Metsästys teki ihmisen? - Paleontologinen todistusaineisto ja lihansyönti
Arkeologien ja paleontologien suorittamien tutkimusten kautta esille tulleet ihmisen kehityshistoriaan liittyvät fossiililöydöt osoittavat ruokavaliossamme olleen eläinperäisiä ravintoaineita jo hyvin varhain.
Esimerkiksi 2-3 miljoonaa vuotta vanhojen hominidifossiilien kemiallinen
analyysi paljastaa luustossa strontium-kalsium -suhteen, joka osoittaa
osan tuolloin käytetystä ravinnosta olleen eläinperäistä laadultaan.
Elektronimikroskoopilla suoritetut tutkimukset fossiilien hampaiston
mikrokulumista niinikään osoittavat ravinnosta osan olleen lihaa.
Vanhimmat näistä löydöistä ajoittuvat Australopithecus africanus
-nimisen pystyssä kulkeneen hominidin aikaan.
Hieman myöhemmin, noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, ilmaantui
kehityshistoriamme näyttämölle ensimmäinen homo -suvun edustaja (eli
ensimmäinen varsinainen ihmislaji), joka nimettiin Homo habilikseksi;
käteväihmiseksi. Nimensä mukaisesti laji kykeni valmistamaan varsin
huolellista työtä olevia kiviesineitä, joita se käytti hankkiessaan
liharavintoa joko haaskoja hyödyntämällä tai metsästämällä. Tästä
osoituksena ne eri löytöyhteyksissä yleensä esiintyvät samanaikaisesti
eläinten luiden kanssa. Luista on säännönmukaisesti löytynyt kyseisillä
kivityökaluilla aikaansaatuja viiltoja ja muita jälkiä, jotka viittaavat
lihan leikkaamiseen luista irti. Löytöpaikoilla saattaa myös esiintyä
erityisiä luiden murskaamiseen tarkoitettuja kiviesineitä, sekä niillä
murskattuja luita. Tämä viittaa ravinteikkaan luuytimen hyväksikäyttöön.
Kuvatunkaltaiset liharavinnon nauttimiseen liittyvät kiviesinelöydöt
jakaantuvat valtavalle aikajaksolle, ollen myös säännönmukaisia. Kyse ei
siis ole yksittäisistä tapauksista vaan löydöt osoittavat lihansyönnin
olleen esi-isillemme tyypillinen lajiominainen piirre. Mutta milloin
varsinaisen metsästyksen voidaan sanoa alkaneen ja miksi? Ja minkälaisia
vaikutuksia sillä on ollut biologiaamme ja kulttuurin kehittymiseen?
Voidaksemme edes jollain tapaa vastata näihin kysymyksiin, tulee meidän
paitsi luoda pikainen katsaus esi-isiemme ravintokäyttäytymiseen eri
aikoina, niin myös pohtia siinä tapahtuneiden muutosten evolutiivisia
vaikutuksia.
Esi-isiemme ravinto eri aikoina.
10-7 miljoonaa vuotta sitten eli viimeisin ihmisten ja nykyisten
apinalajien yhteinen esi-isä. Nykyään tutkijat uskovat, että noin 7
miljoonaa vuotta sitten tapahtunut erkaantuminen meidän ja serkkujemme
esi-isien välillä on tarkoittanut myös eroa näiden kädellislajien
tuolloin hyväksikäyttämien ravintoaineiden välillä. Tutkimustulokset
viittaavat siihen, että hominidilajeihin ja sitä kautta vähitellen myös
ihmiseen johtavan sukuhaaran puolella eläinperäinen ravinto on
vähitellen yleistynyt.
Kuten alussa totesin, 3.7 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuneiden
Australopithecus -lajien joukossa oli tyyppejä, joiden fossiileille
suoritettujen luuanalyysien perusteella voidaan sanoa niiden
hyödyntäneen eläinperäistä ravintoa hyvinkin säännöllisesti. 2.3-1.5
miljoonaa vuotta sitten eläneellä Homo habiliksella eläinperäisen
ravinnon osuuden on oletettu olleen kokonaisravinnon saannista jo
merkittävä. Eräiden arvioiden mukaan se ei kuitenkaan ole voinut olla
enempää kuin 40%.
