Linnavuori - turvapaikka ja tukikohta (A 1/00)
Muinaislinnat ovat Suomen komeimpia muinaisjäännöksiä. Ne on tavallisesti tehty korkeille kallioille, joilla on mahdollisimman monta jyrkkää seinämää. Loiville rinteille on koottu kivistä perusta ja sen päälle rakennettu hirsinen varustus - joskus vallitus on ollut kaksinkertainenkin. On myös saari- ja soraharjulinnoja.
Muinaislinnoja on Suomessa tutkittu kohtalaisesti. Nykyisten rajojen sisällä tunnetaan varmasti 70 linnavuorta ja luovutetun Karjalan alueella 25 kappaletta. Näistä 95:stä on tutkittu kaivauksin 36. Tuskin mitään kiinteää muinaisjäännösryhmää on tutkittu yhtä kattavasti, vaikkakin kaivaukset käsittävät usein vain pienen osan alueesta. Linnavuorista tiedetään suhteellisen vähän - kirjallisuutta aiheesta on niukasti ja se on osittain hyvin vanhaa. Tutkittaessa löydöt ovat olleet usein vähäisiä tai olemattomia. Paljoa ei ole myöskään kiinnitetty huomiota alkuperäiseen muurin ja portin muotoon, tapaan, jolla linnaa puolustettiin, suojien ja asumusten luonteeseen, mahdollisiin vihollisiin joilta puolustauduttiin, organisaatioon, hallintoon ja ylläpitoon sekä erilaisiin kulttuurisiin vaikutteisiin.
Rakenne
Suomen linnavuoret ovat yleensä peruskallion päälle rakennettuja, mutta kaikkialla ei ole korkeita kallioisia kukkuloita, vaan on pitänyt tyytyä harjuihin ja saariin. Linnavuorten koko vaihtelee paljon - suureksi voidaan luokitella varustus joka on kooltaan noin hehtaarin. Suurin on Sääkmäen Rapola, joka kattaa yli viiden hehtaarin alueen. Pienin on taas Teponlinna Hauhossa jonka pinta-ala on vain 600m2. Suurin osa linnavuorista on 1000m2-9000m2 laajuisia.
Muurit sijaitsivat helppopääsyisten rinteiden yläpäässä - niitä ei välttämättä ollut linnan joka sivulla. Soraharjulinnat olivat ilmeisesti ympäröity kokonaan muurein. Joskus muureista ei ole lainkaan todisteita: muurit ovat voineet sortua ja tuhoutua, mutta on myös tapauksia, joissa voidaan väittää, että linnavuoren teko on jäänyt kesken tai se on tuhottu jo rautakaudella. Muurin rakenne määräytyi saatavilla olevista raaka-aineista. Peruskallion päälle rakennetuissa linnavuorissa ne ovat usein kivistä koottuja, mutta pienillä soraharjulinnoilla ne ovat olleet ilmeisesti puusta. Myös maavalleja tunnetaan. Linnavuorilla on nähtävissä vielä tänäkin päivänä kivisiä valleja. Kiviä ei ole muurattu, vaan ne on ladottu paikalleen ilman laastia. A. Tvauri väittää, että linnoitusten perusta olisi rakennettu hirsikehikoista jotka olisi täytetty kivillä ja/tai maalla ja tämän päällä olisi ollut puinen varustus. Tunnetaan myös linnavuoria joilla on ns. ulkovarustus eli kaksoismuuri: tämä ulkovarustus on ollut J. Voionmaan mukaan linnan ensimmäinen rakennusvaihe. Rintavarustukset on rakennettu tukeista.
Rakennuksista on vain vähän todisteita ja niitä on vaikeaa tulkita. Joitakin rakennusten perustoiksi tulkittavissa olevia kivirakenteita on löydetty. Tulisijan jäänteitä linnavuorilta on runsaasti. Joskus löytyy myös heittokivikasoja läheltä muureja. Kaivoista on todisteita vain muutamalta linnavuorelta. On myös linnavuoria, joilta ei ole löydetty mitään jäänteitä varustuksista - nämä ovat ehkä olleet luonnon muodostamia pakopaikkoja. Koska asutus sijaitsi kulkureittien varrella, ovat myös linnavuoret niiden varrella. Erämaavarustukset puolestaan ovat muinaisten kulkureittien varrella.
