Morsingosta pihlajaan - kasvivärjääminen, osa menneisyyttä ja nykypäivää
Jo esihistoriallisina aikoina ihminen heräsi huomaamaan luonnon väriloiston ja kehitti myös keinot siirtää luonnon värit omaan käyttöönsä. Taidosta todistavat lukuisat värilliset tekstiilijäänteet arkeologisissa löydöissä. Vuosisatojen aikana värisävyt ovat muuttuneet rusehtaviksi, mutta kemiallisesti liuottamalla ja mikroskooppisesti kuitupreparaatteja tarkastelemalla värejä voidaan tutkia.
Historiaa
Kasvivärjäämisen uskotaan olevan lähes yhtä vanha taito kuin kankaan kutominenkin. Kiina ja Intia ovat olleet ensimmäisten tekstiilien ja värjäyksenkin kehittäjät noin 4000 vuotta sitten. Egyptiläiset värjäsivät muumioidensa käärinliinat sahramilla, jota sen kalleuden vuoksi käytetään nykypäivänä pelkästään mausteena. Foinikialaiset kävivät kauppaa arvokkaalla purppuravärillään, joka oli peräisin välimeressä elävistä purppurakotiloista.
Pohjoismaissa yleisin värjätty materiaali on ollut villa, koska se imee hyvin kosteutta ja värjäytyy helposti luonnonväreillä. Pellavaa ja sittemmin puuvillaa on värjätty harvemmin. Puretusaineena on käytetty eri kasveja, suomalaisista kasveista niitä sisältävät mm. niittysuolaheinä, jäkälät ja useat liekolajit. Ennen käytettiin kasvivärjäyksessä myös koivuntuhkalipeää. Se ei ole varsinainen puretusaine, ja sitä käytetäänkin lähinnä langan jälkikäsittelyyn. Se saattaa syventää värejä, mutta voimakkaana emäksenä vahingoittaa helposti villakuituja.
Useimmiten aines värjättiin aina lankamuodossa, sillä valmiin kankaan värjääminen oli vaikeinta. Suuri kangaspala tulee nykyäänkin huolellisesta värjäyksestä huolimatta helposti laikulliseksi. On epätodennäköistä, että kukaan olisi enää komean kankaan valmistuttua ottanut moista riskiä. Kangas saattaa myös kutistua ja rypistyä värjäyksessä tehden jälkikäsittelystä vaikeaa.
Värjääminen on aina ollut hankalaa ja aikaavievää. Keskiajalla värjärit olivatkin oma ammattikuntansa, jota peläten kunnioitettiin. Olihan kieltämättä lähes uskomatonta saada kirkkaita värejä vitivalkoisiin lankoihin. Muutenkin värjäreillä kiehuvine patoineen ja
kasvien keruumatkoineen oli usein noidan maine.
Kasvit ja värit
Suomen luonnosta saadaan helposti eri keltaisia ja ruskeita, vihertäviä ja harmahtavia unohtamatta. Punaista on antanut matara ja sinistä morsinko. Ne ovat kuitenkin olleet aina vaikeimmin värjättävissä, ja purppura ja indigo ovat olleet ammoisista ajoista lähtien arvokasta kauppatavaraa. Nykyään voidaan muunnella kasvien antamia värejä käyttämällä puretusaineina eri kemikaaleja.
Kaikkia kasvin osia voidaan käyttää värjäämiseen. Yleensä lehdistä ja ruohoista saadaan keltaista, puiden kuorista ja juurista suoraan eri ruskeita. Kauniinväriset kukat ja marjat pettävät; niiden väri ei pysy langassa, vaan lähtee pois jo huuhtelussa tai viimeistään
ensimmäisessä pesussa. Poikkeuksen marjoissa tekee tuomenmarja, joka antaa pysyvän ja tumman lilan, lähes sinisen värin.
