Lapsuus talonpoikaisyhteiskunnassa
Lasten elämästä Suomessa esihistoriallisena aikana ei ole säilynyt kirjallista tietoa, ja arkeologiset löydötkin valaisevat asiaa vain niukasti. Enimmät johtopäätökset menneiden vuosisatojen lasten elämästä on siten jouduttu tekemään kansanrunouden ja muun kansanperinteen sekä kansatieteen avulla. Tutkimusaineisto on suurimmalta osin kerätty aikaisintaan 1800-luvulla, joten siitä ei voida tehdä kovin luotettavia johtopäätöksiä edeltävien vuosisatojen suhteen. Kansanperinteessä säilyneiden esikristillisten ainesten perusteella voidaan kuitenkin yrittää luoda jonkinlaista kuvaa esihistoriallisella ajalla, varsinkin kun otetaan huomioon perinteisen talonpoikaisyhteiskunnan vanhoillisuus ja hidas muuttuminen.
Perinteisessä maalaisyhteiskunnassa raskaus oli hedelmällisessä iässä olevan naisen normaalitila. Kun ehkäisyvälineitä ei tunnettu, nainen saattoi olla elämänsä aikana raskaana yli kymmenenkin kertaa. Pitkät imetysajat kuitenkin venyttivät raskauksien väliä niin, että lapsia syntyi ehkä parin-kolmen vuoden välein. Suuren lapsikuolleisuuden vuoksi perheet eivät kuitenkaan olleet paljon nykyistä suurempia: rautakauden lopulla on arvioitu talossa asuneen keskimäärin kuutisen henkeä. Äitien heikko ravitsemustila ja raskas ruumiillinen työ lisäsivät lisäksi keskenmenojen riskiä.
Omat lapset muodostivat maatalousyhteisössä vanhempiensa ainoan sosiaaliturvan. Lapset myös turvasivat talon ja suvun jatkuvuuden. Lapsettomuus oli siksi perheelle onnettomuus, ja siihen pyrittiin yleensä löytämään syy ja sitä kautta myös parannuskeino. Yleensä syyn katsottiin olevan naisessa, joka oli päästänyt vihamiehen katsomaan itseään pahalla silmällä tai muuten pilannut hedelmällisyytensä. Kateellinen naapuri saattoi viedä lapsionnen paitsi katsomalla pahalla silmällä, myös vaikkapa piilottamalla aviovuoteeseen käärmeenpään. Myös sitä, että perheeseen ei syntynyt poikaa, pidettiin suurena onnettomuutena, ja asiantilaa yritettiin korjata monenlaisin keinoin; muun muassa ryhtymällä lapsentekoon erilaisin miehisin työkaluin varustautuneena.
Hedelmöitys oli ihmisille pitkään mysteeri, ja uskottiin, että lapsen alkuun saattamiseksi tarvittiin aina yliluonnollisten voimien sekaantumista asiaan. Vielä 1600-luvulla käräjillä käsiteltiin oikeusjuttuja, joissa naiset väittivät kyykäärmettä tai pirua lastensa isäksi. Metsästys ja teurastus sekä vainajan läheisyydessä oleskelu olivat naisille tabuja, koska kuolleen hengen uskottiin voivan siirtyä heidän kohtuihinsa. Niinpä lapsen katsottiin olevan eräänlaisessa epäihmisyyden tilassa ennen syntymäänsä ja vielä sen jälkeenkin aina ensimmäisen hampaan puhkeamiseen ja nimenantoon, kristillisenä aikana kasteeseen asti. Maahisten, pirun ja metsäneläinten, jotka olivat näin osallisina lapsen sikiämisessä, uskottiin myös haluavan omansa takaisin ja yrittävän viedä lapsen vaikka kohdusta. Kun raskaana oleva nainen oli lisäksi altis pahalle silmälle, oli hänen turvallisinta pysytellä kotipiirissä ja yrittää salata tilansa mahdollisimman pitkään.