Kivikaudelta ristiretkiaikaan
Suomen muinaislinnoilla on ollut ihmisen aktiviteettia jo kivikaudelta lähtien. Kivikautista asutusta on ollut etenkin soraharjukukkuloilla. Vanhin lienee Hollolan Kapatuosian linnavuori, jolla on ollut asutusta jo nuoremmalla mesoliittisella kivikaudella. Ensimmäistä varsinaista muinaislinnojen rakennusvaihetta Suomessa on kuitenkin vasta nuorempi pronssikausi. Liedon Vanhalinnan varhaisin asutuskerros ajoittuu juuri tälle ajalle, siihen kuuluu myös ilmeisesti palanut hirsivarustus. Muita pronssikautisia linnavuoria ovat Laitilan Hautvuori ja Sauvon Lautkareen linnavuori. Nämä olivat luonteeltaan pikemminkin linnoitettuja asuinpaikkoja kuin sotilaskäyttöön tarkoitettuja linnakkeita. Keramiikan ja pronssikautisen kumpuhautojen, joita ei linnoitusten läheisyydestä tunneta, perusteella näyttäisi siltä, että nämä rakennettiin suojaamaan sisämaan kulttuurin väestöä rannikon germaanisvaikutteiselta väestöltä. Linnojen tausta tulee ilmeisesti Virosta, josta tunnetaan monia pronssikautisia linnoituksia. Sitä, tuliko vaara juuri lännestä Itämereltä, on vaikea lähteä spekuloimaan, mutta nuoremman pronssikauden rauhattomuudesta nämä linnat varmastikin kertovat.
Pronssikauden jälkeen linnoista luovuttiin Suomessa, tosin Sauvon Lautkareen käyttö jatkui esiroomalaiselle rautakaudelle asti. Myös muualla Itämeren piirissä linnavuorien käytössä elettiin hiljaiseloa, kunnes kansainvaelluskaudella niitä alettiin jälleen rakentaa. Suomessa linnoja rakennettiin vasta merovingiaikana (n.600-800 jaa). Esinelöytöjen perusteella merovingiajan linnoja olisivat Harolan linnaluoto, Euran Kauttua, Sääksmäen Rapola, Hattulan Tenhola, Hollolan Kapatuosia ja Käkisalmen Vanhalinna. Viikinkiaika (800-1100 jaa) oli kuitenkin aktiivisinta linnavuorten varustamisaikaa. Tällöin rakennettiin Suomeen kymmeniä linnoituksia suojaamaan kyliä. Asutuksen levitessä syntyi myös erämaahan kulkureittien varteen muutama linna. Muutamat linnavuoret säilyivät käytössä merovingiajalta aina ristiretkiajalle, mutta suurimmassa osassa ne olivat käytössä vain jonkin aikaa. Suuressa osassa tapauksissa on jatkuvuutta viikinkiajalta ristiretkiaikaan. Ruotsalaisvalloituksen jälkeen linnavuoret näyttäisivät jääneen pois käytöstä puolustuksen vastuun siirryttyä ruotsalaisille. Tällöin syntyivät ensimmäiset Suomen kivilinnat.
Sijainti
Linnavuorten sijainnin saneli ennen kaikkea luonnonolosuhteiltaan sopiva paikka. Ei ainoastaan puolustettavan paikan sijainti, vaan myös yhteisön koko vaikutti linnavuoren kokoon ja rakenteeseen. Se ei saanut olla liian suuri ja vaikeasti puolustettava eikä vaatia liikaa työpanosta ihmisiltä, jotka sen rakensivat. Paikat, jotka sopivat linnavuoren rakentamiseen, eivät välttämättä löytyneet aivan kylän vierestä, vaan niitä oli haettava kilometrienkin päästä. Linnat vaativat myös puun lisäksi kohtalaisen määrän kiviä ja/tai maata, joita oli saatava lähistöltä.
