Kun rauta on kuuma - rautakauden sepäntyö
Rautakauden seppä on ollut yhteisönsä arvostettu jäsen. Hänen ammattitaitonsa on varmastikin nähty jokseenkin taianomaisena kykynä. Toisaalta taikuus on noina aikoina ollut yleisesti hyväksytty selitys sellaiselle, mitä ei aivan olla ymmärretty.
Sepäntaito on luultavasti siirtynyt sukupolvesta toiseen isältä
pojalle, kuten myöhempinä historiallisen ajan vuosisatoinakin. Seppä
on varmastikin saattanut ottaa "kisällejä" eli "sepänsällejä" suorien
verisiteitten ulkopuoleltakin - miten ne sitten määritelläänkin
ajateltaessa kyseisen ajan pieniä agraariyhteisöjä, joissa kaikki ovat
enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Eihän pieni yhteisö toki ole
halunnut menettää arvokasta tulonlähdettään vain siksi, että seppä
alkaa käydä vanhaksi ja kankeaksi.
Sepäntyö siirtyi luontevasti eteenpäin sen jatkajille jo siitäkin
syystä, että se vaatii paljon apuvoimia. Tuolloin ei rautaseppä
voinut käydä lähimmässä rautakaupassa vain ostamassa tarvitsemaansa
rauta- tai teräslaatua haluamassaan muodossa tankona, lankana, levynä
tai putkena, vaan kaikki oli tehtävä alusta alkaen itse.
Järvimalmin nosto ja pelkistys
Raudan valmistus on pitkällinen, raskas ja miestyötunteja vaativa
prosessi, joka rautakauden Suomessa alkoi järvimalmin nostolla järven
tai suon pohjasta. Malmia esiintyy monissa Suomen järvissä pieninä,
kolikkomaisina, sileinä kuonapaloina. Sitä löytyy vielä tänäkin
päivänä joistakin järvistä isoina kimpaleina. Malmia on nostettava
suhteettoman suuri määrä verraten saatavaan raudan määrään. Tämä on
tehtävä siksi, että malmissa on suuri määrä kuona-aineita, jotka on
poltettava siitä pois seuraavan, pelkistykseksi kutsutun työvaiheen
aikana.
Pelkistys vaatii suuren määrän polttopuuta. Suomesta on löydetty
joitakin pelkistysuuneja, joiden ajoitukset saattavat sijoittua jo
aivan Suomen rautakauden alkuun (500 eaa). Samoissa yhteyksissä on
löytynyt myös suuria määriä rautakuonaa. Rautaa poltetaan tunteja
osittain maahan kaivetussa savisessa uunissa. Tämän aikana osa
kuona-aineista palaa ja haihtuu savuna ilmaan, mutta suurin osa niistä
valuu uunin pohjalle ja sieltä ulos. Sitten uuni avataan ja
sisältä **** korkeahiilistä rautaa. Sitä on kuumennettava ja
taottava vielä paljon, ennen kuin siitä voi tehdä esineitä.
Takominen
Ennen kuin rautaa päästään takomaan, tarvitaan hiiliä. Puuhiiltä
saatiin tuolloin näppärästi toisen aikakauden yleishyödykkeen,
tervanpolton, yhteydessä. Hiiltä tarvitaan, sillä se palaa niin
suurella kuumuudella, että se kuumentaa raudankin työskentelyrytmiin
nähden kohtalaisen nopeasti taontalämpötilaan, jonka erottaa raudasta
puna-keltahehkuna. Yleisenä sääntönä raudan taonnassa on se, ettei
sitä saa päästää valkohehkuiseksi, sillä silloin rautakin on vaarassa
palaa. Tarkemmin sanoen teräksessä oleva hiili palaa iloisena
tähtisadetikkuna ja teräs menettää muun muassa karkenemisominaisuutensa.
Solkien, patojen ja joidenkin muiden esineiden valmistukseen ei
tarvita varsinaista terästä. Ne voidaan takoa ns. "pataraudasta",
joka on matalahiilistä rautaa. Keihäänkärkien, kirveen- puukon- ja
sirpinteriin sen sijaan tarvitaan karkaistuna teränsä pitävää
terästä. Karkaisu tapahtuu siten, että muotoonsa taottu valmis terä
kuumennetaan teräsuulta. Pimeässä tai mustaa taustaa vasten erottuu
juuri ja juuri tummanpunainen hehku. Tummana taustana toimii hyvin
sepän pajan nokinen katto. Terä kastetaan viileään veteen
nopeasti. Tämän jälkeen terä on "lasikova", eli jos se putoaa maahan, se
saattaa murtua kuin lasi. Sitä on siis käsiteltävä lisää. Terä
"päästetään" lämmittämällä sitä hellävaroen, jolloin terän kirkkaissa
kohdissa saattaa havaita kellertävän päästövärin. Terän leikkaavan
palho-osan tulisi jäädä oljenkeltaiseksi. Puukossa esimerkiksi terän
selkäpuoli saa sinistyäkin; tällöin on terä yhtä aikaa kestävä, kova
ja taipuisa.
Paja
Sepän pajana rautakaudella toimi todennäköisesti vain jonkinlainen
katos tai kota, joka oli kyhätty noin puolimetriä syvän kuopan
ylle. Kuopan pohjalla oli kivillä vuorattu monttu, johon nahkapalkeet
puhalsivat ilmaa tulisten hiilien kuumentamiseksi. Kuoppa siis toimitti
ahjon virkaa. Alasimen virkaa puolestaan ajoi joko suuri laakea kivi
tai pieni rautainen "matka-alasin". Eihän kallisarvoista rautaa toki
voitu paljoa alasimeen tuhlata.
Muuten sepän perustyökalut olivat kokolailla samanlaiset kuin tänäkin
päivänä. Tärkeimpiä olivat pihdit, vasara ja erilaiset
välivasarat. Lisäksi apuna oli muita pikku laitteita, esimerkiksi
rautalangan vetoon tarkoitettu rauta, jossa on toinen toistaan
pienempiä reikiä, joiden läpi vetämällä - ensin isommasta, sitten
pienemmästä ja pienemmästä - ohentuu lanka kerta kerralta. Tätä
jatketaan, kunnes viitisen milliä paksuksi taottu puikko muuttuu
parimilliseksi tai ohuemmaksikin langaksi. Sepäntyöhön kuuluu lukuisa
joukko erilaisia taitoja, joiden kaikkien erittely tässä ei olisi
aiheellista. Rautaseppä saattoi osata valaa pronssiakin, mutta siitä
kenties lisää myöhemmin...
Arkeologien keskuudessa on käyty keskustelua siitä, osasivatko
pohjolan sepät valmistaa damaskoitua terästä, jota käytettiin
miekkojen teriin - eli onko miekkoja osattu valmistaa Itämeren
pohjoispuolella. Damasti**** on kahta erilaatuista yhteen hitsattua
terästä. Tämä antaa teräkselle paitsi erinomaisia
jousto-ominaisuuksia, myös kauniin pinnan. Pajahitsaus on varmasti
tunnettu Suomessakin. Lisäksi huomionarvoinen on eräs muodoltaan
suomalaiseksi tyypiksi tulkittu keihäänkärki, joka on damaskoitua
terästä. Esimerkkinä on lisäksi mainittava suomalaiset, jo
viikinkiaikaa edeltävät kilvenkupuratyypit, jotka edustavat melkoista
osaamista. Yleisesti voidaankin sanoa, että jo rautakaudella
suomalainen sepäntaito oli verrattain korkealla tasolla.
Jani Hyväri
© 1996-2004 Harmaasudet ry