Lohikäärmeen kuolema eli tarina siitä kuinka Reginn sai kostonsa
Kun Sigurdr oli päässyt takaisin kotiin edelliseltä retkeltään, ei Reginn jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Joka käänteessä tämä oli yllyttämässä Sigurdria surmaamaan veljeään Fafniria, joka lohikäärmeen muodossa vartioi kultaa, joka Reginnin mielestä kuului hänelle itselleen. Salaa Reginn puhui Sigurdrin korvaan ovelia sanoja hänen nukkuessaan ja pian Sigurdr päättikin lähteä matkaan, kuin tämä olisi ollut hänen oma ajatuksensa.
Niin he siis lähtivät. Sigurdr ja Reginn menivät Gnitaheidrille ja löysivät Fafnirin jättämän jäljen paikalta, missä hän liukui veteen. Sigurdr kaivoi sinne ison kuopan tiehen ja paneutui kuoppaan. Kun Fafnir tuli kulta-aarteensa luota, hän purskutti myrkkyä, ja se valui yli Sigurdrin pään. Mutta kun Fafnir mateli kaivannon yli, niin Sigurdr työnsi miekan hänen sydämeensä. Fafnir ravisteli itseään ja pieksi ilmaa päällään ja hännällään. Sigurdr hypähti kuopasta, ja he näkivät toisensa. Fafnir lausui:
"Poika! Sano, kenen on poika, joka työnsi Fafnirin sydämeen terävän raudan? Puhu!"
Sigurdr salasi nimensä, sillä hän tiesi ja uskoi, että kuolevan miehen sanalla oli suuri voima, jos hän kirosi vihollisensa nimeltä mainiten. Sigurdr siis vastasi:
"Olen ylväs eläin, joka astelee maita. Minä olen äiditön mies, eikä minulla ole isää kuten muilla. Minä vaellan aina yksin."
Fafnir näytti kummastuneelta ja hetken pohdittuaan Sigurdrin sanoja, hän kysyi:
"Jos sinulla, yksinäinen mies, ei ole isää, niin kuka ihme sinut on oikein siittänyt?"
Sigurdr ei voinut valehdella kuolevalle miehelle.
"Ei minun sukuni ole sinulle outo, eikä nimenikään. Sigurdr olen minä, joka sinut miekallani surmasin Sigumundrin poika."
Fafnirin silmät levisivät ihmetyksestä. Hän tunnisti pojan ja näki tämän silmissä isän tuiman katseen, nyt kun tarkemmin katsoi. Ainoa joka kovin kummastutti oli se, että kuka kumma oli yllyttänyt Sigurdrin surmaamaan hänet, Suuren Fafnirin. Sigurdr päätti olla mainitsematta Reginnistä mitään, joten hän vain sanoi:
"Mieli yllytti, auttoivat kädet ja mainio miekkani. Katsos, ei miehuutta osoita monikaan mies, jos on poikana täysin pystymätön"
"Jos olisit varttunut veljiesi luona, niin olisit nyt taistossa tuima ja varma. Mutta olet vanki ja sodassa viety. Kuten tiedät, sidotut säikkyvät aina", Fafnir nauroi.
Sigurdr suuttui moisista sanoista ja lausui:
"Sinä ivailet Fafnir! Vaikka olen kaukana kotoota, en silti ole vanki. Katso nyt! Aivan vapaasti täällä kuljen!"
"Rauhoitu nyt! Kuulet kaikissa sanoissa vihapuhetta, mutta kuule nyt totuutta: minun kultani ja kimaltavat aarteeni ovat sinulle surmaksi."
"Hah! Kaikki me kuolemme joskus, sen verran ole minäkin jo oppinut, eli turha pelotella moisella."
Fafnir huomasi Sigurdrin ivaavan häntä, joten hän päätti lausua muutaman viisauden, jotka saisivat Sigurdrin hämmentymään ja muutenkin hän oli kuolemassa, joten miksi viedä hyödyllistä tietoa mukanaan hautaan - vaikka vain varoitukseksi.