Lehdet kannattaa kerätä keskikesällä, puunkuoret taas keväällä mahlannousun aikaan. Kasvien kuivaaminen on kannattavaa, sillä väri irtoaa kuivatuista kasveista helpommin. Siten se voidaan tehokkaammin käyttää hyväksi ja värjäys siirtää haluttuun ajankohtaan.
Työvaiheet
Ihanteellinen värjäys tapahtuu järven rannalla muuripadassa. Puitteet ovat silloin parhaat, mutta pienempien määrien värjääminen onnistuu kotihellallakin. Tärkeintä on, että ph-arvoltaan neutraalia vettä on runsaasti saatavilla. Vesijohtovesi toki kelpaa, mutta kloori voi vaikuttaa haitallisesti väreihin.
Ennen värjäämistä langat on puretettava eli kiinnitettävä kemikaalien avulla. Veteen sekoitettu puretusaine kiinnittyy korkeassa lämpötilassa lankoihin ja väri puolestaan värjättäessä puretusaineisiin. Yleisin puretusaine on aluna.
Värjäys voi tapahtua kahdella eri tapaa. Joko langat ja värikasvit asetetaan samanaikaisesti, kerroksittain latoen väripataan ja keitetään yhdessä tai sitten värikasvit keitetään etukäteen ja kasvijätteet siivilöidään pois.
Kasvien väriaineet keitetään irti runsaassa vedessä. Kasvit hakataan pieniksi tai jauhetaan, juuria, kuoria, käpyjä tai muita kovia kasvinosia on liotettava vuorokausi. Kasvit keitetään liotusvedessään ja keittoaika riippuu kasvin rakenteesta. Aika vaihtelee tunnista ylöspäin. Kasvien kiehuttua siivilöidään ne pois liemestä, joka jäähdytetään.
Puretetut, kosteat langat asetetaan väriliemeen. Lämpötila nostetaan puolessa tunnissa sataan asteeseen, jossa se pidetään tunnin ajan.
Mikäli langat jätetään jäähtymään väriliemeen seuraavaan päivään, vahvistuu väri entisestään. Tämän jälkeen langat huuhdellaan ja kuivataan.
INDIGO on sininen väriaine, jota saadaan useista indigofera-suvun kasveista. Indigolla värjääminen on ihan oma prosessinsa. Käymiskyyppiä (saks. der Küpe) pidetään yhtenä vanhimmista tunnetuista menetelmistä. Kyyppivärit saadaan liuoksen muotoon pelkistämällä ne emäksisessä liemessä. Emäksenä on käytetty mädätettyä vahvoja nauttineen miehen virtsaa ja pelkistimenä jauhoja, hedelmiä tai hunajaa. Korkeaa lämpötilaa ei tarvita. Morsingolla värjättäessä käytettiin alaspäin suippenevaa syvää astiaa. Sakka laskeutui pohjalle eikä värjännyt lankoja epätasaisesti.
Kaikista värjäyksistä kannattaa ottaa runsas näyte ja kirjoittaa muistiin käytettyjen kasvien laatu ja määrä myöhempiä värjäyksiä varten.
Varoituksen sanoja
-Kemikaaleja käytettäessä tulee olla todella varovainen ja noudattaa aina annettuja määriä. Ne tulee säilyttää poissa lasten ulottuvilta.
- Värjäykseen käytetyissä astioissa ei saisi enää valmistaa mitään syötävää.
- Luontoa tulee myös kunnioittaa. Kasveja ei saisi kerätä vain yhdestä paikasta, mieluummin vähän sieltä ja täältä.
Emilia Hjelm
Yksityiskohtaisia ohjeita ja värikarttoja lähdekirjallisuudesta
Terttu Hassi: Luonnonväreillä värjääminen
Riitta Aittomäki: Väriä luonnosta
Susan Hannusas&Sari Raitio: Morsinkovärjäys
-historiaa ja kokeiluja
Marketta Klemola: kasvivärjäys
© 1996-2004 Harmaasudet ry