Suomessa linnavuoret eivät olleet kaupan ja käsityön keskuksia (poikkeuksena Tiuri ja Käkisalmen Vanhalinna). Kaivauksissa on kuitenkin paljastunut useilta linnavuorilta jälkiä pajoista, ahjoista, sepän työkaluista, raakametallista ja kuonasta. Kolmeltatoista linnavuorelta on selviä todisteita taonnasta ja valannasta. Näiltä löytyi myös paljon vioittuneita metalliesineitä, jotka on ilmeisesti tarkoitettu uudelleenkäytettäväksi. Ehkäpä pajat olivat niin tärkeitä, että niitä haluttiin perustaa myös suojaan linnoihin - tarvitsivathan puolustajat paikan, jossa korjata aseita ja varusteita piirityksen aikana. Suurin osa löydetyistä esineistä liittyy kuitenkin rakennuksiin ja jokapäiväiseen elämiseen: keramiikkaa, työkaluja, pikkuesineitä, miesten ja naisten koruja ja tietenkin aseita on runsaasti. Yllättäen myös hevosiin liittyviä varusteita on löytynyt jonkin verran.
Pakopaikka hyökkääjiltä
Rautakauden ajan sotilasoperaatiot Suomessa voi karkeasti jakaa hyökkäyksiin ja puolustusoperaatioihin. Linnavuoret lokeroidaan helposti vain puolustuksellisiksi, mutta niiden merkitystä joukkojen kokoontumispaikkana ei pidä unohtaa. Sodankäynnissä johtohenkilö keräsi ympärilleen joukon sotureita, joiden tarkoitus oli lähteä hankkimaan saalista ja mainetta. Sodankäynnin tulkitseminen rautakauden lopulla on vaikeaa, koska siitä ei ole juuri kirjoitettuja lähteitä ja materiaaliset löydöt ovat vähäisiä. Saagoissa ja riimukivissä on kuitenkin mainintoja aiheesta. Aseet ja varustukset todistavat selvästi, että Suomessa sodittiin kyseisenä aikana. Varsinkin viikingit olivat jatkuva uhka, mutta varmasti esiintyi myös suomalaisten sisäisiä, ehkä jopa maakuntien välisiä taisteluita. Suomessa viikingeillä ei ollut valloitusaikeita eikä heidän kolonioistaan ole todisteita. Vasta ristiretkiajalla ruotsalaisten mielenkiinto heräsi Suomen valloittamiseksi.
Linnavuoret ovat selvästi pienen paikallisen yhteisön rakentamia. Hämeestä on kuitenkin todisteita maakunnallisesta organisaatiosta, johon kuuluivat kylien väliset tuli- ja savumerkit ja Rapolan suuri linna, jonka on arveltu olevan Hämeen keskuslinna. Linnavuori oli pakopaikka, johon paettiin turvattomasta kylästä. On myös olemassa selviä pakolinnoja, joiden läheisyydessä ei ole rautakautista asutusta. On myös esitetty, että linnat olisivat olleet vain sotureille tarkoitettuja turvapaikkoja, joista johdettiin puolustusta. Muu väestö olisi paennut karjan ja liikuteltavan omaisuuden kanssa metsiin, saariin ja soille suojaan - tätä keinoa on käytetty Suomessa vielä historiallisellakin ajalla, ns. piilo- tai pakopirttejä tunnetaan kirjoitetuistakin lähteistä.
