naisten työtä. Riihissä kuivatut viljalyhteet puitiin ja jyvät puhdistettiin akanoista ja muista roskista. Viljanpuinti lienee ollut raskain ja vaativin vuotuistyö, jonka päättyessä tunnettiin suurta helpotusta. Niinä aikoina oli jokainen jyvä kallis niin ravinnoksi kuin siemeneksikin. Niissä säilyi jatkuva elämä vuodesta toiseen.
Puimisen ja puhdistuksen jälkeen vilja kuivattiin ja jauhettiin käsikivillä jauhoksi. Käsikivet ovat huhmareen ja hierinkivien ohella vanhimpia maassamme tunnetuista jauhatuslaitteista. Niiden pyörittäminen on pitkän päälle sangen raskasta. Saaduista jauhoista valmistettiin pääasiassa puuroa ja leipää.
Satovuoden ensimmäiseksi puidusta viljasta valmistetulla puurolla lienee ollut suuri merkitys niin mytologisessa kuin käytännöllisessäkin mielessä. Vilja tähän vuodenaikaan saattaa nimittäin olla kovin vähissä tai jopa loppu, joten uutispuurolle kiirehtiminen oli luonnollista.
Naiset pyykillä
Aineet
Skandinaviassa pestiin pyykkiä virtsalla, koska sillä on ammoniakkipitoisena aineena tehokkaasti liuottavia ominaisuuksia. Myös orgaanisia aineita liuottava lipeä on ollut tunnettu maassamme.
Yksinkertaisin tapa sen valmistamiseen oli kiehuttaa kepin varassa riippuvaa koivuntuhkapussia vesipadassa. Väkevämpää lipeää saatiin asettamalla suurehkon astian pohjalle olkia ja niiden päälle paksu kerros tuhkaa. Koko komeus valeltiin kuumalla vedellä, ja neste juoksutettiin astian alareunassa olevasta aukosta toiseen astiaan.
Saippuaa tehtiin teuraseläinten taleista. Isoon pataan laitetut suolet, rasvat ja sianihrat kiehuivat väkevässä lipeäliemessä puoli päivää, kunnes niistä oli muodostunut hyytelömäistä massaa. Pata tyhjennettiin erilliseen suopakorvoon jäähtymään. Astian pintaan hyytynyt saippuakerros leikattiin palasiksi ja ne nostettiin syrjään kuivumaan. Saippuaa ja suopaa valmistettiin vain muutaman kerran vuodessa melko suurissa erissä, sillä aikaansaadun puhdistusaineen oli riitettävä pitkin vuotta tapahtuvaan pyykinpesuun.
Pesu ja kuivatus
Pyykkiä pestiin melko harvoin, mutta paljon kerrallaan. Suurpyykin vaiheet jakautuivat useille päiville ja vaativat tekijöiltään varsinkin talvella vähien vesien aikaan erikoistaitoja ja paljon voimia.
Pyykinpesun tärkeimmät työvaiheet olivat vaatteiden liottaminen lämpimässä vedessä, saippualla ja lipeällä toimitettu hierominen sekä joskus yli yönkin kestänyt kuumalla vedellä hautominen. Viimeksimainittu voitiin kuitenkin korvata parin tunnin keittämisellä. Tämän jälkeen vaatteet huuhdeltiin perinpohjaisesti ja paukutettiin kartulla pyykkilavitsan päälle asetettuja vaatteita. Kartuksi kutsutaan noin puolen metrin mittaista kädensijallista puunuijaa, jossa oli leveähkö litteä lapa. Talvisin vaatteet huuhdottiin miesväen jäähän puhkaisemassa avannossa.
Villaisia ja värillisiä vaatteita ei ollut suotavaa pestä lipeällä, vaan ne yleensä ainoastaan hierottiin saippualla, huuhdeltiin ja pantiin kuivumaan.
Ennen pyykkinaruja vaatteiden kuivatuspaikkoina olivat nurmikot, aitojen seipäät ja aittojen kaidepuut. Näin kuivattiin kevättalven, kesän ja syksyn pyykki, mutta talvella kudotut uudet pellavaiset vaatteet kuivatettiin hangella, jolloin kevätaurinko valkaisi niitä.
1500-luvun tienoilla, jolloin moni muukin taito rantautui Suomeen, alettiin tiettävästi silittää vaatteita kaulaamalla. Tekniikka on kuitenkin melko yksinkertainen. Sileän penkin ja sileän kaulauslaudan välissä olevalle pulikalle on kääritty silitettävä kangas tai vaate ja kaulauslautaa painetaan pulikkaa liikutellen penkkiä vasten kostean vaatteen näin suoristuessa.
Emilia Hjelm
lähteet:
· Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri
· Pekka Kautovaara: Käden taidot
· Kustaa Vilkuna: Työ ja ilonpito
· Matti Räsänen: Savokarjalainen ateria
· Pentti Viita: Kalevala ja muinaiset elinkeinot,
· Kaari Utrio: Kalevan tyttäret
· Internetsivusto Raision Mullin arkeologisista valokuvista: http://mlab.uiah.fi/Mulli/index.html
© 1996-2004 Harmaasudet ry