Karhun kuolema suomalaisessa perinteessä (A 4/99)
Karhu on hirven ohella suomalaisen kansanperinteen tärkeimpiä eläimiä. Sitä on metsästetty ja palvottu monissa maailman kulttuureissa jo ammoisista ajoista lähtien. Metsän Kuninkaasta kertovat syntymyytit ovat yhteisiä niin monille Euraasian kansoille, ettei moista voi missään tapauksessa pitää silkkana sattumana. Karhun synty nivoutuu kuitenkin keskeisesti myös sen kuolemaan.
Euraasian pohjoisten heimojen keskuudessa vuosituhansia elänyt myytti kertoo karhun olevan taivaanjumalan poika. Joidenkin heimojen keskuudessa jumalan sanotaan pudottaneen karhun rangaistukseksi maanpinnalle tämän tiirailtua uteliaisuuttaan keskistä maata taivaankannen aukosta. Toisinaan karhu on itse ihastunut maanpintaan niin, että on laskeutunut sinne omasta tahdostaan.
Karhua on kautta maailman pidetty usein ihmisen tai tiettyjen heimojen esi-isänä - muistuttavathan karhun ja ihmisen luurangot huomattavasti toisiaan. Totemistisissa tarinoissa on kerrottu heimon syntyneen liitosta, jossa karhu otti ihmistytön vaimokseen talvipesäänsä. Tietäjät ja shamaanit ovat suosineet karhua apueläimenään ja käyttäneen usein sen hahmoa matkoillaan vainajien maahan.
Karhun jumalallinen alkuperä ja sukulaisuussuhde oman heimon kanssa ovat päteviä syitä sen erityiskohteluun riistaeläimenä. Eräkauden perinteeseen liittyy luonnon ja ihmisen vastavuoroisuus sekä reinkarnaatiousko: jos luonnosta jotakin otettiin, kuului myös jotakin antaa takaisin, jotta tasapaino säilyisi. Tähän käsitykseen pohjautuu osakseen myös peijaisperinne, jossa karhun luut palautetaan luontoon - matkalle alkukotiin ja sieltä takaisin maan pinnalle.
Artikkelissani kuvaan karhunmetsästystä ja -peijaisia suomalaisessa perinteessä pääasiassa Savon ja Kainuun alueella, joissa perinne vielä sen keruuaikoihin, 1800-luvulla, oli voimissaan. Esitän tässä oman käsitykseni karhun hautajaispitojen kulusta pohjaten lähdeaineistoon.
Esi-isästä vihulaiseksi
Eräkaudella karhu oli ravintoa muun riistan tavoin, mutta silti ja sen ohella erityinen ja kunnioitettava, todellinen metsän kuningas. Kaskikauden paikalleen asettuneiden heimojen riiteissä karhua maaniteltiin ja pyrittiin tekemään se vaarattomaksi karjalle. Karjatalouden vakiinnuttua ja kristinuskon saavuttua Suomeen muuttui karhunkin asema. Kristinusko toi tullessaan käsityksen, jossa karhusta tehtiin moraalisesti paha - se oli syntynyt esim. pyhän Birgitan hylkäämistä villoista tai pahasta Pohjan naisesta "huorapenikkana".
Peltoviljelyn aikakaudella karhusta tuli vakava uhka kukoistukseensa nousevalle karjataloudelle. Jo 1600-luvulla alkoi kruunu maksaa karhusta tapporahaa. Karhun alkuperäinen asema yhteisössä unohtui lähes täysin ampuma-aseiden yleistyessä - 1800-luvulla myivät talvipesien löytäjät niitä urheilumetsästäjille, jotka tavallisimmin olivat venäläistä upseeristoa. Lavalta ja haaskalta ampuminen yleistyi eikä karhun tappamiseen liittynyt enää entisenlaista mystiikkaa. Vanhat tavat eivät kuitenkaan unohtuneet täysin - rituaalinomaisena moni niistä säilyi kuin vahingossa.
Jos metsään haluat mennä nyt...