Koska hyökkäysten tarkoituksena oli ryöstää ja hävittää niin suuressa mittakaavassa kuin mahdollista, on ollut järkevää hajauttaa varastot, omaisuus ja karja useaan eri kohteeseen. Linnavuori on voinut olla yksi tällainen varasto. Hyökkäyksen aikana myös vihollinen keskitti joukkoja linnavuorten läheisyyteen, kun niitä piiritettiin. Samaan aikaan lähetettiin partioita ryöstelemään lähiseutua. Saatettiin kenties piirittää myös useaa linnavuorta yhtäaikaa, varsinkin tiheästi asutetuilla seuduilla, joissa linnavuoret olivat varsin lähekkäin (kuten esim. nykyisen Hämeenlinnan seudulla). Kaukana asutuksesta sijaitsevat linnavuoret ovat ilmeisesti kulkureittien varteen rakennettuja tukikohtia, joista häirittiin vihollisen liikkumista, ennen kaikkea perääntymistä. Myös linnoittamattomia helposti puolustettavia kukkuloita käytettiin tähän tarkoitukseen. Puolustajat saattoivat jakaa joukkonsa useaan eri linnavuoreen ja häiritä vihollista aktiivisesti paeten aina tarpeen tullen suojaan. Noin puolet Suomen linnavuorista sijaitsee syrjässä, mutta kulkureittien varrella.
Historiallisissa lähteissä on mainintoja retkistä joiden tarkoituksen oli juuri hävittää, ryöstää ja ottaa panttivankeja. Tällä heikennettiin vihollista ja näin epäsuorasti vahvistettiin omaa turvallisuutta. Karjalalaisten ja novrogodilaisten retket Hämeeseen olivat juuri tällaisia. Nämä retket ajoitettiin talveen, koska silloin oli miehiä, liikkuminen oli helppoa ja vihollisen keräämät talvivarastot houkuttelivat. Toinen suosittu aika oli varhaissyksy sadonkorjuun jälkeen. Viikingit retkeilivät taas sulien vesien aikaan, koska heidän oli purjehdittava Suomeen.
Linnoitukset sopisivat myös hyökkäyksellisiin toimiin, varsinkin ne, jotka ovat vesi- ja tieyhteyksien varrella tai rajojen läheisyydessä. Nämä paikat olisivat voineet toimia sillanpääasemina ja joukkojen kerääntymispaikkoina hyökkäyksen alkuvaiheessa ja perääntymisessä ne olisivat olleet ensimmäisiä turvallisia lepopaikkoja. Jotkut linnavuoret Hämeen ja Savon rajalla ja näiden maakuntien erämaissa ovat ilmeisesti juuri tällaisia. Hämäläisten ja karjalaisten sotaisista suhteista rautakauden lopulla on muitakin todisteita.
Yhteistyö on voimaa
Linnavuoret ovat keskeinen osa muinaista yhteiskuntaa Suomessa. Ne ovat todiste sosiaalisesta organisaatiosta ja yhteistyöstä ulkoisen uhan edessä. On selvää, että yhteisön kasvaessa pysyvän puolustussysteemin rakentaminen yhteistyöllä oli välttämätöntä. On myös otettava huomioon koko heimoa tai maakuntaa koskeva signaalijärjestelmä, joka kertoo laajamittaisesta yhteistyöstä.
Suomen linnavuorten sijainti seuraa melko tarkasti asutusta, vaikka poikkeuksiakin on. Linnavuoria on etenkin Uudellamaalla, Hämeessä, Savossa ja Karjalassa. Muinaismaakuntien rajojen ulkopuolelta niitä ei tunneta ja Lapista ja Pohjanmaalta ne puuttuvat kokonaan. Ahvenanmaalla, Uudellamaalla ja Vakka-Suomessa linnavuoret ovat asutuksen läheisyydessä, joten niiden voidaan katsoa olevan rakennettu paikallisen väestön suojaksi. Hämeessä, Päijät-Hämeessä ja Savossa on linnavuoria, jotka vartioivat erämaan kulkureittejä. Näiden voidaan väittää olleen sotureille tarkoitettuja tukikohtia ja liittyvän erämaista käytyyn kilpailuun, joka johti hämäläisten ja karjalalaisten välisiin kahakoihin.