1,700,000-230,000 vuotta sitten elänyt pystyihminen, Homo erectus,
käytti niinikään lihaa varsin runsaasti. Monipuolistuvat kiviesineet
puhuvat omaa kieltään, samalla kun hampaiston mikrokulumien analyysi
erectus -fossiileista osoittaa niiden käyttäneen purukalustoaan muun
ravinnon ohella myös lihan nauttimiseen. On mahdollista, että
pystyihmisen ravinnosta valtaosa (yli 50%) on edelleen ollut kasviksia,
juuria, pähkinöitä ja hedelmiä. Monet tutkijat kuitenkin uskovat, että
viimeistään tässä vaiheessa on kaikenkokoisen riistan metsästäminen
ollut säännönmukaista ja järjestäytynyttä toimintaa. Tutkijat myös
yleisesti katsovat pystyihmisen olleen ensimmäinen tulta käyttänyt
ihmislaji. Tämä on mahdollistanut ravinnon kypsentämisen, mikä on paitsi
helpottanut ja nopeuttanut huonommin sulavien ravintoaineiden
nauttimista ja imeytymistä, niin myös parantanut ravinnon laatua
tuhoamalla sekä kasvi- että eläinperäisessä ravinnossa olevia
terveydelle haitallisia bakteereja ja ainejäämiä.
500,000-200,000 vuotta sitten ilmaantunut varhainen Homo sapiens oli
suhteellisen lyhyt evolutiivinen välivaihe pystyihmisestä suuresti meitä
muistuttavaan ihmistyyppiin. 150,000-120,000 vuotta sitten esimerkiksi
Eurooppaan ilmaantui Homo sapiens neanderthalensis, joka eli alueella
noin satatuhatta vuotta. Hieman myöhemmin kehittyi samaisesta
varhaisesta Homo sapiens -populaatiosta anatomisesti meitä läheisemmin
muistuttava ihmistyyppi, joka noin 45.000 vuotta sitten saavutti
uudentyyppisen symbolisen ajattelu- ja ilmaisukyvyn. Tätä kehitystä
kuvaa erityisesti taiteen ilmaantuminen arkeologiseen aineistoon. Tässä
vaiheessa on jääkauden aikaisen megafaunan keskellä eläneiden
esi-isiemme nauttiman lihan määrän oletettu olleen ravinnostamme
vähintään 50%.
20,000-9,000 vuotta sitten ns. mesoliittisella kivikaudella ilmaantui
ihmisen aseistukseen jousi. Ase soveltui lämpenevän ilmaston
aiheuttamiin muutoksiin riistakannassa, jonka myötä pienriistan osuus
nautitusta liharavinnosta kasvoi. Ajanjakson loppupuolella alkoi myös
nykyisten hyöty- ja viljakasvien kantamuotojen hyödyntäminen.
Eläinravinnon merkitys ihmisen evoluutiossa.
Eläinperäisellä ravinnolla on viimeaikaisissa tutkimuksissa osoitettu
olevan eräs merkittävä esi-isiemme aivojen kehittymiseen liittyvä
vaikutus. Riistan sisäelimet, aivot ja luuydin - jotka kautta aikojen
ovat olleet metsästäjä-keräilijöiden halutuinta ravintoa - sisältävät
nimittäin kehollemme valmiiksi hyödynnettävässä muodossa tiettyjä
pitkäketjuisia rasvahappoja. Nämä rasvahapot ovat aivojen yksi
tärkeimmistä rakennusaineista varsinkin varhaislapsuudessa, jolloin
aivojen kasvu ja kehitys on voimakasta.
Eläinravinnon kasvava osuus on siis paitsi yksilön niin myös
lajikehityksen kannalta ollut kaikkina aikoina aivojen kehityksen tärkeä
edellytys. Joidenkin tutkimustulosten perusteella vaikuttaa jopa siltä,
että hominidien kehityshistoriassa havaittava aivojen koon suuri kasvu
ei ylipäätään olisi ollut mahdollista ilman runsasta ja säännöllistä
eläinperäisen ravinnon nauttimista.
Voidaan olettaa, että aivojen kehittyminen, pitkäketjuisten
rasvahappojen säännöllinen nauttiminen, haaskojen hyödyntäminen ja
vähitellen kehittyvä metsästyskäyttäytyminen ovat muodostaneet jo hyvin
varhain itseään voimistavan sekä kulttuuri- että biologista evoluutiota
muokkaavan prosessin, jonka ansiosta esi-isämme vähitellen kykenivät
(alati suurenevien aivojensa turvin) luomaan entistä monimutkaisempia
sosiaalisen kanssakäymisen muotoja. Sosiaalisen käyttäytymisen alati
rikastuva kenttä on johtanut entistä tehokkaampiin ja monipuolisempiin
mahdollisuuksiin ryhmän jäsenten välillä tapahtuvan viestinnän alueella.