Syntymä
Synnytyksen aikana naisen uskottiin olevan alttiina monenlaisille pahoille voimille, joten synnytys koetettiin salata mahdollisimman pitkään etenkin vierailta. Niinpä naiset työskentelivät tavalliseen tapaan viimeiseen asti. Itse synnytys tapahtui tavallisimmin navetassa, erityisesti lammaskarsinassa, tai saunassa. Navetassa synnyttämisen etuja olivat maagisten seikkojen ohella eläinten tuottama lämpö ja jälkeisten helppo hävitys, niiden kun ei haluttu joutuvan vihamiesten käsiin. Kuitenkin myös navetassa synnyttäneet naiset viettivät ensimmäiset päivät vastasyntyneen kanssa saunassa.
Synnytyksessä auttoivat vanhemmat apuvaimot, joita kutsuttiin paapoiksi, paarmuskoiksi tai pirttimuoreiksi. Isän läsnäoloa synnytyksessä ei yleensä pidetty suotavana, mutta joskus häntä tarvittiin auttamaan synnyttäjän pitelyssä ja riiputtamisessa, jos lapsi ei ottanut tullakseen. Synnytystuskia pyrittiin lievittämään myös avaamalla kaikki vyöt, palmikot ja haat, jotka maagisessakin mielessä sitoivat naista. Myös löylyn lämmön uskottiin helpottavan synnytystä. Keskiajalla turvauduttiin usein neitsyt Marian apuun:
Neitsyt Maaria emonen /
puhdas muori muotokaunis /
tule saunahan sala'a /
piilten piinahuonehesen /
ilman uksen ulvomatta /
saranan narajamatta! /
Löyly saunan sammalihin, /
kivut kiukahan rakohon!
Synnytyshetken tapahtumista pyrittiin ennustamaan lapsen tulevaisuutta. Mikäli lapsen kädet olivat muuta ruumista valkeammat, hänellä sanottiin olevan kalmankintaat, eikä eloonjäämisestä juuri ollut toiveita. Jalat edellä syntyneestä uskottiin tulevan vahinkoa tuottava, pahalla silmällä katseleva ihminen. Kaulan ympärille kietoutunut napanuora puolestaan kertoi, että lapsi tulisi päättämään päivänsä väkivaltaisesti. Hyviä merkkejä olivat puolestaan onnenlakki - pään peittävä sikiökalvo - ja hammas suussa syntyminen, jonka katsottiin merkitsevän tietäjänlahjoja. Onnenlakki säilytettiin huolella, ja sen katsottiin tuovan kantajalleen onnea, erityisesti käräjillä.
Paikoin lapsi liitettiin heti syntymän jälkeen isäänsä tämän likaiseen paitaan kietomalla. Lapsen ensimmäisen pesun katsottiin puhdistavan paitsi ulkoisesta liasta myös pahansuovista voimista. Niinpä pesuun käytettävä vesi saatettiin hakea kaukaisesta lähteestä, koska vihamies oli saattanut pilata oman pihakaivon. Pesuveteen voitiin myös lisätä onnea tuovia rahoja ja sormuksia tai pahalta suojaavia lampaan ja koiran ulosteita.
Kristillisenä aikana synnyttäneen naisen katsottiin olevan saastainen kuuden viikon ajan, ja tuon ajan hän vietti lapsensa kanssa eristettynä saunassa tai vaikkapa kerrosvuoteessa verhon takana. Ennen kuuden viikon kuluttua synnytyksestä tapahtunutta kirkottamista hän ei saanut kyläillä tai koskea muille tarkoitettuun ruokaan tai juomaan. Myös vastasyntynyt katsottiin saastaiseksi, mutta lapsen katsottiin puhdistuvan saastaisuudestaan kasteen myötä jo muutaman päivän ikäisenä. Esikristillisen ajan käytännöstä ei ole varmaa tietoa, mutta todennäköisesti äiti on pysynyt poissa ihmisten ilmoilta ainakin joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Naista ei välttämättä pidetty nimenomaan saastaisena, mutta ruumiin rajojen ollessa auki häntä uhkasivat yliluonnolliset vaarat.
