Lauluhäät (A 4/99)

Tapakulttuuri ja muut henkisen kulttuurin ilmiöt lienevät heikoiten palautettavissa arkeologisesta aineistosta, ehkä hautojen antamia viitteitä lukuun ottamatta. Suomen viikinkiaika on lähdeaineistossaan häiden suhteen skandinaavista köyhempi, sikäläisissä saagoissa kun on mm. kihlauksista ja häistä monia kuvauksia. Suomalaisen häätutkimuksen pelastus on kuitenkin monessa suhteessa laaja runoarkistomme. Vaikka tämä aineisto onkin koottu 1800-luvulla, voidaan siitä erottaa kylähääperinteen lisäksi sukuhääperinne joka oli juuri runojen kokoamishetkellä poistunut käytöstä syrjäisimmiltäkin seuduilta.

Sukukeskeinen asumusmuoto säilyi Karjalan syrjäseuduilla varsin pitkään, samoin sen mukaiset häät. Tämän kerrostuman häärunoissa on usein vanhakantaisia, eräkulttuuriin viittaavia ilmaisuja jotka osaltaan antavat olettaa runojen olevan iäkkäitä. Sukuhäiden keskeisenä teemana on morsiamen siirtäminen suvusta toiseen ja häiden keskeisinä toimijoina ovat kahden suvun edustajat. Tämäntyyppiset häät lienevät olleet aikoinaan käytössä koko Suomessa. Pääpiirteiltään samanlainen kaava on ollut käytössä hyvin laajalti, myös Skandinaviassa.

Seuraava esitys pohjautuu siis etupäässä vienankarjalaisiin 1800-luvun häärunoihin. Vaikka olenkin ottanut mukaan joitain mielenkiintoisia, mielestäni tapaan liittyvää ajattelua valottavia yksityiskohtia, kuten naisen nimityksen muuttumisen häiden kuluessa, tulee tietysti koko mallia pitää esihistoriallisesta näkökulmasta luonnoksenomaisena. Tunnelman luomiseksi olen liittänyt mukaan otteita muutamista häärunoista. Tässä yhteydessä tuskin lienee tarkoituksenmukaista julkaista niitä tätä enempää. Kokonaisuudessaan ja viitteineen nämä runot löytyvät Matti Sarmelan teoksesta Pohjolan häät. Sarmela esittelee kirjassaan mainiosti monien lähikulttuurien hääperinteitä. Asiasta kiinnostuneelle tämä onkin tutustumisen arvoinen, mainio ja selkeä kirja.

Kosinta

Kosinta oli sukujen välinen, lyhyempi tai pidempi neuvottelutilaisuus. Sukua ovat tilaisuudessa edustaneet mahdollisimman arvovaltaiset henkilöt. Koska neuvottelijoiden tulisi olla samanarvoisia, on sulhasen puolelta ensimmäinen ongelma voinut tulla eteen jo puhemiehen valinnassa: huonon miehen laittaminen neuvottelupöytään on luonnollisesti katsottu toisen osapuolen loukkaukseksi. Jos sukujen välillä oli aikaisemmin solmittu liittoja, näiden osapuolet ovat olleet luonnollisesti hyviä välittäjiä. Häissä sulhasen seuralaiseksi ja morsiamen vastaanottajaksi sulhasen puolelta on voitu myös valita tällaisia henkilöitä. Useimmiten tosin sulhasen avustaja on ollut tämän vanhempi veli, morsiamella taas on ollut omat avustajansa morsiustalossa (kaaso) sekä sulhasen kotona (saajannainen). Jälkimmäinen on voinut olla esim. sulhasen täti tai vanhempi sisar.

Monien pohjoisten eräkulttuurien piirissä on puhemies esittänyt kosinnan kiertoilmaisulla. Kosioväen taloon saapuessa hän on voinut vaikkapa selittää heidän seuranneen riistan jälkiä taloon. Morsiamen perheen myöntyväisyyttä on voitu varovasti tiedustella tarjoamalla jotain: saamelaisten parissa on esimerkiksi voitu tarjota piippua, kahvia tai viinaa; se joka on ottanut on ollut myöntyväinen liittoon. Monin paikoin tytöt on piilotettu kosijaväen saapuessa ja esim. kosintaan on voitu vastata myöntävästi vasta toisella tai kolmannella kerralla, vaikka liittoon oltaisiinkin oltu suostuvaisia. Samanlaista ilkikurista vastahankaisuutta voi tavoittaa myös kalevalaisista kosintakuvauksista. Ehkäpä samantyylisiä tapoja on ollut käytössä suomalaisessakin eräkulttuurissa.