Tämä puolestaan on edelleen johtanut aikaisempaa tehokkaampaan
metsästys- ja keräilykäyttäytymiseen, mikä taas on tukenut aivojen
kehittymistä kookkaammiksi em. eläinperäisten ravintoaineiden saannin
kautta. Lisäksi metsästys on toiminut ajattelua - ennakointikykyä,
harkintaa ja abstrahointikykyä - monipuolistavana toimintana, jonka
henkiset vaatimukset yhdessä aineellisen hyötynsä kanssa on ylläpitänyt
aivoihin liittyvää kulttuuri- ja biologisen evoluution erikoislaatuista
sidettä.
Teoriaa eläinperäisestä ravinnosta saatavien pitkäketjuisten
rasvahappojen merkittävästä osuudesta esi-isiemme aivojen kehittymisessä
tukee myös havainto, jonka mukaan ihmisen aivojen koko on pienentynyt
viimeisten kymmenentuhannen vuoden aikana keskimäärin noin 11%. Tänä
varsin lyhyenä ajanjaksona ravintokäyttäytymistämme on hallinnut alati
kasvava vilja- ja maitotuotteiden osuus eläinperäisen ravinnon
kustannuksella.
Metsästyksen synnyn ajankohta.
Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että jo Homo habilis metsästi lihansa.
Mikäli näin on ollut, niin jo tuossa vaiheessa on sukupuolten välillä
saattanut vallita jonkinlainen työnjako. Tätä teoriaa tukevat omalla
tavallaan havainnot simpanssien metsästyskäyttäytymisestä, jonka mukaan
urokset ovat pääasiallisia metsästäjiä. Urokset olisivat siis myös
käteväihmisten parissa olleet metsästäjiä ja jälkeläisten hoidon sitomat
naaraat olisivat puolestaan keränneet leiripaikan läheltä ruuaksi
kasveja ja pikkueläimiä. Työnjako olisi johtanut vähitellen ruuan
jakamiseen: urokset olisivat antaneet osan saaliista naaraille ja
jälkeläisilleen, nämä taas osan keräilynsä tuloksista uroksille.
Seurauksena olisi ollut suhteellisen mutkikas sosiaalinen rakenne, jonka
sisältämä ikiaikainen toimintakaava on tutun oloinen. Se on nimittäin
yksinkertaistettu versio siitä, miten myöhempien aikojen
metsästäjä-keräilijät ovat käyttäytyneet perusleirinsä ympäristössä.
Toisaalta jos käteväihmiset olivat haaskansyöjiä, on kuva varsin
erilainen. Haaskansyönti kun ei edellytä työnjakoa, ruuan jakamista eikä
muitakaan sosiaalisen käyttäytymisen muotoja, jotka muistuttaisivat
nykyisten ihmisten käyttäytymistä. Oli totuus käteväihmisen liharavinnon
hankinnan suhteen sitten mikä hyvänsä, oli se varmuudella jo tiellä,
joka vähitellen johti kehittyneempään sosiaaliseen ympäristöön sekä
aidon metsästyksen kasvavaan merkitykseen. Homo erectuksen ilmaantuessa
ihmislajistoon noin 1,700,000 vuotta sitten on metsästys varmaankin
ollut jo arkipäivää.
Metsästys teki ihmisen?
Yllä esittämieni seikkojen perusteella voitaneen sanoa, että satoja
tuhansia vuosia sitten syntynyt metsästys on ollut yksi tärkeimmistä
fysiologiseen evoluutioomme sekä kulttuurin syntymiseen ja kehittymiseen
vaikuttaneista tekijöistä. Kulttuurievoluutioon liittyen metsästys on
näkemykseni mukaan luonut mm. pohjaa aikanaan ilmaantuvalle
uskonnolliselle ajattelulle. Onhan ns. luonnonuskonnoissa
perusluonteeltaan mystinen ja pyhä luonto eläimineen sekä ihmisen asema
tässä kokonaisuudessa olleet aina kaikkein keskeisimmällä sijalla.
