Miesten töitä
Miesten töitä Entisajan omavaraistaloudessa ihmisten täytyi osata valmistaa itse lähes kaikki tarvitsemansa tarvikkeet. Vain kaikkein suuritöisimmät ja erikoisosaamista vaadittavat työt voitiin tilata ammatilaiselta.
Entisajan omavaraistaloudessa ihmisten täytyi osata valmistaa itse lähes
kaikki tarvitsemansa tarvikkeet. Vain kaikkein suuritöisimmät ja
erikoisosaamista vaadittavat työt voitiin tilata ammatilaiselta. Koska
rakentamisen ja ravinnonhankinnan lisäksi myös kaikki käyttöesineet
piti valmistaa itse, ei aikaa jäänyt laiskotteluun, vaan se käytettiin
puhdetöihin. Valoisa päiväsaika varattiin ulkotöille, aamu- ja
iltahämärässä valmistettiin päreen valossa jokapäiväiväisiä
käyttöesineitä. Tässä artikkelissa valotetaan hiukan tavallisimpia
miesten töitä; vaativammat sepän- ja nahkatyöt sekä naisten askareet
jätetään toisaalla käsiteltäviksi.
Raaka-aineet saatiin joko metsästä tai maatalouden
sivutuotteena. Eläimiä teurastettaessa ja metsästettäessä lihan
lisäksi otettiin talteen nahka ja luut ja näistä valmistettiin
jokapäiväisiä tarve-esineitä. Metsässä liikkuessa oli tärkeää katsoa
jo valmiiksi sopivanmuotoisia oksia tai juurakkoja tarvekaluja
varten. Näin säästettiin turhaa työtä ja esineistä saatiin myös
kestävämpiä, kun ei tarvittu turhia liitoksia. Muita tärkeitä metsästä
saatavia raaka-aineita olivat tuohi, pahkat sekä erilaiset vitsat ja
juuret, joista punottiin köysiä.
Perustyökalut ovat pysyneet hyvin samanlaisina rautakaudesta
nykypäivään. Esimerkiksi kirves, puukko ja taltta ovat
esihistoriallista perua. Käytössä olivat myös kovertamiseen sopiva
telso ja höylää edeltänyt lukkaro. Lukkaro oli pitkittäin halkaistu
sarven- tai luunkappale, jonka sivun loveukseen laitettiin terävä
puukko. Kirveitä oli monenlaisia: suuria halkaisukirveitä polttopuille,
pienempiä kirveitä käsitöiden tekoon ja leveäteräinen piilukirves
veistämiseen. Poran edeltäjä reikien tekemiseen oli kaira eli
ora. Muun muassa saha ja höylä ovat myöhempiä keksintöjä.
Esineissä tärkeää ei ollut vain toimivuus, ulkonäölläkin oli
merkitystä. Löydetyistä esineistä monissa onkin taidokkaasti tehtyjä
koristeita: ornamenttejä, punoksia ja tyyliteltyjä
eläinkuviota. Tärkein työkalu koristeluun oli puukko, jolla voitiin
kovertaa uria, kairata reikiä, vuolla ja veistää. Puu- ja
tuohiesineitä saatettiin myös värjätä luonnosta saatavilla väreillä.
Puu ja kuori
Käyttökelpoisuutensa, säilyvyytensä ja helpon saatavuutensa vuoksi puu
oli tärkein raaka-aine kodin tarvikkeita valmistettaessa. Metsässä
kulkiessa tarkattiin, missä oli valmiina tai vasta kasvamassa
sopivanmuotoisia puita. Esimerkiksi hongan kyljestä saattoi kasvaa
sopivasti kolme oksaa, jolloin rungosta saatettiin lohkaista sopivasti
tukeva palli vain oksia lyhentämällä ja muotoilemalla. Kodin
kalusteiden lisäksi myös ruokailu- ja säilytysastiat, kupit ja lusikat
tehtiin itse. Myös työkalut tehtiin itse niin pitkälti kuin
mahdollista. Vaikeammin valmistettavat rautaesineet tilattiin sepältä,
mutta esimerkiksi kädensijat vuoltiin itse niihin sopiviksi. Ylipäänsä
kaikki tarve-esineet suksista jakkaroihin ja jousista kilpiin
valmistettiin puhdetöinä.