Myöhemmässä kansanperinteessä on kihlaus voitu jo sellaisenaan katsoa sitovaksi avioliittosopimukseksi ja parilla on ollut siihen liittyvät oikeudet: lapsen tekoon voitiin ryhtyä saman tien. Liiton virallinen vahvistaminen, ns. kädenisku ja pantin asettaminen, onkin voitu olosuhteista riippuen suorittaa jo kihlauksen yhteydessä tai vasta myöhemmin.

Hääkaava on riippunut paljolti tilanteesta. Jos sulhasen kotiin on ollut pitkä matka, on morsian voitu tuoda jo kosintamatkalta kotiin. Useimmiten kuitenkin morsian on haettu myöhemmin. Kosinnan jälkeen morsiamen suku on voinut ottaa selvää sulhasen suvusta ja esimerkiksi käydä katsomassa tämän kotia. Jos kosinta suoritettiin puhemiehen välityksellä, morsiamen suku saattoi nähdä sulhasen vasta tällä matkalla. Ja jos morsian ei ollut kodinkatsontamatkalla mukana, on pari voinut tavata toisensa vasta morsianta sulhasen kotiin tuotaessa. Mahdollisuudet tällaisiin sokko-avioliittoihin ovat luultavasti vanhassa suomalaisessakin yhteisössä olleet suvun roolin ollessa keskeisellä sijalla avioliittojen sopimisessa.

Antilaan haku

Ensimmäiset varsinaiset häärunot liittyvät sulhasen lähtövalmisteluihin. Sulhassaunaan ovat liittyneet kyly- ja pukeutumisvirret. Antilaan valmistautumislauluja ei vanhakantaisemmista runoista löydy, runoista tuttu neitsytkyly lienee kyläyhteisöllistä ikäryhmäperinnettä. Kuitenkaan ajatus morsiamen saunaillasta ei tunnu vieraalta ottaen huomioon saunan keskeisyyden muihin suomalaisiin siirtymiin, syntymään ja kuolemaan, liittyvissä riiteissä. Sulhasen lähtiessä matkaan on lausuttu suojelevat varaussanat, jotka ovat ilmeistä eräkauden kerrostumaa.

Oi emoni, kantajani!
Lämmitä saloa sauna
pian pirtti riuvahuta
pikkusilla puuhusilla
hienosilla halkosilla
Laai piimäistä poroa
ytelmöistä saippuata,
millä sulhon päätä pestä.

Oi emoni kantajani!
Heitämmä lapsuus lautsan päähän
huimuus hurstin helman alle
pennusaika penkin päähän.

Sulhasväen vastaanotto on tapahtunut pihalla. Tähänkin on liittynyt omat laulunsa: antilaan äiti on tiedustellut, mitä väkeä tulee ja missä on sulhanen. Vanhempaa kantaa edustaa yksinkertaiseen runomuotoon riimitelty kuvaus sulhasen saapumisesta jalan tai veneellä. Sisäänastumiskehoituksen jälkeen antilaan äiti on pyytänyt tuohusta katsoakseen tulevan vävyn silmät. Tämä on tulkittu maagiseksikin riitiksi, joskin lienee ymmärrettävää jos anoppi on halunnut tarkistaa vävynsä valon kanssa.

Antilaan äiti:
Kenenpä väki tulee?
Vävyni väki tulee!
Ei ole vävy eillimmäinen
eikä vävy jälkimmäinen
vävy on keskellä väkeä.
Vävy on mustalla orolla


Sulhasväki:
Ei sovi vävy tupahan
ilman orren ottamatta
kamanan korottamatta.
Vävy on päätään pitempi
korvallistaan korkeampi.

Antilaan äiti:
Piikaseni, pienueni
orjani alinomani!
Tuo sie tulta tuohisella
tempoapas tervasella,
jotta näen vävyni silmät:
sinisetkö vai punaset
vaiko vaahen valkuet?