Esikristillisenä aikana lapsi otettiin yhteisön jäseneksi vasta ensimmäisen hampaan puhjettua. Tällöin lapsi sai myös oman haltijan ja varsinaisen nimen. Lapsi voitiin myös esitellä suvun haltijoille viemällä hänet vaikkapa uhripuun juurelle. Lapsen nimi valittiin usein suvun vainajien joukosta sen mukaan, kenen vainajan hengen lapseen arveltiin asettuneen. Oikea nimi voitiin ratkaista arpomalla, jolloin tietäjä kyseli hengiltä neuvoa asiassa. Ostjakkien keskuudessa lapsen nimi valittiin luettelemalla nimiä, kunnes oikean nimen kohdalla lapsi lakkasi itkemästä tai kätkyt muuttui painavaksi. Nimi saatettiin valita myös syntymähetken luonnontapahtuman tai muun vastaavan perusteella ja se saatettiin ainakin esikristillisellä ajalla vielä elämän kuluessa vaihtaa useampaankin kertaan. Oikean nimen valinta oli äärimmäisen tärkeää, sillä väärän nimen saanut lapsi alkoi sairastella ja saattoi jopa kuolla. Tilannetta voitiin yrittää korjata vaihtamalla väärä nimi toiseen
Aviottomat ja surmatut
Ehkäisykeinojen puutteessa ei-toivotuista lapsista pyrittiin joskus hankkiutumaan eroon joko ennen syntymää tai sen jälkeen. Keskenmenoja yritettiin saada aikaan muun muassa torajyvien syömisellä tai ulkoisin menetelmin kuten vatsan puristelulla tai raskaiden taakkojen nostelulla. Myöhemmin suosituin sikiönlähdetyskeino oli laukkuryssien kaupittelema pellava- tai hamppuöljyyn sekoitettu elohopea. Kaikkiin näihin menetelmiin liittyi vakavia riskejä lapsen vammautumisesta aina äidin kuolemaan asti, joten niihin lienee turvauduttu vasta suuressa hädässä.
Sikiönlähdetystä helpompaa olikin usein lapsen ottaminen hengiltä syntymän jälkeen. Esikristilliseltä ajalta ei ole suoraa tietoa siitä, surmattiinko myös Suomessa ei-toivottuja vastasyntyneitä, mutta Skandinaviasta säilyneen aineiston ja kansanrunouden perusteella on arveltu, että Suomessakin lapsen olisi saanut surmata niin kauan kun tämä ei ollut saanut nimeä eli lasta ei ollut vielä otettu yhteisön jäseneksi. Erityisesti aviottomat lapset, joiden isää ei saatu selville ja joille ei siis löytynyt sukua, joka olisi vastannut lapsen elatuksesta, usein surmattiin tai hylättiin metsään petojen armoille. Muuten suhtautuminen aviottomiin äiteihin lienee kuitenkin ollut sallivampaa kuin myöhemmin,
osin ehkä juuri siksi, että ei-toivotusta lapsesta oli tarvittaessa helppo hankkiutua eroon.
Katolisen kirkon vakiinnutettua asemansa Suomessa suhtautuminen lapsenmurhaan muuttui selvästi kielteiseksi. Kansanperinteestä tunnetaan lukuisia tarinoita äitiensä surmaamista aviottomista lapsista, jotka kuolemansa jälkeen jäivät kummittelemaan surmapaikalle kaivaten apua äidiltään tai pyrkien saamaan tämän vastuuseen teostaan. Eräässä tarinassa tuvan lattian alta alkoi kuulua lapsen itkua, joka loppui vasta kun piian
surmaamien ja lattian alle kätkemien kaksosten ruumiit oli löydetty ja haudattu. Rangaistukset lapsenmurhasta olivat ankaria: 1700-luvun loppupuolelle asti lapsenmurhasta seurasi kuolemantuomio ja vielä 1800-luvulla kehruuhuoneita kansoittivat lapsensa surmaamisesta tuomitut aviottomat äidit. Kirkko ja kyläyhteisö ajoivat kuitenkin tuomitsevalla suhtautumisellaan naisia lapsenmurhiin, sillä avioton äiti suljettiin yhteisön ulkopuolelle ja aviottomat lapset saivat kärsiä muiden pilkasta
ja halveksunnasta.
