Kohtalon määräämää - apua muinaisajatteluun
Seuraavassa esitän joitakin näkökulmia, joiden suhteen muinaissuomalainen ajattelu on eronnut nykyisestä. En ole käyttänyt mitään erityisiä lähteitä ja näkökulmat ovat osin omiani, osin muilta lainaamiani. Toivottavasti en huomaamattani ole varastanut kenenkään ajatuksia sen enempää. Monista tässä esitetyistä asioista ja niiden tärkeydestä voisi tietysti olla montaa eri mieltä - tässä yksi näkökulma aiheeseen.
Kohtalon määräämää -
Apua muinaisajatteluun
Aika
Menneen ajan ihmiselle ei historiaa nykymielessä ole ollut. Ihmisiä ja tapahtumia on muistettu kenties muutama miespolvi taaksepäin, sitä kaukaisemmat ihmiset ja kasvot ovat häipyneet menneisyyden hämäriin joitakin tarinoita lukuun ottamatta. Varhaishistoriaa on kuitenkin tarvittu. Siitä ovat kertoneet tarinat alkuajoista, raudan, maanviljelyksen ja muiden tarpeellisuuksien synnystä ja niin edelleen.
Minkäänlaista kehitystä ei ole ollut näkyvissä. Myyttien mukaan alkuaikojen jälkeen on asuttu ja eletty aina jokseenkin samalla tavalla, ja luultavasti vastakin tullaan elämään. "Vanhassa vara parempi" -sanonta kuvaa hyvin muinaista suhtautumista vanhaan ja uuteen: vanha polvi tietää kaikki elämässä tarpeelliset konstit, joita koitetaan siirtää nuorelle polvelle. Kukaan tuskin muistaa mitään uutta ja hyödyllistä koskaan keksityn. Tärkeää on sen sijaan pitää huolta siitä, ettei vanha viisaus joudu hukkaan.
Arkielämän ajanmittaus on perustunut pitkälti erilaisiin havaittaviin sykleihin: vuosi, kuukausi (viikko erottamassa puolet kuut) ja päivä. Suomessa vuodenkierto on tietysti säädellyt hyvin paljon käytännön elämää ja myös ajattelua. Talouden vuoksi elämää on pitänyt elää aina vuosi eteenpäin, vaikka toimet ovatkin sujuneet pitkälti vanhoja tapoja noudattaen, sen enemmin eteenpäin suunnittelematta. Tuohikuussa revitään tuohta, että saadaan talvella tehdä puhdetöitä; heinäkuussa niitetään heinää talven varoiksi - ja niin edelleen. Toisaalta taas elämää tuskin on voitu tai uskallettu suunnitella paljoakaan edellä kuvattua pidemmälle. Epävarma elämä on saanut ihmiset elämään enemmän tässä hetkessä.
Kuukausi on ajanmääreenä ollut nykyistä tärkeämpi, sillä kasvava ja vähenevä kuu vaikuttavat jokapäiväisiin askareisiin. Lisäämiseen liittyvät työt olisi hyvä tehdä kasvavan ja hävittämiseen liittyvät vähenevän kuun aikana. Pienin kätevä, määrittelyyn sopiva ajanjakso lienee taas ollut päivä. Työt voivat jaksottua päivärupeamiin, tapaamiset sovitaan päivän tarkkuudella ja niin edelleen. Tarkempi ajanmittaus ei ole ollut juurikaan tarpeen, vaikka päivän valoisuus onkin säädellyt ihmisten elämää nykyistä enemmän.