Karhu-nimen käyttö on kansanmiesten mukaan ollut vaarallista. Erilaisia kiertoilmaisuja ohtosta metsän kuninkaaseen viljeltiin runsaasti. Taustalla lienee pelko siitä, että karhu kuulisi nimensä ja tulisi karjaa verottamaan tai että metsästys epäonnistuisi.
Metsästäjät ovat karhumetsälle lähtiessään suojelleet niin itsensä kuin aseensakin mitä monituisemmin keinoin. Yleensä on peseydytty huolellisesti, metsästyspaikalla myös puhdistauduttu hyppäämällä tulen läpi. Joskus on myös juotu karhun verta. Naisia on paikoin vältetty, paikoin taas hedelmällisyysmagialla on ollut vahva asema metsästykseen ryhdyttäessä. Naisen "väki" on suojannut metsästäjää karhun vihalta - on saatettu "pitää vaimoin .. kanssa avioliiton yhteyttä" tai kulkea "akkainsa haaroin välitte". Tähän liittyy mielenkiintoinen havainto: karhu ei ole tietojen mukaan ainakaan 1900-luvulla hyökännyt koskaan naisen kimppuun.
Varokeinoja olivat edellä mainittujen lisäksi myös monet muut rituaalit, symbolit ja suojaavat rituaalit, joita pesällä tai metsälle lähtiessä täytyy suorittaa. Pesällä on saatettu syödä myös riittiateria. Samalla on luultavasti laulettu Karhun synty -runo, jossa kerrotaan karhun alkuperä. Vanhakantaisessa ajattelussa on jonkin asian synnyn tunteminen merkinnyt myös tämän hallitsemista.
Yliluonnollinen uhka
Karhunpesälle on lähdetty hankien kantaessa kevättalvella. Paikka on syksyllä merkitty ja "kierretty" niin, ettei kontio pääse sieltä lähtemään - kolme tai kaksi kertaa, myötä- tai vastapäivään. Joka tapauksessa karhu on kierroksella maagisesti sidottu pesäänsä.
Karhu herätettiin talviunestaan loitsulaululla. Tavan taustalla lienee shamanismiin viittaava pelko siitä, että unen aikana muualla seikkaileva karhun sielu voisi jäädä vainoamaan tappajaa, vaikka sen ruumis olisikin kuollut. Itse kaato oli tavallisesti helppo: auringon häikäisemä ja unenpöpperöinen (joskin vihainen) karhu on saatettu jumiuttaa päästään pesän ulkopuolelle kangilla ja tappaa se tämän jälkeen kirveellä, keihäällä tai nuijalla. Varokeinot suojaavatkin melko selvästi konkreettisen uhan sijaan yliluonnolliselta vaaralta.
Kaadon jälkeen paikalle sytytettiin nuotio. Kuolleelta karhulta leikattiin mitä pikimmiten turparengas, etteivät muut, pyyntiin osallistumattomat, pääsisi saaliinjaolle. Karhun sielun tai elinvoiman on uskottu asuvan tässä huulipannassa (Pohjois-Venäjän nenetsit leikkaavat huulipannan peuroilta edelleen). Mikäli satunnainen kulkija olisi ilmestynyt paikalle ennen turparenkaan leikkaamista, olisi hän voinut yhtä oikeutettuna kuin muutkin vaatia osaansa saaliista. Tämän tavan uskotaan olevan jäänne jo eräkaudelta.
Karhulle on usein heti kaadon jälkeen laulaen väitetty, ettei kuolema ole kaatajien syytä, vaan toisen heimon tuottama tai karhun itse aiheuttama. Vakuuttelua lienee ainakin varmuuden vuoksi jatkettu myös peijaisten ja palautusriitin ajan. Kaadon jälkeen karhu kuljetettiin yleensä pesän kiertäjän ja/tai karhun surmaajan taloon, ilmeisesti usein tuvan peränurkkaan, jota on yleisesti pidetty arvokkaimpana paikkana talossa. Tupaan tullessa tiedusteltiin talon kuntoa laulaen ja siihen vastattiin toki samalla mitalla.