Yhteisön paheksunnasta ja tiukasta sosiaalisesta kontrollista johtuen avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä pysyi kuitenkin Suomessa hyvin alhaisena 1800-luvun alkupuolelle asti, jolloin kaupungistuminen alkoi höllentää sosiaalisia normeja. Mikäli vahinko oli kuitenkin jo päässyt tapahtumaan, suku ja kyläyhteisö yleensä painostivat tulevan lapsen äitiä ja oletettua isää avioitumaan keskenään, jolloin syntyvä
lapsi sai kunniallisen aseman aviolapsena. Suhtautuminen liian pian häiden jälkeen syntyneisiin lapsiin vaihteli eri puolilla Suomea: tiukinta tyttöjen neitsyyden valvonta oli ortodoksialueilla, lievintä Pohjois-Pohjanmaalla, jossa naimisiin mentiin usein vasta, kun morsian oli jo raskaana. Tiivistä seurustelua ilman avioliittoaikeita ei kuitenkaan
ole hyväksytty missään päin Suomea.
Lapsenmurhien tutkinta ja tuomiot keskittyivät nimenomaan aviottomiin äiteihin, vaikka vanhemmat varmaankin surmasivat myös avioliitossa syntyneitä pienokaisia varsinkin silloin kun ruoka oli muutenkin tiukoilla. Lapsensa kanssa samassa vuoteessa nukkuvat vanhemmat saattoivat helposti tukehduttaa lapsen omalla ruumiillaan, ja tällaisissa tapauksissa rajaa onnettomuuden ja tahallisen kuolemantuottamuksen välille oli vaikea
vetää. Lapsikuolleisuuden ollessa muutenkin hyvin suuri kukaan ei muutenkaan ehtinyt tutkia, mihin lapset todella menehtyivät.
Vaihdokkaita ja silmättyjä
Myös lapsen katsottiin olevan yliluonnollisten voimien vallassa ensimmäisen hampaan puhkeamiseen ja nimenantoon, kristillisellä ajalla kasteeseen asti. Vastasyntynyt oli myös altis monenlaisille pahoille voimille. Etenkin Lapista on paljon tarinoita, joissa maahiset tai peikot pyrkivät alati varastamaan lapsen ja työntämään tilalle oman epämuodostuneen jälkeläisensä, joten vastasyntynyttä ei saanut päästää silmistään hetkeksikään. Vaihdokkaan tunnisti oudosta ulkonäöstä ja käytöksestä. Vaihdokas oli velttojäseninen ja laiha eikä oppinut kävelemään tai puhumaan. Vaihdokkaasta voitiin yrittää päästä eroon vitsomalla tai polttamalla lasta, sillä uskottiin, että vaihtaja ei kestänyt kuunnella jälkeläisensä parkunaa vaan tulisi hakemaan omansa pois ja palauttaisi oikean lapsen tilalle.
Pirun ja maahisten lisäksi piti pelätä myös kateellisia naapureita, jotka saattoivat katsoa lasta pahalla silmällä. Niinpä pientä lasta ei mielellään haluttu näyttää kenellekään tai antaa vieraan pideltäväksi. Lapsi pyrittiin pitämään sisätiloissa, ja mikäli lapsi oli pakko viedä ulos, pyrittiin se peittämään mahdollisimman tarkoin vaaterievuilla. Varmemmaksi
vakuudeksi lapsen kasvot saatettiin vielä tuhria noella.
Kateellinen naapuri tai kylänmies saattoi myös lähettää lapsen luokse yönitkettäjän, jolloin lapsi saattoi huutaa tuntikausia yhteen menoon tai ruveta itkemään joka päivä samaan aikaan päivästä. Pahansuopa naapuri saattoi myös itse vierailla öisin pelottelemassa lasta painajaisen hahmossa. Painajaisen saattoi karkottaa tulella tai perinpohjaisella haukkumisella.
Seuraavassa numerossa perehdytään lapsuuden kulkuun.
Inka Harju
Lähteet
Pirjo Hämäläinen-Forslund (1987): Maammon marjat. Entisaikain lasten elämää. WSOY.
