Mahtava Thor! Jotunien surma, Manaheimin suojelija, kuule rukoukseni! Anna meidän jatkaa matkaamme rauhassa! Anna tämän laineorhin seilata vielä muutama matka, vaikka Merikäärme onkin sen nimi! Oi Thor, älä hukuta meitä nyt... Eldjarnin huuto vaipui. Hiljaa hän lisäsi, tämä on sentään ensimmäinen matkani.
Oli keskiyö ja pimeys melkein täydellinen. Myrsky oli riehunut illasta saakka eikä loppua ollut näkyvissä. Vanhemmat merimiehet tappelivat Finnin johdolla laineita vastaan. Purjeet oli saatu alas, mutta tuuli riepotteli laivaa kuitenkin miten halusi. Kaksi muuta laivaa, jotka olivat lähteneet mukaan, olivat hävinneet näkyvistä pimeän tultua. Kapteeni Aldulfr oli sanonut, ettei karille ajoa ole syytä pelätä näillä vesillä - pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi toiseen laivaan törmääminen.
Eldjarn oli istunut Hallormrin ja Kollskeggrin kanssa paikassa, jossa he vähiten häiritsivät muita melkein koko sen ajan, jonka myrsky oli kestänyt. Pian heidän seuraansa oli lähetetty vielä Birgir-niminen nuorukainen. Hän sanoi olevansa Kjelandin jaarlin Adalsteinnin poika. Vaikka tämä oli hänellekin ensimmäinen matka, oli hänellä sentään rengaspaita ja kypärä, ja miekankin oli kuulemma perinyt isoisältään. Eldjarn ystävineen oli kotoisin Yngdahlin kylästä. Veri oli vetänyt poikia merelle jo pitkään. Lopulta, kun he kaikki olivat nähneet 17 talvea, olivat he kevään tullen lähteneet, vaikka kotona oli vielä monia töitä tekemättä. Kollskeggr oli saanut mukaansa jopa miekan, Eldjarn ja Hallormr kantoivat keihäitä. He olivat valmistaneet myös nahkahaarniskat, jotka toivottavasti pelastaisivat pahimmilta kolhuilta.
“Vaikka Odinnin poika tämän myrskyn aiheuttaakin, ei sinun häntä kannata rukoilla,” sanoi Skeggi, joka oli hetkeksi istunut heidän seuraansa. Skeggi oli likimain 30 kesää nähnyt merimies ja soturi, joka tiesi myös paljon jumalista ja kertoi usein tarinoita heistä. “Eldjarnhan oli nimesi?”
“Ketä meidän sitten pitäisi rukoilla, ellei Thoria?” kysyi Eldjarn. “Hänhän on jumalista voimakkain?”
“Rania, koska nyt olemme hänen valta-alueillaan ja hänen armoillaan. Rania ja hänen miestään Aegiria, jotka hallitsevat merten syvyyksiä. Heidän luokseen menevät kaikki hukkuneet merimiehet. Tiedättekös, miksi kultaa kutsutaan joskus Aegirin tuleksi?”
He olivat kaikki märkiä ja kylmissään. Vaikka heidän viittansa olivat läpimärkiä, joutuivat he kuitenkin niitä pitämään, sillä viitta suojasi hyiseltä tuulelta sentään hieman. Yngdahlin pojat eivät olleet lainkaan sillä tuulella, että haluaisivat kuunnella tarinoita jumalista, jotka aikoivat upottaa heidät. Heillä ei kuitenkaan ollut parempaakaan tekemistä, joten he pyysivät Skeggia jatkamaan.
“Kerrotaan, että Aegirin salit on rakennettu puhtaasta kullasta. Veden allahan ei edes Loke saa tulta palamaan, joten Aegirin saleissa hohtaa kulta... koko ajan, kirkkaasti kuin päivä. Mutta mistä hän on kaiken sen kullan saanut, te kysytte. Uhrilahjoista tietenkin. Kaikki merimiehet uhraavat hänelle, elleivät halua laivansa uppoavan. Sanoin tämän myös Aldulfrille, mutta hän ei halunnut uskoa minua. Jos myrsky jatkuu samanlaisena, painumme pian pohjaan kuin kivi, jollei hän kuuntele neuvojani.” Skeggi nousi ja veti viittansa tiukemmin ympärilleen. “Taidankin tästä lähteä Aldulfrin puheille.”
“Oi Ran, syvyyksien valtiatar...” jäivät nuoret merimiehet mumisemaan rukoustaan. Aldulfr oli keulassa keskustelemassa Finnin kanssa. “Sinä vanha jääräpäinen oinas! Uskotko jo, että Ran vie meidät pohjaan, jollet lepytä häntä uhrauksella!” Skeggi huusi yli myrskyn.
“No, mitä meidän pitäisi uhrata? Ei meillä ole orjia mukanamme, enkä anna ketään miehistäni sille vanhalle noidalle.”
“Kultaa. Neljänneskilon pitäisi rauhoittaa hänet... Se ole iso maksu siitä, että pääsemme hengissä Englantiin. Jos retkemme onnistuu, saat sen moninkertaisena takaisin.” Kun kapteeni ei heti vastannut, jatkoi Skeggi, “minä voin hoitaa uhrausmenot, jos vain annat luvan.”
“Neljänneskilo kultaa!” Aldulfr päästi tuskanvalituksen, joka aiheutti huvittuneisuutta Finnissä ja Skeggissa, mutta jatkoi sitten kuitenkin. “Olkoon, vaikka vieläkin uskon, että hukkaan menee se kulta, jonka mereen heitämme.” Näin sanoen lähti kapteeni kävelemään kirstuaan kohti. Hän kaivoi esiin pari suurta korua ja antoi ne Skeggille. Samassa tuuli yltyi ja jossain, ei kovinkaan kaukana, jyrisi ukkonen. Skeggi riensi laivan perään, nosti uhrin korkealle päänsä yläpuolelle ja huusi jotain, mitä kukaan ei myrskyltä kuullut. Sitten hän heitti korut mereen ja käveli takaisin kapteenin luokse.
“Mitään ei näytä tapahtuvan,” irvisti Aldulfr. Salama iski, tällä kertaa lähemmäs kuin koskaan ennen, ja ukkonen jyrisi, mutta samalla kaikki huomasivat, miten tuuli heikentyi hieman.
Eldjarn oli kumppaniensa kanssa seurannut tapahtumien kulkua. “Taisi olla vanha Skeggi oikeassa,” sanoi Birgir hiljaa. Vaikka myrsky ei näyttänytkään vielä loppuvan, oli tuuli ainakin hiljalleen laantumassa. Hallormr nousi nauraen ja huusi: “Kautta Thorin punaisen parran, niin taisi!”
Tämä teksti on julkaistu Harmaasusien Rautapata-lehtisessä.