Vanhuksen häät
Vanhimmassa peijaisia koskevassa kirjallisessa dokumentissa, 1700-luvun vaihteessa muistiin merkityssä Viitasaaren tekstissä, kerrotaan peijaisia kutsutun myös kouon häiksi tai hautajaisiksi. Kouvo tarkoittaa vanhusta tai esi-isää positiivisessa mielessä. Tekstissä kerrotaan karhulle valitusta morsiamesta ja sulhasesta, jotka istuivat peijaisissa kunniapaikalla. Tapa ei luultavasti kuitenkaan ole ollut käytössä koko maassa, sillä 1800-luvun muistiinpanoissa siitä ei ole Kainuun ja Savon alueilta mainintoja.
Peijaisia on eri puolilla maatamme nimitetty monilla eri nimillä: tietoja on niin kouon päällisistä kuin karhun vakoistakin. Tavat ovat vaihdelleet, mutta yksi vahvasti yhdistävä tekijä suomalaisilla peijaisilla, kuten muillakin tärkeillä juhlilla, on ollut - niissä syötiin ja juotiin paljon. Myös laululla - niin rituaalinomaisella kuin muullakin - oli tärkeä sija pidoissa. Karhun syntykertomusta ja muita runoja on esitetty juhlan alusta loppuun.
Etenkin raskaana olevilta naisilta on osallistuminen peijaisiin ollut luultavimmin kiellettyä. Pyhät ja vaaralliset asiat kykenivät vahingoittamaan naista ja syntymätöntä lasta. Käytäntö on varmastikin ollut erilainen maan eri kolkissa, mutta pääasiallisesti varovaisuus oli valttia. Mahdollisesti "normaalitilassa" olevat naiset saivat kuitenkin ottaa osaa peijaispitoihin. Karhun pää ja kämmenet keitettiin ja syötiin rituaalinomaisesti. Lihakeiton ohella saatettiin tarjota myös muuta ruokaa - ja tietenkin olutta. Ateriaan on ilmeisesti monin paikoin kuulunut ohrapuuro, joka syötiin silmästä reunoille päin. Toisin paikoin ei ole mitään "lehmänannetta" saanut tarjota - puuron voisilmäkin tehtiin karhun rasvasta.
Talonpoikaisyhteisön perinteessä on karhun pään rituaalinomainen syöminen vienyt uskomusten mukaan karhulta näkö-, kuulo- ja hajuaistin. Eräkaudella saivat metsämiehet rituaalissa karhulta, lähes lajitoveriltaan, nuo samaiset aistit itselleen. Hampaiden irrotus oli tärkeä osa riittiä. Miehet irrottivat yksi kerrallaan karhun hampaat kallosta - saattoipa mahtava tietäjä tipauttaa ne loitsusanoillaan käsin koskematta. Karhunhampaita ja -kynsiä on jo esihistoriallisena aikana pidetty mahtavina amuletteina, viikinkiajalla niitä valettiin myös pronssista. Niissä piili voima, joka kelpasi mahtimiehellekin.
Kun kallo oli syöty puhtaaksi, sitä käytettiin rituaalisena juoma-astiana, josta juotiin olutta. Puhtaaksi kalutut karhunluut tuli ruoan jälkeen kerätä visusti talteen kadottamatta yhtäkään.
"Seiso puussa, mätäne maassa!"
Peijaisten jälkeen luut kuljetettiin arvokkaana, hää- tai hautajaiskulkuetta muistuttavana saattueena kallopuun luo. Soitettiinpa jossain pitäjässä vielä 1600-luvulla kirkonkellojakin kalloa vietäessä.
Kallopuu on seissyt usein veden ääressä - niemessä, saaressa tai lähellä lähdettä. Perinteeseen on kuulunut kertoa karhulle, miten hyvään paikkaan, lohisen järven liepeille, se nyt kuljetetaan. Kallo on tavallisesti ripustettu mäntyyn. Karhun luut on ainakin keskisessä Suomessa usein kaivettu puun juurelle.