Kirjokansi. Suomen kansan kertomarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
Laulupuu. Suomen kansan tunnelmarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
Lapsuuden vaivat
Korkean lapsikuolleisuuden aikana monenlaiset vaivat vaanivat lapsia. Sairauksien ei katsottu johtuvan ihmisestä itsestään, vaan niiden uskottiin olevan vihamiesten lähettämiä tai yliluonnollisten voimien aiheuttamia. Kun taudin syy oli saatu selville, oli paranemisestakin toivoa. Lasten, sen paremmin kuin aikuistenkaan, sairauksia ei osattu
määritellä kovin tarkasti, ja tavallisin lasten kuolinsyy olikin "lastentauti", joka kattoi koko joukon erilaisia tunnistamattomia sairauksia. Myös nimitystä "riisi" käytettiin mitä moninaisimmista sairauksista ja vaivoista varsinaisen riisitaudin ohella. Riisin uskottiin olevan jonkinlainen mato, joka kaikkosi myrkyllisiä näsiänmarjoja ja kastematoja syömällä. Myös lapsen tiettyjen kehitysvaiheiden, erityisesti hampaiden puhkeamisen, uskottiin aiheuttavan joskus vaikeitakin vaivoja. Yleisimpiä lasten vaivoihin käytettyjä hoitoja olivat saunottaminen ja äidinmaito, joiden katsottiin tehoavan hyvin monenlaisiin vaivoihin.
Väärän nimen lisäksi myös säikähtäminen saattoi aiheuttaa sairauden, jos ihmisen haltija pääsi säikähdyksen seurauksena poistumaan ruumiista. Tällöin kadonnutta haltijaa jouduttiin houkuttelemaan takaisin loitsuin. Maanittelujen ohella haltijaa saatettiin myös uhkailla muun muassa olkien syöttämisellä. Joskus lapsen vaivojen taas katsottiin johtuvan lapsen selässä kasvavista harjaksista, ja tällöin tauti parani poistamalla harjakset.
Hurstipussista jalaskehtoon
Kankainen hurstipussi lienee varhaisin Suomessa käytetyistä lasten vuoteista. Sisällä hurstipussi kiinnitettiin orteen keinumaan. Äiti saattoi kantaa lasta selässään hurstipussissa ja työskennellessään ripustaa pussin puunoksaan turvaan pedoilta. Usein pussissa nukkuvaa lasta jätettiin vartioimaan vanhempi lapsi, joka tarpeen tullen kävi hakemassa äidin apuun. Ulkosalla on käytetty myös puun oksaan ripustettavia tuohikoreja. Itä-Suomessa käytettiin vielä pitkään myös laatikkomaista riippukehtoa, joka hurstipussin tavoin ripustettiin orteen riippumaan. Jalaskehto saapui Suomeen 1500-luvulla, ensin säätyläisten pariin. Olipa lapsen vuode sitten millainen tahansa, keinuttamista pidettiin lapsen kehitykselle tärkeänä, ja lasta liekutettiin jatkuvasti. Työhön laitettiin yleensä vanhempi sisarus tai muuhun työhön kykenemätön vanhus, mikäli talossa sellainen oli. Mikäli äiti itse keinutti kehtoa, hän hoiti usein samanaikaisesti myös jotain muuta työtä, vaikkapa kutoi kangasta.
Imetys
Lapsia imetettiin nykyiseen verrattuna pitkään, joskus jopa kuusivuotiaiksi asti. Yleensä imetys kuitenkin lopetettiin lapsen ollessa parivuotias tai viimeistään sitten, kun seuraava lapsi oli ilmoittanut tulostaan. Äidinmaito olikin varmasti hyvää ravintoa hieman vanhemmallekin lapselle aikana, jolloin valkuaispitoisen ravinnon saanti saattoi muuten
etenkin talvisin olla niukkaa. Pitkät imetysajat hyödyttivät osaltaan myös äidin terveyttä, sillä muiden ehkäisykeinojen puutteessa pitkään jatkuvalla, tiheällä imetyksellä pystyttiin lykkäämään seuraavaa raskautta niin, että lapsia syntyi keskimäärin parin-kolmen vuoden välein.
