Katolisen kirkon pyhimyksenpalvonta
Alunperin ihmisten palvominen pyhimyksinä ei kuulunut kristinuskon ajatuksiin. Ilmeisesti antiikin ajan sankarinpalvonta kuitenkin johti siihen, että uskontonsa tähden kärsineitä tai marttyyrikuoleman kohdanneita kristittyjä ruvettiin kunnioittamaan miltei puolijumalina, joilla uskottiin olevan jumalallisia ominaisuuksia ja voimia.
Kaikki pyhimyksinä pidetyt eivät välttämättä kuolleet uskonsa vuoksi. Toisia kidutettiin tai he joutuivat kuolemanvaaraan säästäen kuitenkin henkensä, toiset vain joutuivat esim. hylkäämään omaisuutensa paetessaan vainoja. Katsottiinpa jotkut kauan ennen kristittyjen vainoa eläneet raamatulliset henkilötkin pyhimyksiksi. Pyhimykset toimivat eräällä tavalla välittäjinä Jumalan ja ihmiskunnan välillä. Heistä tehtiin kuvia ja veistoksia, he saivat omia juhlapäiviä ja heille osoitettiin kunnioitusta ja esitettiin rukouksia. Usein lapset saivat nimensä jonkin pyhimyksen mukaan.
Pyhäinjäännökset olivat haluttua tavaraa. Ne saattoivat olla osia pyhimysten ruumiista (luita, kynnenpaloja, hiuksia jne.) tai esineitä, jotka liittyivät pyhimyksiin (pala neitsyt Marian viitasta, säleitä Jeesuksen rististä jne.). Tietenkin suuri osa pyhäinjäännöksistä oli huijausta; Vapahtajan ristin palasiksi väitetyistä puunkappaleistakin saisi varmasti pystyyn kokonaisen metsän! Useiden pyhäinjäännösten luona sanottiin tapahtuvan ihmeitä ja joskus saatettiin lähteä pyhiinvaellukselle jonkin pyhimyksen jäänteitä katsomaan.
Jo melko varhain tuli ongelmia liikojen pyhimysten kanssa, sillä kansa oli melko taipuvaista pitämään melkein ketä hyvänsä eristäytynyttä ja uskonnollista ihmistä miltei pyhänä. Frankfurt am Mainin kirkolliskokous vuonna 794 kielsi uusien pyhimyksen palvottaviksi ottamisen. Kaarle Suuri taas antoi vuonna 805 määräyksen, että uusien pyhimysten tulisi jäädä piispojen harkinnan varaan. Tästä seurasi, että piispat hyväksyivät hiippakunnissaan usein eri pyhimyksiä kuin toisilla alueilla oli, ja eri seutujen pyhimyskalentereissa saattoi olla suuriakin eroja.
Pyhimysten valikoiminen ei kuitenkaan jäänyt piispojen tehtäväksi. Ensimmäinen paavin kanonisoima pyhimys oli Augsburgin piispa Ulrich v. 993. Vuonna 1171 paavi Aleksanteri julisti, että vain paavilla on oikeus julistaa joku pyhimykseksi. Tällöin pyhimykseksi ei päässytkään enää ihan kuka tahansa; pyhimysehdokkaan oli tullut olla kuolleena vähintään 50 vuotta, hänen oli täytynyt elää esimerkillistä ja pyhää elämää sekä osoittaa uhrautuvaa antaumusta kirkon tarkoitusperien hyväksi. Lisäksi hänen kuolemansa jälkeen hänen vaikutuksestaan oli täytynyt tapahtua ihmeitä. Paavi saattoi sitten julistaa sopivan henkilön autuaaksi ja myöhemmin kanonisoida (mikä merkitsee viemistä ehtoollisrituaalin rukousten joukkoon). Toisinaan autuaaksi julistaminen jäi ainoaksi toimenpiteeksi, mikäli ehdokasta haluttiin tunnustetuksi vain yhdessä kirkkoprovinssissa. Kanonisoinnista seurasi pyhimykselle tiettyjä etuja ja oikeuksia, esimerkkeinä suojeluspyhimyskelpoisuus, merkintä pyhimysten yleiseen luetteloon sekä oikeus tulla kuvatuksi sädekehä päänsä ympärillä. Nämä oikeudet myönnettiin myös niille pyhimyksille, jotka Rooman kirkko oli tunnustanut ennen kanonisoinnin pakollistamista.