Ehkäpä esi-isiemme ajattelussa on jossain vaiheessa tapahtunut pieni
mutta oleellinen harppaus, jonka myötä metsästys ja tappaminen on nähty
pelkän ravinnon hankkimisen ohessa myös pyhänä rituaalina. Se on ollut
keskeinen ja vaarallinenkin ihmiselämää ylläpitävä kohtalokas toiminto,
joka on sitonut yhteisön jo puhtaasti funktionaalisistakin syistä
tiiviisti yhteen.
Olen taipuvainen uskomaan, että symbolisen ajattelun kehittyessä
hakemaan vastauksia elämän peruskysymyksiin, esi-isillemme on ajan myötä
kehittynyt eksistentialistinen ahdistus itsetietoisuuden ja oman ennalta
ymmärretyn kuoleman vääjäämättömyyden edessä. Tämä ahdistus ja kuoleman
pohtiminen on aikanaan saattanut ulottua myös ruuaksi tapettuihin ja
tässä vaiheessa jo jollain tapaa "pyhiksi" korotettuihin eläimiin.
Kuolema on saanut ihmismielessä uudenlaisen maailmankaikkeutta
jäsentävän merkityksen, antaen samalla metsästykseen liittyvälle
tappamiselle alitajunnassamme hienovaraisen ambivalentin luonteen. Ehkä
tällöin on ensimmäisen kerran syntynyt tarve nähdä metsästyksen
lopputulos eläinten "uhrautumisena". Ihmisen ja eläinten välinen suhde
on vähitellen saatettu ymmärtää vastavuoroisena rituaalina, jossa me
lahjoin ja rukouksin palvomme sekä kiitämme tappamiemme
luontokappaleiden pyyteetöntä asettautumista ihmiselämän ylläpitäjäksi.
Ainakin ajattelutapa on varsin tuttu myöhempien aikojen
metsästäjä-keräilijäyhteisöistä, eikä hieman olomuotoaan muuntaneena ole
vieras näkökulma edes ns. kirjauskontojen piirissä (vrt. esimerkiksi
Jeesuksen uhrautuminen, hänen "ruumiinsa ja verensä" ehtoollisessa jne.)
Pyhän metsästyksen ollessa yhä monimutkaistuvammalla tavalla yhteisö- ja
uskontoelämämme sydämessä, se on samalla vallannut alaa esi-isiemme eri
aikoina hallitsemilla keskeisimmillä abstraktio- ja ajattelutasoilla.
Tämä on vähitellen pakottanut koko kehittyvän uskonnollisen ajattelumme
universaaliin ja tuttuun perusmuotoonsa, jossa kirkkaimmin on kaikkina
aikoina loistanut ajatus ihmisen ja muun luomakunnan vastavuoroisuutta
ja toisaalta kivuliastakin uhrautumista korostavasta
sukulaisuussuhteesta. Metsästysmagia on melkoisella varmuudella
ihmiskunnan varhaisimpia uskonnollisen ajattelun ilmenemismuotoja, ja jo
alkuvaiheessaan se on uskoakseni pitänyt sisällään eri uskonnoissa
myöhemmin esitetyt perustavaa laatua olevat kysymykset ja vastaukset.
Tekikö metsästys sitten ihmisen? Ainakin se on pakottanut älykkään
apinamme pohtimaan maailmaansa tavattomalla intensiteetillä - toimintaa
johon voi johtaa vain elämän keskeisimpien osa-alueiden kuten
seksuaalisuuden, luonnonvoimien, ravinnon hankinnan ja elämän sekä
kuoleman arvoituksellisuus. Saattaa olla, että tajuttuaan oman
kuolevaisuutensa sekä kantamiensa aseiden ihmeellisen voiman, ihminen
eräällä tapaa muuttui viattomasta petoeläimestä moraalin ja kaiken
katoavaisuuden ajatuksen kanssa painiskelevaksi metsästäjäksi, jonka
täytyi toimiensa vuoksi määritellä suhteensa muuhun luomakuntaan
ensimmäistä kertaa. Saavutimme "olemisen sietämättömän keveyden", jonka
aiheuttamaa tukahduttavaa latausta kehittyi jäsentämään uskonnollinen
ajattelu ja taiteellinen ilmaisu. Vähitellen, kädet veressä, löysimme
paikkamme osana maailmaa jota tapamme jotta eläisimme. Ihmisen aamua
valaisi Prometeuksen korventava tuli ja uuden järjen kipeä valo.
Miika Vanhapiha
© 1996-2004 Harmaasudet ry