Mikäli äidin maito kuitenkin ehtyi ennen aikojaan, lasta ruokittiin vedestä ja imelletyistä ruisjauhoista tehdyllä syömäjuurella tai sarvesta juotetulla lehmänmaidolla. Ilman äidinmaitoa jääneet pienokaiset eivät kuitenkaan yleensä kestäneet tällaista ravintoa vaan menehtyivät erilaisiin ripulitauteihin.
Lapsen kehitysvaiheet
Lapsen kehityksen ei uskottu etenevän luonnostaan, vaan uskottiin, että istumista, kävelemistä ja puhumista oli erikseen harjoiteltava. Ilmeisesti ainakin uuden ajan alusta lähtien suomalaislapsetkin saivat opetella kävelemistä erityisissä reikätuoleissa. Reikätuoli sai usein toimia myös lapsenvahdin korvikkeena, sillä vanhemmat saattoivat jättää lapsen seisomaan reikätuoliin ja lähteä itse muualle hoitamaan askareitaan. Lapsille reikätuolit saattoivat kuitenkin aiheuttaa vakavia kasvuhäiriöitä, kun niihin pantiin liian pieniä lapsia, jotka eivät vielä kyenneet seisomaan pitkiä aikoja omin voimin. Kävelyn oppiminen viivästyi kuitenkin heikon ravinnon ja tiukan kapaloinnin vuoksi usein kolmannelle ikävuodelle, ja usein lapset oppivatkin puhumaan ennen kuin kävelemään.
Ensimmäisten askeleiden kunniaksi tarjottiin Lounais-Suomessa jalka- eli konttipuuroa.
Muita tärkeitä käännekohtia lapsen kehityksessä olivat jo edellä käsitelty ensimmäisen hampaan puhkeaminen, jolloin lapsen katsottiin saavan oman voimansa ja haltijansa. Myös aukileiden umpeutuminen oli tärkeä tapahtuma, joka yhdistettiin erityisesti puhetaitoon. Mikäli lapsen tukkaa kampasi ennen aukileiden umpeutumista, lapsesta uskottiin tulevan puhevikainen. Muutenkaan imeväisten hiuksia ei leikattu, koska lapsen elinvoiman katsottiin kertyneen niihin, ja toisaalta pelättiin leikattujen hiusten joutuvan pahantahtoisten ihmisten käsiin. Sittenkin kun tukkaa alettiin leikata, leikatut hiukset poltettiin välittömästi tai hävitettiin muuten. Samoin äiti puri lastensa kynnet lyhyiksi, jotta kaikki palaset saatiin varmasti talteen.
Leikistä työhön
Lapset pyrkivät leikeissään jäljittelemään aikuisten toimia, ja leikeissä käytettiinkin oikeita työkaluja ja muita esineitä tai niiden osia. Lapsille saatettiin myös valmistaa pienoiskokoisia aseita tai työkaluja, kuten jousipyssyjä. Euran Luistarin lastenhaudoista on löydetty pikkueläinten luiden lisäksi kulkusia ja pienoiskokoisia aseita. Varsinaisia leikkikaluja oli vähän, mutta puusta tai luusta saatettiin vuolla pieniä nukkeja tai leikkihevosia. Nukkeja voitiin tehdä myös sullomalla kankaan sisään täytteeksi sammalta tai villaa. Leikit olivat usein jakautuneet sukupuolen mukaan; tyttöjä kannustettiin jo pienestä pitäen naisten ja poikia miesten töihin.
Lasten kasvatuksessa korostettiin ennen kaikkea tottelevaisuutta ja ahkeruutta. Tyttöjä opetettiin pienestä pitäen naisten töihin ja naiselle sopivaan käytökseen, kun isät taas opettivat pojilleen miesten töitä. Tottelemattomia lapsia rangaistiin ruumiillisesti korvatillikoin, tukistamalla ja joskus koivuvitsallakin. Säännöllinen, lapsen käytöksestä
riippumaton ruumiillinen kuritus "perisynnin kitkemiseksi" lapsesta lienee kuitenkin peräisin vasta puhdasoppisuuden ajalta.