"Kuuntele nyt Sigurdr, Sigumundrin poika. Niemen edessä on nornan tuomio ja tyhmän houkkion turma. Jos tuuleen soudat, niin suistut veteen, tuomitulle tuhoksi ovat kaikki."
"Vai taas tätä peliä", ajatteli Sigurdr. Kiinnostuksesta hän päätti silti pelata mukana, eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka Fafnir olisikin oikeassa.
"Kerro, Fafnir, jonka viisaus on kuulu, joka paljon tiedät ja tunnet; keitä ovat nornat, jotka antavat avun ja auttavat ilmoille pojan?"
"Nooh, useanlaatuista lähtöä he ovat, eivätkä kaikki suinkaan ole samaa sukua. Osa heistä on aasa-syntyisiä, toiset haltia, jotkut ovat Dvalinnin tyttäriä."
Sigurdr huomasi, että käärmeasuinen Fafnir vastasi viisaasti ja päätti jatkaa. Hän vielä muisti, että lohikäärmeiden on sanottu pitävän siitä, että heidän viisauttaan tai kauneuttaan ylistetään.
"Mutta kerro, Fafnir, jonka viisaus on niin kovin kuulu, joka paljon tiedät ja tunnet ja jonka käärmeen muoto on suorastaan häikäisevän? häikäisevä, minkä niminen on saari, jossa sekoittavat verensä Surtr ja aasat yhteen?"
"Oskopnir se on ja siellä ottelevat kaikki jumalat keihäin. Sateenkaari särkyy, kun he ratsastavat siltaa ja hevoset uivat aalloissa?"
Fafnir vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja tuli hiljaisuus. Sitten yhtäkkiä hän alkoi puhumaan, kuin Sigurdr ei olisi lainkaan läsnä.
"Minulla oli kauhukypäräni ja kaikki pelkäsivät sitä. Kaikki se pelotti, kun makasin aarteitteni yllä. Uskoin, että voimassa olisin ylin, sama miten monta miestä näinkään. Kaikki olivat niin peloissaan."
"Ei kauhukypärä auta, kun tulee kiivas taistelu. Kun kohtaat useita, oivallat kyllä, että kukaan ei voi voittaa kaikkia."
"Mutta minä purskuin myrkkyä, kun makasin siellä isäni perinnön päällä, kuin kunnon käärmeen kuuluukin."
"Sinä loistava käärme sähisit hyvin ja näytit lujaa luontoa. Mutta yhä tuimemmaksi on tuleva mies, kun sellaista kypärää kantaa."
Tässä vaiheessa Fafnir heräsi ajatuksistaan ja muisti jälleen missä mennään.
"Nyt neuvon sinua, Sigurdr, jos neuvoani kuulet, kiiruhda kotiin, pois täältä! Kaikuva kultani ja kimaltavat aarteeni ovat sinulle surmaksi."
"Kiitos vain neuvosta, mutta en taida moiseen hölynpölyyn uskoa. Nyt minun on mentävä nummelle etsimään aarrettasi. Kamppaile, Fafnir, kuoleman kanssa, joudut Helin haltuun. Jää hyvästi!"
Yhtäkkiä Fafnir ymmärsi kuka oli kaiken takana. Hän huusi Sigurdrin perään viimeisillä voimillaan:
"Tiesin sen, se on Reginn! Reginn petti minut ja hän on vielä pettävä sinutkin, hän tuottaa kummankin surman!"
Ja toivoen, että joku olisi vielä näkemässä Fafnir soi itselleen dramaattisen kuoleman.
"Minä luulen, rakas Fafnir, että on nyt meidän lähtömme aika. Sigurdr, veit voiton minusta", hän kuiskasi.
© 1996-2004 Harmaasudet ry