Työ
Omavaraistaloudessa työ ei ole eronnut vapaa-ajasta. Toisin sanoen vapaa-aikaa ei ole varsinaisesti ollut. Aina on ollut ainakin joitakin pieniä asioita, joita on voinut tehdä talouden hoitamiseksi tai talon omaisuuden kartuttamiseksi - jos ei muuta, niin vuolla vaikka niitä puulusikoita. Näin ollen laiskuus ei ole ollut itsessään pahe, vain välillisesti, koska se vääjäämättä saattaa talon köyhyyteen ja kurjuuteen. Suoranaisen raatamisen välttäminen on voinut olla tavoiteltava asia, muttei se silti tarkoita, että laiskotteluun olisi ollut aikaa. Ylimääräinen työvoima, vaikkapa vauraan talon lapset, ovat voineet tehdä talon varakkuudesta kertovaa työtä. Ahkeruus on ollut hyve, olipa ihminen missä asemassa tahansa. Ahkeruus yhdessä säästäväisyyden kanssa tuo vaurautta, jolla voi hankkia vaikutusvaltaa.
Kukaan ei kuitenkaan aina jaksa tehdä työtä. Työnteon ovat katkaisseet erilaiset juhlat. Juhlat ovatkin oikeastaan ainoita tilanteita jolloin on pitänyt ja voitu jättää työt sikseen ja viettää eräänlaista vapaa-aikaa. Monet vuotuisjuhlat ovat varmistaneet, että työnteosta on saatu aina toisinaan lomaa, vaikkei satunnaista juhlittavaa olisi ollutkaan. Kuun kiertoon liittyvä pyhäpäiväkin on muinaista perua. Luultavasti siihen on jo tuolloin liittynyt erinäisiä työkieltoja.
Yksityisyys ja yhteisöllisyys
Ihmiset ovat eläneet varsin tiiviisti etenkin talvisaikaan, kun koko talollinen ihmisiä on syönyt, nukkunut ja työskennellytkin samassa tilassa. Vaikka talosta tai eräkylästä on tietysti voinut erottua erilaisia ryhmiä - naiset pyykkäämässä, miehet erätulilla ja nuoriso lehdesmetsässä - on aina kuitenkin toimittu ryhmässä. Yksityisyyden vaatimusta tai ajatusta nykymielessä ei ole ollut, eikä se olisi ollut mahdollistakaan.
Pienet yhteisöt ovat hyvin herkkiä juoruille. Juoruilu kuuluu toisaalta pienen yhteisön tiedonvälitykseen, mutta toisaalta sillä voi olla haitallisiakin vaikutuksia. Juoruihin ja muihin huhupuheisiin suhtaudutaan usein (paremman tiedon puutteessa) vakavasti. Vakavat syytökset sun muut vastaavat on taas selvitettävä heti ja perinpohjaisesti, pieni yhteisö kun ei voi toimia pahasti eripuraisena. Kunnia ja maine ovat jokaiselle tärkeitä asioita, jotka mittaavat tietyltä kantilta yksilön arvoa ja luotettavuutta yhteisössä, joten kaikki kunniaan kohdistuvat hyökkäykset otetaan hyvin vakavasti. Yksilö ja yhteisö samaistuvat toisiinsa varsin voimakkaasti niin, että koko yhteisö (suku tai muu piiri) kokee jäseneensä kohdistuvat syytökset itseensä kohdistettuina ja puolustaa jäseniään. Lyhyesti sanottuna, lähimmäiset ovat ihmisen ainut turva, ja tähän liittyvä yhteisöllisyys on ollut omiaan vähentämään yksilöllisyyden merkitystä.