Antilaan luovutuksen ensimmäinen osa on ollut katsotus, jossa sulhasen suvun edustajat ovat hyväksyneet morsiamen. Tämän jälkeen on seurannut liiton virallinen vahvistaminen, kihlonta, kädenisku ja kokkovirsi. Kihlan eli pantin luovuttaminen sekä kädenisku tavataan skandinaavisesta ja germaanisesta esikristillisestä perinteestä. Kädenisku on ollut nimensä mukainen toimi morsiamen isän ja sulhasen tai puhemiehen välillä. Tähän yhteyteen liittyvä kokkovirsi viljelee taas metsästyskuvia, se kuvaa taivaalla kaartelevaa kotkaa joka iskee sorsaparvesta parhaan. Tätä on voinut seurata kysymys sulhaselle, miten tämä löysi neidon: tämäkin runo sisältää erämieshenkistä jäljityskuvausta. Näiden jälkeen on seurannut vajehus, jossa on vaihdettu sukujen vastavuoroiset lahjat. Tällä on vahvistettu uusi sukulaisuusside, johon kaikki asianomaiset ovat sitoutuneet vastaanottamalla toisen osapuolen lahjat. Lahjat ovat voineet olla vaatteita, jolloin naisten, kaason ja saajannaisen, on ollut luonnollista jakaa ne.

Tämän jälkeen antilas on puettu naidun naisen tavoin. Tämä on ollut luovutusseremonian huippukohta. Tätä onkin voitu asiaankuuluvasti pitkittää mm. pitkillä pukemisvirsillä, jotka ovat voineet olla vuorolaulua talonväen ja sulhasen välillä.

Varsinainen luovutus on tapahtunut ulkona, puolueettomalla maaperällä. Luovutukseen on kuulunut avioehtojen asetus. Tällä on siirretty vastuu antilaasta sulhasen suvulle ja samalla muistutettu oikeudesta palata kotiin, jos vaimoa kohdellaan huonosti. Luovutusvirteen on ilmeisesti kuulunut myös verikoston asetussanat: antilaalla on veljiä jotka ovat valmiit kostamaan hänet. Luovutuksen jälkeen, siirron ajan, on antilasta kutsuttu morsiameksi.

Elköäs te meiän kanasta,
elköäs te suolle viekö!
Vieköäs te meiän kanani
vieköä viljamättähälle
viljapurnun purkajaksi
suuren leivän leipojaksi
taikinan taputtajaksi!

Elköäs te meiän kanasta
itketelkö ikkunassa
vajan päissä vangutelko!
Elköäs peätä kavottako!

Viel on viisi veijuoni
seitsemän emoni lasta
neijen immet itkemähä
neijen jälet noutamaha
neijen polut polkemaha.
On meillä orot mokomat
suvikunnat sunkunvarsat.

Neijen on immet itkeminen,
neijen jälet on noutaminen,
neijen polut polkeminen.

Tämän jälkeen on lähdetty juohtomatkalle sulhasen kotiin. Morsiamen mukaan on lähtenyt morsimen suvun edustajisto, nuodeväki, joka on toiminut morsiamen suvun edustajana sulhasen kodissa. Paluumatkankin alkaessa on voitu lukea suojaavat varaussanat; vanhoissa eräkauden häissä magia on saattanut rajoittua lähtöriitteihin. Vasta myöhemmin häihin on kasautunut karjalaista tietäjäperinnettä.

Sulhasen kotona

Kylä vuotti uutta kuuta  
miero päivän nousentoa,
miepä vuoti veijuani
veijuani, minjoani.
Eipä veno tyhjin tullut
eipä veno jouten juossut.

On mitä venon vetöä
tervarinnan riuotella
kuusikoaren kuplatella.
Nuoret souti, airot notku
teljot tetrenä kukerti
nenä joiku joutsenena
hangat hanhena hatsatti
perä kroatsku koarnehina.

Saapuvaa hääseuruetta tervehdittiin lauluin. Morsianta on kehotettu astumaan sisään, missä huntu on poistettu ja on suoritettu morsiamen katsotus: hakumatkalle osallistumattomatkin suvun jäsenet ovat nyt hyväksyneet morsiamen. Tämän jälkeen on siirrytty hääaterialle, jossa on kuvastunut liiton osapuolten yhteys. Myöhemmän perinteen mukaan sulhanen ja morsian ovat voineet käyttää aterialla samaa lusikkaa - sehän on ollut ainut henkilökohtainen ruokailuväline. Pitoihin on liittynyt monenlaisia opetus-, varoitus-, pilkka- ja ylistyslauluja, joista monet ovat kuitenkin myöhäisempää perua. Kenties tässä yhteydessä olisi kuitenkin voinut olla esim. sukujen välinen kilpalaulanta, jossa molemmat puolet puolustivat omaa edustajaansa liitossa.