Lasten oletettiin osallistuvan talon töihin jo pienestä pitäen. Ensimmäisenä työnään lapset saivat yleensä keinuttaa kehtoa ja muutenkin kaitsea pikkusisaruksiaan. Vähän isompana lapset joutuivat myös poimimaan marjoja, paimentamaan siipikarjaa ja etsimään linnunmunia. Seitsenvuotiaana lapsen odotettiin jo hallitsevan monenlaisia töitä. Tytöt lypsivät lehmiä, listivät nauriita, kantoivat vettä ja karstasivat villoja. Pojat puolestaan hakkasivat halkoja, kantoivat puita ja vuolivat päreitä. Lapset saivat myös usein toimia päreenpitelijöinä ja paimenina.
Lapsen ikäkaudet
Esikristillisenä aikana lapsen elämän ensimmäinen merkkipaalu syntymän jälkeen oli ensimmäisen hampaan puhkeaminen, jolloin lapsi otettiin yhteisön jäseneksi ja sai oman nimen ja haltijan. Seuraava tärkeä siirtymävaihe oli vieroitus noin puolentoista-kahden vuoden iässä. Lapsuuden tärkeimpiä rajapyykkejä oli seitsemän vuoden ikä, jonka jälkeen lapselta odotettiin täysipainoista työntekoa. Sitä pienemmiltä ei vaadittu kovinkaan tuloksellista työtä, vaikka he toki saivatkin hoideltavakseen kaikenlaisia pieniä askareita. Seitsemännen ikävuoden jälkeen myös rangaistukset kovenivat, sillä sitä nuoremman ei uskottu erottavan hyvää pahasta. Luistarin viikinkiajan löytöjen perusteella on otaksuttu, että hieman vanhemmat lapset käyttivät samankaltaisia vaatteita kuin aikuisetkin - "työikään" saakka juoksenneltiin vielä 1900-luvun yhteisöissäkin paitasillaan, olisihan jatkuvasti kasvavien vaatetus käynyt peräti taloudelliseksi rasitteeksi. Myöhemmällä ajalla lapsi sai noin kahdentoista vanhana aikuisten mallin mukaan ommellut vaatteet, ja lasta alettiin pitää sukupuolisena olentona: sisaret ja veljet eivät enää saaneet nukkua vierekkäin. 1700-luvulla siirtymäriitiksi aikuisuuteen tuli rippikoulu. Esikristillisellä ajalla mahdollisesti käytössä olleista initiaatiorituaaleista ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta on arveltu mahdollisten aikuistumisriittien tapahtuneen saunassa. Rantasalmella kaksitoista täyttäneen tytön päähän asetettiin yhdeksänlaisista kukista solmittu seppele ja häntä kylvetettiin vastalla lukien samalla:
Pese Herra petroais,
valkaise vasikkatais,
kultana kuultamahan,
hopiana hohtamahan,
viijen pitäjän välitse,
kuuven kaupungin ylitse.
Vanhastaan aikuisuuden kriteerinä oli sukukypsyyden ohella osoitettu käsityö- ja muiden taitojen hallinta. Poikien kuntoisuuskokeita olivat kirvesvarren vuoleminen ja aidanseipään teroittaminen käsivaralta. Tyttöjen puolestaan odotettiin hallitsevan kaikki naisten työt naimaikään tullessaan. Tytön odotettiin osoittavan käsityötaitonsa valmistamalla kapionsa itse, ja erityisesti ompelemalla sulhaselle paidan. Tyttöjen fyysistä kypsyyttä arvioitiin muun muassa palmikon pituudesta ja säärten paksuudesta sekä tietenkin kuukautisten alkamisesta. Osoitettuaan hallitsevansa kaikki tarvittavat työt nuori sai kaikki aikuisen oikeudet ja velvollisuudet ja hänelle saatettiin ryhtyä etsimään aviopuolisoa.
Inka Harju
Lähteet
Pirjo Hämäläinen-Forslund (1987): Maammon marjat. Entisaikain lasten elämää. WSOY.
Kirjokansi. Suomen kansan kertomarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
Laulupuu. Suomen kansan tunnelmarunoutta (1952). Toimittanut Martti Haavio. WSOY.
© 1996-2004 Harmaasudet ry