Yliluonnollinen on luonnollista
Muinaiselämän arkeen on kuulunut monia asioita, jotka eivät kuulu nykyihmisen arkiajatteluun ainakaan yhtä konkreettisessa muodossa. Koko ajattelulle keskeistä on henkien olemassaolo ja niiden välitön vaikutus tavalliseen elämään. Luonnonpaikoilla ja -alueilla on omat haltijansa, joiden muistaminen kuuluu kaikkien tuntemiin hyviin tapoihin. Samoin kotipiirissä on omat henkiolentonsa, joita muistetaan. Näihin kuuluvat myös vainajien henget. Haltijoiden lisäksi on olemassa lukuisia pahoja henkiä, joiden avulla on selitetty pitkälti muun muassa tiettyjä sairauksia ja muita onnettomuuksia. Vaikkei etenkään naisten ole tietenkään ollut pahitteeksi kantaa muutamaa pahoilta suojaavaa kaunista korua, on asia luultavasti ajankohtaistunut vasta kun onnettomuus on iskenyt kohdalle. Näin on voitu selittää muuten järjettömiltä tuntuneita onnettomuuksia. Tietenkin epävarmuutta voitu poistaa suojaavin konstein, jos on erityisesti kannettu etukäteen huolta jonkin asian tähden. Henget ovat siis olleet arkipäivää, ja monet niiden aiheuttamat ilmiöt ovat vahvistaneet niiden olemassaolon.
Henkimaailma ja fyysinen maailma olivat muutenkin erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa. Ihmisen haltija, henkinen minä, on ollut ruumiista erillinen ja voinut vaellella omilla teillään esimerkiksi unen aikana. Samoin erinäiset sairaudet ovat selittyneet ihmisen haltijan, tai sielun, hukkumisella. Tähän osaltaan liittyvät myös etiäiset, kaukonäyt, sekä muut erilaiset enteet, jotka on otettu tietenkin todesta ja joihin on voitu hakea tulkintaa eri tahoilta. Erityisesti on mainittava unet, jotka ovat olleet tuolloin paljon läheisemmin yhteydessä fyysiseen maailmaan. Itse asiassa unien ja fyysisen maailman välillä ei ole ollut eroa. Unien näyt ja teot on koettu hyvin todellisina, suoraan vaikuttavina. Unet ovat olleet myös kanava tuonpuoleiseen, jonka kautta esimerkiksi vainajat ovat voineet puhutella eläviä.
Samalla tavalla on ymmärrettävissä myös ajattelun enemmän tai vähemmän suora vaikutus fyysiseen todellisuuteen. Naapuri on voinut kateilla ja silmäyksillä viedä oman onnen. Vahingolliset puheet ovat olleet vaarallisia: sen lisäksi, että ne ovat voineet vähentää ihmisen kunniaa ja onnea, on sanoilla taipumus tulla toteen. Näin siis koko todellisuus on ollut tavallaan jakamaton ja kaikki on vaikuttanut kaikkeen. Kaikilla asioilla on ollut vaikutukseltaan yliluonnollisia piirteitä. Toisin sanoen, yliluonnollinen on ollut luonnollinen osa elämää.
Ihmisen arvo
Ihmiset ovat olleet syntymänsä kautta eriarvoisessa asemassa. Rikkaan päällikkösuvun vesat ovat sellaisinaan korkeammassa asemassa kuin vaikkapa palvelusväki, ja se on selvä ja havaittava yhteisöllinen tosiasia. Ihmiset ovat toki aina osanneet kadehtia ja toivoa itselleen parempaa, mutta tässä asetelmassa ei ole ollut mitään sellaista yleistä oikeustajua loukkaavaa kuten kenties nykyisessä eriarvoisuudessa. Itse asiassa samanarvoisuuden ajatus on ehkä tuntunut kaikista muinaisen maailmankuvan jakaneista hyvin oudolta. Väki- ja onniajatteluhan lähtee siitä, että onnea on rajallinen määrä. Jos sitä haluaa itselleen lisää, on se toisilta pois. Näin siis köyhimmänkään orjapalkkalaisen vaurastumistoiveet eivät perustu minkäänlaiseen tasa-arvovaatimukseen, vaan puhtaasti oman edun tavoitteluun.