Joitakin pyhimyksiä:
Pyhä Henrik
Kaikki varmaankin tuntevat tarinan alunperin Englannissa syntyneestä, Ruotsissa Upsalan piispana toimineesta Henrikistä, joka lähti kuningas Eerik Pyhän kanssa Suomeen käännyttämään pakanoita. Kansan tarinoiden mukaan Henrik oli pysähtynyt lepäämään ja aterioimaan Lallin tupaan isännän itsensä ollessa poissa. Kun Lalli palasi kotiin, kertoi hänen vaimonsa Kerttu tapauksesta, ja tästä Lalli suuttui niin, että lähti piispan perään ja surmasi tämän Köyliönjärven jäällä. Kuolemaan liittyy toki ihmeitäkin, esim. Lallin kokeiltua piispan lakkia ja riisuttua sen, lähti hänen päänahkansa mukana. (Tarinasta on monia versioita. Jonkun mukaan Henrikin surmasi ylhäissyntyinen mies kostoksi siitä, että oli saanut miestaposta kirkon rangaistuksen. Toisten mukaan Lalli ei ollutkaan ainoa murhamies vaan heitä oli kolme; Lallin lisäksi Olavi ja Pentti. Lisäksi tarinat eivät pääse yksimielisyyteen, ottiko Kerttu piispan ystävällisesti vastaan vai menikö tämä seurueineen noin vain kuluttamaan Lallin penkkejä ja ruokia). Henrikiä alettiin ilmeisesti kunnioittaa jo melko pian hänen kuolemansa jälkeen, joskin ensimmäisen kerran virallinen pyhimykseksi julistaminen ilmenee paavi Bonifacius VIII:n kirjeestä vuodelta 1296, jossa Henrik mainitaan maamme pääkirkon (Turun tuomiokirkko) toisena suojeluspyhimyksenä.
Pyhä Margareta
Pyhä Margareta oli saraseenilaisen uhripapin hyvin kaunis tytär. Roomalainen prefekti Olybrius halusi hänet puolisokseen, mutta tyttö oli kristitty eikä siis suostunut. Kun isä sai tietää tästä, hän antoi tyttären kidutettavaksi. Margareta heitettiin vankilaan, missä paholainen ahdisti häntä lohikäärmeen muodossa, ja vain ristinsä avulla Margareta sai hirviön pidettyä loitolla. Margareta osoitti kidutuksissa niin suurta mielenlujuutta, että 5000 pakanan kerrotaan sen johdosta kääntyneen kristinuskoon. Margareta mestattiin miekalla noin vuonna 300. Häntä pidetään raskaana olevien naisten suojelijana.
Pyhä Pankratius
Pyhä Pankratius kärsi marttyyrikuoleman Roomassa keisari Valeriuksen aikana vuonna 293 tai 304, vain 13 vuoden ikäisenä. Hänen kaulansa katkaistiin miekalla, joka onkin yksi hänen marttyyriutensa symboli palmun ja kruunun ohella.
Pyhä Olavi
Olavi Haraldinpoika tuli Norjan kuninkaaksi vuonna 1016. Hän jatkoi Olavi Trygvenpojan aloittamaa käännytystyötä, joskin hänen kovat otteensa herättivät vastarintaa. Olavi joutui pakenemaan Novgorodiin Knuut Suuren hyökätessä Norjaan 1028. Hän yritti päästä takaisin valtaan ruotsalaisten avulla, mutta kaatui enne onnistumistaan. Hänestä tuli Norjan kansallispyhimys, jota kunnioitettiin muuallakin Pohjolassa.
(Lähteinä: Juhani Rinne: Pyhä Henrik, piispa ja marttyyri (Otava) sekä Facta 2001-tietosanakirjasarja (WSOY))
© 1996-2004 Harmaasudet ry