Kallopuu ei ole saanut olla mikä tahansa karahka saunan takana. " - Ei päätä pajuhun panna / Eikä raitahan raketa / Waan honkaan hyvähä puuhun!" (Iisalmi 1884). Suomussalmella on kalloa puuhun vietäessä veisattu: "Ole siellä tervehenä / Seiso puussa, mätäne maassa!" (1917).
Puun juurella laulettavassa palautuslaulussa kaatajat vakuuttivat, että karhu on tuotu sopivaan ja hyvään paikkaan. Palautusriitit periytynevät aikojen taa - eräkansat uskoivat suurten saaliseläinten luiden ruumiillistuvan uudelleen, kun ne vietiin takaisin metsään, ja luonnon järjestyksen näin säilyvän ennallaan.
Niin metsä vastaa...
Seremoniallinen karhunpyynti on ollut hämmästyttävän samankaltaista pohjoisten kansojen keskuudessa Amerikan havumetsävyöhykkeen intiaaneista Siperian metsästäjäheimoihin. Äkkiseltään olettaisi helposti kristinuskon vaikutuksen perinteessä olleen hyvin suuri. Moni tutkija on kuitenkin sitä mieltä, että useat maallikon selviksi kristillisiksi vaikutteiksi kuvittelemista piirteistä ovatkin itse asiassa niitä aidoimpia todisteita varhakantaisesta uskomusmaailmasta (esim. karhu taivaanjumalan poikana).
Suuriin riistaeläimiin on liitetty monia käsityksiä ja uskomuksia, joiden pohjalta entisajan ihminen on jäsentänyt maailmankuvaansa. Metsästäjä-keräilijöiden eräkaudelta periytyvät uskomukset siirtyivät maanviljelijöiden kulttuuriin ja yhä kehittyvään yhteiskuntaan. Osa uskomuksista ja tavoista painui unholaan ja osa muuntui ja muokkautui kristinuskon ja ajan hampaissa. Vanhakantaisia tapoja on ollut tunnistettavissa kuitenkin vielä pitkälle 1900-luvulle asti peijais- eli tappojuhlaperinteessä.
On syytä muistaa, että karhunpyynnin kaavamaiset rituaalit ovat turvanneet yhteisön vaarallista ja pyhää asiaa käsiteltäessä. Karhulle laulettu surmavirsi, jossa yleensä kerrottiin karhun aiheuttaneen itse kuolemansa, säästi metsästäjät karhun suvun kostolta. Karhun haltija, ainakin myöhemmällä ajalla Hongottareksi nimitetty, oli määrännyt karhulle sen kohtalon - kuolema oli tavallaan ennalta määrätty. Kaikella oli aikansa. Saaliinpalautusriitti taivasta kohti kurottavine kallohonkineen kertoo jälleen-syntymisuskosta: metsälle annetaan takaisin se, mitä on sieltä otettukin. Karhu palaa alkukotiinsa ja sen kautta jälleen metsään.
Karhunpeijaiset elivät 1800-luvulla viimeisiä aikojaan. Metsästyskulttuuri oli muuttunut radikaalisti. Eränkäynti muuttui 1900-luvulla pitkälti tietynlaiseksi huvittelumuodoksi - hengissäpysymisen keino se ei enää, syrjäseutuja lukuunottamatta, ollut. Peijaiskulttuuri jatkui Suomessa kuitenkin joissain määrin ainakin Pohjolan toisen tärkeän riistaeläimen, hirven, kohdalla. Peijaisia, joissa herkutellaan metsästäjäjoukon valmistamalla hirvipaistilla tai -keitolla ja ylistetään erämiehiä, vietetään meidänkin ajassamme.
Lähteet:
Sarmela Matti (1994): Suomen perinneatlas. s. 38-44. SKS.
Sarmela Matti (1984): Sukupolvien perintö 1. Talonpoikaiskulttuurin juuret. Eräkauden henkinen perintö. s. 155-261. Kirjayhtymä.
Klemettinen Pasi (1999): Karhun kiertoa - Otavaisen olkapäiltä oluthanaan. s. 17-19. Hiidenkivi 4/99.
© 1996-2004 Harmaasudet ry