Sulhasen sisar morsiamelle:
Elä ole, minjä, milläskänä
veijon tuoma, elä tuoksehkana!
Miehen sait metsällä käyjän
uron korven kolkuttajan
ei sen koirat koissa maata
pennut pehkussa levätä.

Aivoin aikaa huomenessa
nousee nuotiotulilta
havu päänsä harjaelee
kaste päänsä kastelee
varvat vartalon sukii.

Lauluhäät ovat kenties loppuneet pitoihin. Karjalaisesta perinteestä löytyneet vuoteeseenvientimenot lienevät venäläistä lainaa. Tosin esim. vanhassa skandinaavisessa perinteessä vuoteeseenvienti ja hääyön jälkeisenä aamuna luovutettava huomenlahja ovat olleet keskeinen osa hääseremoniaa. Julkisen vuoteeseenviennin takana saattaa olla jo kristillinenkin avioliittokäsitys, huomenlahja ja huomentuoppi sen sijaan saattavat tapoina liittyä sukujenvälisiin sopimuslahjoihin. Tätä varhaisempaa muotoa edustanevat sukulaisten häiden aikana nuorelleparille lupaamat lahjat.

Häiden jälkeen on naisesta tullut nuorikko. Nuorikosta varsinaiseksi aviovaimoksi siirtymiseen on eri alueilla ollut erilaisia tapoja. Nuorikkous on voinut loppua vuoden päästä, joissain yhteyksissä on naidun naisen päähine voitu laittaa vasta tällöin. Siirtymän merkkinä on voinut olla myös ensimmäisen lapsen saaminen - ja hyvä vaimohan on ajoittanut synnytyksen niin ettei se ole ajoittunut kiireisimpiin työaikoihin, heinän- tai elonkorjuuseen.

Tomi Letonsaari

Julkaistu Harmaasusien Airuen numerossa 4/1999.

Lähteet:
Sarmela, Matti (toim). Pohjolan häät. 1981. Vaasa: SKS.

sekä Arjavirta, Annukka. 1999. Helsingin sanomien kuukausiliite (tammikuu). Kyyhky kaipaa kotiin.
Asplund, Anneli ja Hako, Martti (toim.): 1981. Kansanmusiikki. Vaasa. SKS:n toimituksia 366.
Cistov, K. V. 1981. Pohjoisvenäläiset häät. Suomennos Pekka Häkämies. Pohjolan häät. Vaasa: SKS. Haavio, Martti. 1950. Väinämöinen, suomalaisten runojen keskushahmo. Porvoo. WSOY.
Haavio, Martti. 1967. Suomalainen mytologia. Porvoo. WSOY.
Harva, Uno 1941. Naimatapojemme historiaa. Kalevalaseuran vuosikirja 20-21. Porvoo: WSOY
Honko, Lauri. 1981. Uskontotieteen näkökulmia. 2. Painos. Juva: WSOY.
Huurre, Matti. 1995. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. 5. uudistettu painos. Keuruu: Otava.
Kjellström, Rolf. 1981. Saamelaisten kosinta ja häät. Suomennos Maija Hirvonen. Pohjolan häät.
Laaksonen - Pärssinen - Sillanpää (toim.). 1984. Suomen historia. Suomen historia I. Weilin+Göös.
Lukkarinen, J. 1933. Suomalaisten naimatapoja. Aineksia suomalaisten kansojen avioliiton historiaan. Helsinki: SKS:n toimituksia 186.
Ojajärvi, Aulis. 1959. Morsiussauna. Kalevalaseuran vuosikirja 39. Helsinki: WSOY.
Sarmela, Matti. 1981. Suomalaiset häät. Pohjolan häät. Vaasa: SKS.
SKVR. Suomen Kansan Vanhat Runot I-XIV. Helsinki 1908-1948.
Vilkuna, Kustaa 1973. Heimo, heimokansa ja heimokunta. Kalevalaseuran vuosikirja 53. WSOY.
Vilkuna, Kustaa 1973. Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kolmas, lisätty painos. Keuruu: Otava.
Vilkuna, Kustaa 1989. Tavan takaa. Kansatieteellisiä tutkimuksia tapojemme historiasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos. Tutkimuksia 24.
Virtanen, E. A. Kansatieteen ongelmia. Tutkielmia kansatieteen alalta. Toim. Toivo Vuorela. SKS. 1958.

Tuntematon, 30.8.2000