Linnavuoret ovat olleet alhaisen paikallisen tason organisaation tulos. Tallgren tutki nimistön perusteella rautakautisia kyliä ja havaitsi niiden muodostavan ryhmiä, pitäjiä, joilla oli mm. uskonnollisia paikkoja. Kustaa Vilkuna määritti nämä taas kihlakunniksi, joilla olisi ollut oma linnavuori. Seppo Suvanto on tutkinut vanhoja pitäjiä kirkon takavarikoiman omaisuuden kautta ja määrittää pitäjän alueeksi, jolla on linnavuoren lisäksi kalmisto, kulttikeskus ja merkkejä päälliköiden tiluksista. Taavitsainen on päätellyt pitäjiä olevan erilaisia eri tarkoituksiin: muinaispitäjiä, kirkollisia pitäjiä ja veropitäjiä. Hän väittää myös, että tosiasiassa Suomessa ei ollut hyvin organisoitua yhteiskuntaa, vaan pitäjäjärjestelmä oli muuttuva ja hajautunut.
Linnavuoret sijaitsivat myös joskus vanhojen maarajojen reunamilla tai kokonaan niiden ulkopuolella, joten pitäjäsysteemi ei voinut aina olla rakentamisen perusta. Linnavuorten rakennus hoitui joukolta miehiä, jotka muodostivat ryhmän, jonka ainoana tarkoituksena oli rakentaa linna, ja johon valittiin "kuningas" eli johtaja. Tällaisesta järjestelmästä on mainintoja kansatieteellisissä lähteissä. Yhtiö hajosi heti linnan valmistuttua, huoltaminen ja kunnostus hoitui samalla systeemillä, joten ylläpitoon ei tarvittu jatkuvaa miehitystä. Puolustauduttaessa viholliselta saatettiin perustaa kylien kesken samanlaisia ryhmiä ja tilanteen rauhoituttua joukko hajosi.
Monikäyttöinen linnoitus
Muinaiset maakunnat olivat muodostumassa rautakauden loppupuolella. Varsinkin Hämeessä on linnavuorten havaittu muodostavan yhtenäisiä ketjuja ja näiden välillä tiedetään olleen signaalisysteemi. On myös arveltu, että Rapolan linna olisi ollut joukkojen kokoontumispaikka ja Hämeen keskuslinna. Sitä, onko linnan johtaja ollut Hämeen sotureiden johtaja, on vaikea lähteä spekuloimaan. Taavitsaisen mukaan todisteita pysyvästä rautakautisesta ylimysluokasta ei ole ja sana "kuningas" on merkinnyt vain joukon väliaikaista johtajaa. Rapolan rakentaminen on vaatinut kokoonsa nähden verrattain vähän työvoimaa. Kirjallisissa lähteissä on todettu, että esimerkiksi Viron rautakautiset linnoitukset ovat syntyneet nopeastikin muutamalta sadalta mieheltä. Jos näin on, on Rapola saatettu rakentaa yhden kesän aikana Hämeestä kerätyn miesjoukon työpanoksella. Lähistöllä ei ole myöskään muita sopivia paikkoja, joten linnavuoresta on ehkä siksi tullut niin suuri. Rapola on myös niin iso, että sitä on saatettu käyttää juuri väestön pakopaikkana. Siellä on vettä ja se on ollut hyvä laidun kesäisin - linnoitus on ollut monikäyttöinen. Keskuslinna ja suojapaikka -hypoteesia vastaan puhuu kuitenkin se tosiasia, että lähimmät muinaislinnat ovat Tyrvännössä, Lempäälässä ja Hauholla. Koska hyökkäykset tulivat yllätyksenä, oli käytännöllisempää rakentaa linnavuoria tiheään. Koska Hämeessä oli laajamittaista yhteistyötä, on arveltu, että poliittinen johto olisi sijainnut Rapolassa.
Kirjoittanut:
Mika Pekonen
Lähteet:
Kalevalaseuran vuosikirja 1949: Linna. Porvoo.
Luoto Jukka 1984: Liedon Vanhalinnan mäkilinna. Helsinki.
Pohjakallio Lauri 1973: Suomen, erikoisesti Lounais-Suomen muinaislinnoista. Laudaturtyö
Taavitsainen J-P 1990: Ancient hillforts of Finland. Helsinki.
Tietokantaan syöttänyt:
© 1996-2004 Harmaasudet ry