Ihmisten eriarvoisuus ilmenee monin tavoin. Se näkyy eri elämän osa-alueiden hallinnassa, jota kuvaa onni: on metsästysonni, lapsionni, kalaonni jne. Vaikka omaa onnea on siis voitu erilaisin konstein lisätä ja toisten onnea pilata, pohjimmiltaan ajattelu kuitenkin tuo hyvin esiin ihmisten erilaisen osan. Onniajatteluun on luultavasti liitetty myös erilaiset synnynnäiset tai kasvatukselliset taipumukset ja avut, jotka ovat voineet määrätä ja rajoittaa ihmisen elämää. Myös mm. monet krooniset sairaudet on yksinkertaisesti liitetty ihmisen osaan kuuluvaksi - niitä on tuskin edes pidetty sairauksina. Myös kohtalo, johon jumaltenkin on alistuttava, on ollut osa elämänjärjestystä. Kohtalolla tuskin on ollut merkittävää sijaa arkiajattelussa niin kauan kuin ihmisen elämänhallinta on sujunut hyvin. Luultavasti kohtalouskolla on ollut jokseenkin sama merkitys kuin nykyäänkin: kun kaikki kaatuu päälle eivätkä jumalatkaan vastaa, jokin silti selittää, miksi näin tapahtuu.
Ihmisten eriarvoisuus on näkynyt myös varallisuudessa. Tätä eriarvoisuutta on tarkoituksella korostettu näyttämällä vauraus myös muille värikkäinä vaatteina ja hienoina koruina sekä viettämällä kallista elämää. Varakkuuden merkitys näkyykin nimenomaan sosiaalisissa suhteissa. Rikas on saanut helposti ystäviä? myös sukupiirin ulkopuolelta Heidän vastapalveluksistaan on ollut hyötyä monin tavoin, vaikkapa katovuoden sattuessa tai riita-asioissa. Jopa skandinaavinen oikeuskäytäntö, jossa vapaita miehiä on periaatteessa kohdeltu samanarvoisesti, ei käytännössä aina ole purrut kovin hyvin rikkaisiin ja vaikutusvaltaisiin, kuten saagoista käy ilmi. Varakkuus on siis ollut tärkeällä sijalla ihmisen sosiaalisessa turvallisuudessa.
Myös ikä on määrännyt ihmisen arvoa. Selvimmin tämä näkyy tietysti vastasyntyneiden kohdalla: koska kuolleisuus on ollut suuri, ei lasta ole pidetty suuressakaan arvossa ennen kuin se on selvinnyt riskialttiimman ajan yli. Pieninä kuolleet lapset on haudattu kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta myös lapsensurmat (tai paremminkin -hylkäämiset) ovat olleet yhteisöllisesti hyväksytty tapa hankkiutua eroon ylimääräisestä jälkikasvusta. Pahimmasta selvinneistä lapsista onkin sitten huolehdittu, ovathan he olleet vanhemmilleen arvokkaita - etenkin työvoimana. Lapset on laitettu töihin heti kun ovat siihen pystyneet, tai hieman aikaisemminkin. Työhön kykenemättömästä lapsesta ovat vanhemmat tuskin kauaa jaksaneet iloita, talo ei ainakaan. Vanhusten kohdalla työnteko on ollut mukana loppuun asti. Samat työt, esimerkiksi paimentaminen ja lasten hoito, ovat saattaneet olla sekä vanhusten että lasten töitä. Vanhuksella on ollut tietysti arvoa myös muistitiedon säilyttäjänä sikäli kun nuorempi polvi on sille arvoa antanut, vaikka harvapa on tuolloin ehtinyt työkyvyttömäksi asti vanhentua.
Ihmisarvo on siis ollut kokolailla suhteellinen ja riippunut ihmisen asemasta ja kyvykkyydestä yhteisössä. Tämä on näkynyt kaikissa toimissa: suurmiehen sana on painanut eniten, anteliaisuus on ollut miehen mitta ja niin edelleen. Eriarvoisuuteen on siis liittynyt sekä etuja että velvollisuuksia, joita muu yhteisö on valvonut.
Tomi Letonsaari
Wille Ruotsalaisen ystävällisellä avustuksella
© 1996-2004 Harmaasudet ry