Tuohi oli erittäin tärkeä rautakauden raaka-ainetarvike. Vedenpitävyys
ja keveys tekivät tuohesta varsin käyttökelpoisen materiaalin. Tuohi
kerättiin alkukesällä sen irrotessa parhaiten puusta ja kuivattiin
ennen käyttöönottoa. Tuohen punontaa ei arkeologisen löytöaineiston
mukaan tunnettu rautakauden Suomessa, vaan kaikki tuon ajan
tuohilöydökset ovat yhteen ommeltuja. Ennen punontatekniikan
käyttöönottoa nykyisin tunnetuimpia tuohiesineitä virsuja ja kontteja
ei vielä ollut, mutta monenlaista käyttöä tuohelle kyllä
löytyi. Sylinterinmuotoisissa vakoissa säilytettiin ruokatarvikkeita,
ja tuohesta tehtiin myös juoma- ja ruoka-astiota. Esineitä
päällystettiin tuohella kostumisen estämiseksi, esimerkiksi
puukontupet ja kahvat, jouset sekä jousikotelot ja nuoliviinit.
Tuohilevyjä käytettiin rakennusten katoissa kerroksittain
vesitiivisteenä. Tuohesta tehtiin myös kukkaroita, laukkuja ja
mahdollisesti myös päähineitä.
Narun jatkona
Erilaiset köydet ja nuorat punottiin itse. Yleensä ne tehtiin
kolmisäikeisiksi, mutta myös yksinkertaisempia kaksisäikeisiä nyörejä
käytettiin. Niitä saatettiin punoa käsin tai erikseen
valmistetuilla työtä helpottavilla ja nopeuttavilla
"punontakoneilla". Kenties parasta köysiainesta oli siankarva, johon
saatettiin sekoittaa hevosen häntäjouhia. Myös eri puiden tai
pensaiden oksista ja juurista tehtiin vitsoja. Yleisimpiä olivat
pajut, pähkinäpensas ja lehmuksesta saatava niini. Pellava ja hamppu
olivat tietenkin tärkeitä köysimateriaaleja. Tuohesta saatiin
kestäviä naruja, joiden hyvä puoli oli myös se, etteivät ne hanganneet
käytössä käsiä. Tuohinarut ja käyttöä odottava tuohi käärittiin
säilytystä varten kerälle, jota kutsuttiin sommeloksi eli
tanopalliksi. Naruja ja köysiä tarvittiin erityisesti kalastamiseen ja
metsästyksessä ansalangoiksi ja jousen jänteisiin, mutta toki myös
taloudenhoitoon ja maatalouteen.
Kova luu
Yksi luun ja sarven hyvistä puolista oli niiden runsas
saatavuus. Luuta saatiin kätevästi metsästyksen ja kotieläinten
teurastuksen sivutuotteena. Rautakaudella rautaa alettin käyttää siinä
missä luuta ja sarvea ennen, mutta helpon saatavuutensa ja
muokattavuutensa takia luu pysyi käyttökelpoisena materiaalina vielä
pitkään. Luuta ja sarvea pystyttiin työstämään pitkälti samoilla
työkaluilla kuin puuta. Hyötyesineissä luuta käytettiin esimerkiksi
puukon ja miekkojen kahvoissa, luuneuloina ja -solkina sekä monina
työkaluina. Kauneudenhoitoesineistä voidaan mainita taidokkaasti
tehdyt moniosaiset luukammat ja aina hyödylliset korvalusikat.
Pentti Yrjänäinen
Lähteet:
Vuorela, Toivo 1975: Suomen kansankulttuuri. WSOY.
Suomen historia I. 1987. Weilin & Göös.
Aaltonen Turkka, Arkko Martti: Vanhat hyvät erätaidot
© 1996-2004 Harmaasudet ry