Kansanlääkinnän tehokkuudesta
Parantajilla on kansanperinteen mukaan ollut kyky parantaa sairaita joiden edessä nykylääkärikin voi vain pyöritellä päätään. Miten tämä on tarkalleen ottaen ollut mahdollista, selvisi lukiessani Lauri Hongon opusta Uskontotieteen näkökulmia. Seuraavassa on vapaamuotoinen lyhennelmä aiheesta. Aiheen käsittely liikkuu kovin yleisellä tasolla, mutta soveltunee tietäjäinstituutioonkin.
Parannusmetodeista ensimmäisenä voidaan todeta vaikuttavien hoitomuotojen käyttö. Noin neljännes primitiiviseen lääkevalikoimaan kuuluneista aineista on ollut todella tehokkaita. Kun tämän lisäksi on tunnettu monia yksinkertaisia, mutta määrätapauksissa tehokkaita menetelmiä, kuten hauteet, kuppaaminen ja sauna, voidaan parantumismahdollisuuksia jo tältä pohjalta pitää varsin hyvinä. Eikä pidä myöskään unohtaa lääkinnän psykologista vaikutusta sinänsä: jos potilas uskoo hoitomenetelmään, se voi hurjasti lisätä tämän tehoa. Tämä pätee yhtä hyvin nykyäänkin.
Samanlaista samanlaiselle?
Kuitenkin huomattavaa on, että kansanomainen käsitys lääkkeiden vaikutustavoista on ollut vallan toinen kuin nykyisin. Parantamiseen, niin kuin kaikkiin muihinkin elämän toimiin, liittyy aina loitsujen lukeminen. Niinpä lääkekasvit sinänsä ovat hyödyttömiä, ne on osattava kytkeä myyttisiin yhteyksiinsä oikeiden loitsujen avulla. Erilaisista maagisen ajattelun muodoista löytävät perustelunsa myös monet potilaille suorastaan vahingolliset hoitomenetelmät, mainittakoonpa esimerkkinä vaikka lasinsirujen syöttäminen pistostaudista kärsivälle "samanlaista samanlaiselle" -periaatteen mukaan.
Toisin kuin nykyään ei lääkeaineilla sinänsä siis ole ollut suurtakaan maagista merkitystä ihmisille. Tästä johtuen herbalistit, jotka parantavat ainoastaan yrttien ja rohtojen avulla, kuuluvat kansanparantajien alimpaan kastiin. Ylipäätään on epäiltävää, voidaanko rohdoilla helposti parannettavia vaivoja lainkaan pitää sairauksina alkukantaisen ihmisen kannalta: helposti parannettavina ne eivät vaadi erityistä tulkintaa ja selitystä. Ne eivät järkytä yhteisön järjestystä, kuten selittämättömät ja vakavat sairaudet.
Uhka yhteisölle
Sairaudesta voi tulla helposti koko yhteisön asia. Jos sairastuminen sattuu kriittisellä hetkellä, vaikkapa metsästyksen tai hautajaisten tienoilla, sairastuminen tulkitaan tuosta viitekehyksestä: Sairastuminen uhkaa tätä hanketta ja näin koko yhteisöä. Toisaalta jos potilas on yhteisölle tärkeä henkilö, tämän paraneminen on aivan erityisen tärkeää ja koko yhteisön asia. Esimerkiksi johtajien sairauksia on hoidettu alusta alkaen aivan toisella tarmolla.
Myöskin sairauden laatu voi herättää levottomuutta ja vaatia myyttisen tulkinnan. Ulkoisiin vammoihin on voitu suhtautua välinpitämättömästi, mutta pienetkin sisäiset kivut voivat saattaa selittämättömyytensä tähden sairastuneen suureen hätään. Yhteisön kannalta loppujen lopuksi taudin alkuperän ja merkityksen selittäminen on tärkeämpää kuin potilaan paraneminen. Kun tauti on selitetty, tuntemattoman uhka väistyy ja elämä palautuu taas omille raiteilleen.
Parantaja yhteisön turvaajana
Parannusriitin keskeinen hahmo on taudinselityksen antava parantaja. Hänen määrätietoinen ja varma esiintymisensä sekä riitin suuri havainnollisuus ovat tärkeitä tekijöitä. Kriisissä parantajasta tulee yhteisön johtohahmo, joka turvaa yhteisön parannustoimella. Tämä voi olla muodoltaan esim. parantajan ja taudinaiheuttajan taistelu jossa parantaja lopulta saavuttaa (myytin tarjoamaa mallia seuraten) voiton. Kun esitys on ohi ja parantaja julistaa saavuttaneensa voiton taudista, potilaan ja yhteisön jännitys laukeaa. Ryhmällä on suuri tarve uskoa parantajan tulkinneen sairauden oikein. Potilaan hengen pelastaminen ei lopultakaan ole parannusriitin tärkein tehtävä. Riitin jälkeen kiinnostus potilaaseen laimenee pian ja häntä pidetään terveenä, vaikka potilaan tila näyttäisikin toisin. Kuitenkin usein riitin yhteydessä tapahtuu ainakin tilapäistä toipumista, jota pidetään täydellisenä paranemisena.
Primitiivistä parannustaitoa ei siis erota modernista vain parannusmenetelmien erilaisuus, vaan ero on jo kysymyksenasettelun luonteessa: sekä sairauden käsite että parannusriitin tavoite hahmottuvat toisin.
Jos taudin oireet palaavat, pidetään tätä uutena sairaustapauksena: parantajan tiedetään parantaneen lyhyen ajan sisällä kroonisesti sairaan neljä tai viisi kertaa. Joka kerralla kyseessä on uusi tauti ja paraneminen on täydellinen. Jos on valittava, uskoako omia havaintoja potilaan tilasta vai parantajaa, valitaan useimmiten jälkimmäinen vaihtoehto ensimmäisen ollessa henkisesti kestämätön. Tiedetään kyllä tapauksia joissa parantaja ei ole onnistunut auttamaan potilasta ja on pistetty viralta; loppujen lopuksi yhteisö päättää kuinka hyvin tämä toimessaan onnistuu.
Parantaja jo olemassaolollaan tuo turvaa kriisissä; tämän poismeno jättää yhteisön turvattomaksi henkivoimille ja aiheuttaa näin itsessään kriisin. Samanistisista yhteisöistä tiedetään tapauksia, joissa samaanin kuollessa alkaa yhteisössä tapahtua outoja onnettomuuksia, työt eivät suju, ihmisistä tulee levottomia ja eri tavoin häiriintyneitä. Yhteisö joutuu ikään kuin massapsykoosiin, joka kuitenkin laukeaa uuden samaanin löytyessä. Tämä antaa jonkinlaista kuvaa henkisen puolen merkityksestä varhaiskantaisen yhteisön järjestyksessä, niin arjessa kuin kriiseissäkin.
© 1996-2004 Harmaasudet ry