Merikäärme, osa 2 (R M)
Edellisessä numerossa saatiin kuulla, miten neljä nuorta merimiestä -ystävykset Eldjarn, Hallormr ja Kolskeggr Yngdahlin kylästä sekä jaarli Adalsteinnin poika Birgir - olivat aloittaneet ensimmäisen merimatkansa ja eläneet yli ensimmäisen myrskynsä. Tästä jatkamme...
“Herätys, laiskurit! Maata näkyvissä!” Se oli Finni. Vanha merikarhu ei ollut nukkunut yöllä silmäystäkään. Kolskeggr oli ensimmäisenä ylhäällä ja herättämässä muita.
Myrsky oli lopulta laantunut, ja vaikka kaikilla olivat palelleet, olivat he olleet niin väsyneitä, että olivat nukahtaneet melkein heti saatuaan siihen mahdollisuuden. Aurinko oli jo noussut, mutta pilvet peittivät taivaan. Heitä ympäröi läpitunkematon usva. Jonkin matkan päässä he saattoivat kuitenkin nähdä tumman viivan, joka Finnin mukaan oli maata. He olivat lopultakin Englannissa! Muut saattueen laivat olivat edelleen kateissa, mutta miehet kiittivät jumalia siitä, että olivat ainakin itse jääneet henkiin.
“Koska teillä kaikilla on kylmä, ryhdytte nyt soutamaan, jotta lämpenette hieman!” huusi Aldulfr, kun kaikki olivat hereillä. Vaikka tuuli vielä hieman, oli se hiljenemässä koko ajan, ja pian he olisivat kokonaan airojen varassa. Miehet ottivat paikkansa ja alkoivat soutaa maata kohti. Hetken kuluttua hiki jo virtasi.
He saapuivat maihin ja kapteeni lähetti pienen partion Finnin johdolla tutkimaan aluetta. Yngdahlin pojat ja Birgir jäivät huoltamaan aseitaan. Vaikka jokaisella olikin oma arkku, jossa pitää tavaroitaan, oli osa silti kastunut. Aseet erityisesti eivät pitäneet kastumisesta.
“En ole koskaan kuullut Kjelandista,” sanoi Eldjarn Birgirille ja jatkoi heti: “Toisaalta en ole kuullut juuri mistään paikasta, joka on yli päivän kävelymatkan päässä Yngdahlista. Missä päin se sijaitsee?”
“Hladirista pohjoiseen, noin viikon kävelymatkan päässä. Kai te tiedätte missä Hladir on?”
“Ollaan kuultu... Sieltä on pitkä matka Birkaan. Eikö lähempää löytynyt laivaa, joka olisi ottanut sinut mukaan?”
“Kyllähän niitä olisi löytynyt, mutta Hjalmtyr, tämän retken johtaja, on isäni hyvä ystävä. Isäni halusi, että hän pitäisi minua silmällä” sanoi Birgir ja lisäsi hymyillen, “etten menisi tappamaan itseäni missään.”
“Taitaa olla isäsi mahtava jaarli, kun antoi sinulle oikein rengaspaidan ja kypärän ja miekankin. On minullakin miekka, mutta emme me näin hienoja panssareita olleet nähneet ennen Birkaan saapumistamme” sanoi Kolskeggr.
“Isälläni on noin kymmenen tusinaa soturia ja muutamia laivoja, mutta Hladirissa on monia mahtavampiakin jaarleja.”
Lopulta Finni palasi. Keskusteltuaan hetken hänen kanssaan tiedotti Aldulfr, että jos he lähtisivät nyt matkaan, pääsisivät he illaksi Dunnotar-nimiseen kylään, josta saisi varmastikin hyvän saaliin. Dunnotar oli Finnin sanojen mukaan sen verran pieni kylä, etteivät he tarvitsisi edes muiden laivojen apua. Kylästä oli kuitenkin kehittynyt viime aikoina vilkas kauppapaikka, joten sen pitäisi olla suhteellisen rikas, jopa näin varhaisessa vaiheessa vuotta.
Laiva lähti liikkeelle. Hiljalleen sumu hävisi, mutta sitä seurasi heikko sade. Keskipäivällä tuuli taas nousi ja miehet saivat levätä. Myrsky ja soutaminen olivat väsyttäneet kaikki.
Myöhään iltapäivällä Finni tiedotti, että he olivat Dunnotarin lähistöllä. Hyökkäykseen he kävisivät yön tultua, joten heillä oli vielä hetki aikaa. Vaikka Yngdahlin pojat olivatkin vielä hieman väsyneitä, ei kukaan heistä kyennyt nukkumaan. Tulevan taistelun jännitys aiheutti heissä ennen kokematonta kihelmöintiä, ja vaikka he pelkäsivätkin hieman, oli heidän innostuksensa huipussaan.
“Onko siellä paljon aseistettuja miehiä?” kysyi Birgir Finniltä, joka oli herännyt nokosiltaan jonkin aikaa sitten. Finni oli Itämailta kotoisin oleva vanha merimies. Hänen oikea nimensä oli Ilmari, mutta kun hänet oli otettu orjaksi poikana, oli hän saanut uuden nimen isännältään. Hän oli työskennellyt ahkerasti ja noussut lopulta isäntänsä palvelusväen johtajaksi. Kun hän oli ollut noin 25-kesäinen, oli hänen isäntänsä kysynyt, haluaisiko hän tulla mukaan kauppamatkalle etelään. Finni oli lähtenyt ja saanut noin kymmenen vuoden matkustelun jälkeen vapauden. Sen jälkeen hän oli kyntänyt meriä laivalla nimeltä Fafnir, kunnes oli lopulta siirtynyt Merikäärmeelle viitisen kesää sitten. Hän oli taitava merimies, mutta koska ikä jo painoi häntä, ei hän ottanut enää osaa taisteluihin.
“Siitä on muutama vuosi nyt, kun viimeksi täällä kävin. Ei täällä silloin puolustusta ollut, mutta nyt Dunnotarista on tullut hieman isompi kauppapaikka... Tuskin heillä kuitenkaan on niin paljoa sotureita, että he pystyisivät meitä vastaan puolustautumaan. Aldulfrilla on sentään yli kolme tusinaa miestä aseissa.
“Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun joudutte tositilanteeseen, vai mitä pojat?”
“Kyllä. Taistelua olemme kyllä harjoitelleet jo pitkään. Isämme opettivat meitä käyttämään kaikkia aseita,” selitti Eldjarn innoissaan. “Kolskeggr on kylämme taitavin miekankäsittelijä ikäistemme joukossa! Ja kyllä mekin Hallormrin kanssa osaamme keihäitämme käyttää.”
“Voin uskoa sen. Jos kuitenkin kohtaatte vastusta siellä, eivät he ole lapsia puumiekkoineen, vaan sotureita, jotka iskevät tappaakseen. Monet hyvät miehet ovat kaatuneet miekkaan enkä haluaisi, että te kokisitte saman kohtalon. Muistakaa aina: mitä ikinä tapahtuukaan, älkää hätäilkö. Mies, joka hätiköi taistelussa, on kuollut. Uskokaa aina voittoonne. Ainoa mahdollisuus voittaa on uskoa siihen lujasti. Isoisäni kertoi minulle taistelusta, johon hän itse otti osaa, kun oli nuori.
He olivat palaamassa sotaretkeltä, kun törmäsivät joukkoon hämäläisiä. Hämäläisiä oli neljä miestä jokaista heikäläistä kohti, mutta isoisäni tiesi, että heidän soturinsa olivat taitavampia ja että heillä oli paremmat aseet. Ja saman tiesivät kaikki. He taistelivat sen taistelun, jokainen tappaen monia miehiä. Kun he laskivat kuolleitaan, ainoastaan muutama oli kohdannut loppunsa sinä päivänä.
Mutta levätkää nyt vielä hetki. Pian koittaa aika...”
Tämä teksti on julkaistu Harmaasusien Rautapata-lehtisessä.
© 1996-2004 Harmaasudet ry